sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kiireisiä vuosia


Jos nämä nyt on niitä kiirevuosia, niin voisiko joku kertoa, että kuinka monta niitä vielä on luvassa? Koska ne oikein loppuu? Vastaukseksi ei huolita, että muutaman vuoden kuluttua jo kaiholla muistelet näitä. Uskon sitten kun näen.

Huono omatunto, väsymys ja kiukuttelu. Huono yhdistelmä. Varsinkin kun perheessä on toinen aikuinen joka on väsynyt ja kiukuttelee myös. Ja lapsilla jatkuva uhma ja kiukku.

Onneksi on ystävä, joka on samassa oravanpyörässä. Ettei se olekaan vain minä ja me, jotka osittain toki omien valintojemme kautta ollaan ajauduttu tähän tilanteeseen. Kiireisten äitien vertaistukiryhmä olisi paikallaan, mutta kun ne kiireiset äidit ei ehdi paikalle.

Pitääkö just mun olla (tai ainakin yrittää olla) se maailman paras äiti tai maailman paras työntekijä? Tällä hetkellä kun tilanne on se, etten tee mitään hyvin. Unohtelen ja jätän viime tippaan. Ja sitten on huono omatunto. Oli aiheena sitten pesemättömät pyykit, kaverisynttäreille ostamaton lahja tai palaverimuistion kirjoittaminen. Mitkä olikaan ne burnoutin oireet?

Yritän säilyttää huumorin... Kuopus, joka ei siis vieläkään nuku (saati syö) joka herää puolen tunnin päästä nukahtamisesta. Portaita ylös kiivetessä laulan itsekseni: 'tää on parasta just nyt- tää on parasta just nyt...' ja tänään ostin sohvatyynyn, jossa on tekstinä 'another day in paradise'. Jossain sisustusblogissa sen merkitys voisi olla joku muu kuin meillä, yes I speak sarcasm...

PS.
En mä niitä mussukoitani poiskaan antaisi, rakkaita murusiahan ne, mutta joskus vaan vähän väsyttää tämä kaikki.

PS. nro.2
Ja jotta syyllistäminenkin olisi vielä kohdillaan, miehellä on koulussa joku valmentaja joka on sitä mieltä, että vaimo ei anna tarpeeksi aikaa lopputyön tekemiseen. Kuulemma koulun loppuun suorittaminen vaatii joustoa myös kotoa. Olen tässä kolme vuotta joustanut kun mies on illat koulussa ja aina antanut aikaa lukemiseen ja tehtävien tekoon, että sanonko mihin tuollaisen valmentajan voisi tunkea?

PS. nro.3
Kyllä tää tästä vielä iloksi muuttuu. Eikö? Joohan?




keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Kuukauden kertaus

Tästä tulikin odottamattoman pitkä ja ennaltasuunnittelematon blogitauko.

Saako valittaa kiirettä? No okei, se on jo niin nähty. Mutta tässä niitä mukamas syitä, miksen ole ehtinyt tekemään yhtään mitään.

1. Ensinnäkin se henkilökohtainen iso juttu. Valokuvanäyttely. Se avautui syyskuun loppupuolella ja on esillä loppuvuoden. Joskus keväällä taisin sanoa, että kaikki jotka omistavat kameran voi pitää valokuvanäyttelyn ja nyt se sitten on omalta osaltani totta. Tokihan meidän koko valokuvausryhmä on saanut kuvansa näytille, omia kuvia on esillä viisi. Ei niitä mielestäni parhaita otoksia, mutta näillä mennään. Tämä aiheutti paniikkia, jännitystä ja kihelmöintiä. Once in a lifetime -juttu. Ei välttämättä tämä näyttely, vaan se, että se on se ensimmäinen näyttely.

2. Harrastusrumba. Meillä (=lue lapset) harrastavat tällä kaudella jääkiekkoa, partiota, ringetteä ja joukkuevoimistelua. Illat on täynnä, vaikka mies on ilmeisesti koulunsa jo käynyt ja on siis iltaisin osana tätä rumbaa. Esikoisen into sekä jääkiekkoon että partioon on huimaa. Prinsessan into ringetteen on vähän niin ja näin. Tänään se on maailman paras harrastus, mutta huomenna tekisi mieli lopettaa koko homma. Joukkuevoimistelu taas on joka päivä huippujuttu. Ota näistä sitten selvää. Oma harrastus, valokuvaus, on taas ohjelmistossa. Vaikkakin missaan tunteja kohtalaisen reippaasti muiden kiireiden takia.

3. Työ. Vaatimukset, odotukset ja työpäivän tunnit ei täysin kohtaa. Ja terveisiä Tanskasta, missä tätä nyt kirjoitan. Työreissulla, kaukana murusista ja pyykinpesukoneesta. Eikä ole huono omatunto, vaikka matkasuunnitelmani oli sen verran joustava, että tänään on mittariin kertynyt 20 000 askelta, melkein kaikki turistina olemisesta.

4. Aikataulutettu vapaa-aika. Syksy on ollut myös muuten kuin harrastusten ja lasten harrastusten myötä vahvasti aikataulutettu. Ihan aikuistenkin menoja on mahtunut mukaan, eikä vielä loppua näy.

5. Läksyt. Esikoinen, neljäsluokkalainen ja Prinsessa, ekaluokkalainen. Meillä edelleen käydään joka ilta läpi läksyt ja neljäsluokkalaisen kanssa niihin saa jo tovin kulumaankin. Harjoitellaan ruotsin ja englannin sanoja, opetellaan niityn kasveja ja kertolaskuja allekkain. Prinsessa tosin tekee läksynsä (yleensä vielä oikein) eikä anna koulunkäynnin häiritä hauskanpitoa. Toisin kuin isoveljensä, joka itkee epäpuhtaasti soivaa nokkahuiluläksyä.

Eiköhän siinä ollut jo tarpeeksi.

PS.
Eipä ole kotona pahemmin tullut katsottua televisiota, osittain ettei ole ehtinyt, mutta myös siksi ettei sieltä oikein mitään katsottavaa tule. Näyttää olevan sama ongelma tanskalaisessa telkkarissa...

maanantai 8. syyskuuta 2014

Viikonlopun jäljiltä




Vietin ystävän kanssa syksyistä viikonloppua mökkimaisemissa:



Lopputuloksena vaaka näytti tänään maanantaina +2,5 kg (perjantaista)
ja kaulassa on fritsun näköinen nirhama (enkä muista/tiedä mistä se on tullut).

Tästä onkin hyvä lähteä uuteen viikkoon.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Aina valmiina

Esikoinen aloitti partion. Hieman ehkä yllytettynä, mutta nyt jo innokkaana. Kesällä hän innostui purjehtimisesta oikein tosissaan eli purjehduksemme hän vietti käsi kiinni ruorissa ja nenä kiinni merikartassa. Meripartiossahan oppisi niitä tarpeellisia taitoja ja tietoja tähän hommaan. 

Partioon ilmoittauduttiin tilassa, joka oli täynnä pelikonsoleita ja muita huippujuttuja. Eli mitä siellä partiossa oikein tehdään? Ekaan kokoontumiseen sai ottaa mukaan puukon. Siis ihan mahtavaa!

Hain sitten pojan ja myöskin sinne ylipuhutun kaverinsa partiotapaamisesta eilen. Näiden kahden keskusteluista selvisi, että partiossa paistetaan makkaraa ja vaahtokarkkeja nuotiolla. Ja kaikilla on oma puukko. Sunnuntaisin pappi uhraa alttarilla karitsoja jumalille. 

WHAT?

Ensimmäinen purjehdus olisi nyt jo ensi viikonloppuna, eikä ensikertalaiset pääse mukaan. Tähänkö se into nyt jo lopahti?


torstai 4. syyskuuta 2014

Hääpäivä vol.8


Pari edellistä hääpäivää on käsitelty täällä (klik): Hääpäivä nro 6 ja Hääpäivä nro 7.

Meillä siis oli kahdeksas hääpäivä tiistaina. Muistin toki, naamakirja ja oma äiti muistuttivat asiasta. Naamakirja kai muistutti miestäkin asiasta. 

Aamulla käytiin keskustelua minun vaatevalinnastani:
Minä: "Voinko mä nyt pistää tän päälle, vaikka mun maha on tällänen?"
Mies: "No sille mahalle me ei nyt tässä just voida mitään, mutta ei toi nyt ihan paha ole"

Illalla: 
Mies: "En mä sitten hakenut sulle kukkia, kun piti esikoinen hakea lätkätreeneistä, mutta jos sitten ensi vuonna."

Myöhemmin illalla: 
Hääräilin keittiössä ja sain mojovan läimäyksen takapuolelle. 
Mies: "Tää oli nyt sellanen hääpäivän yllätys."

Jotenkin tuntuu siltä, että menee vuosivuodelta romanttisemmaksi tämä meidän juhliminen.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Kotikaupunkia kuvin



Tässä kotikaupunkini ilman turisteja.

Syksyssäkin on siis puolensa. 

Niinkuin kynttilät ja pimenevät illat. 
Kirpeät aamut ja ihana arki. 
Vapaat parkkipaikat ja jonottomat ravintolat.










tiistai 19. elokuuta 2014

Ekaluokkalaiselleni.











"Reppu on ostettu. Kengät katsottu.

Äitiä varoitettu:
älä sitten itke.
Sinä olet jo iso,
kuvitelmissani joskus vielä
kiikut vauvana sylissäni.

Tahtoisin reppuusi panna
monia hyviä asioita:
kauneuden,
avaruuden,
ennakkoluulottomuuden,
tuulen ja
auringon.

Toivoisin, että sinä
saisit opettajaksesi
ihmisen,
joka antaisi sinulle tiedon
ja kehottaisi sinua epäilemään sitä.
Siitä syntyy oivallus.

Ota vaan vielä kädestä,
hikisestä nyrkistä.
Likistä vähän.
Seisot rannalla, Prinsessani."

keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Kankea alku

Maanantaina oli paluu töihin, eikä oikein vieläkään ole vaihde silmässä. Johtunee osittain myös säästä ja ilmastoimattoman konttorin hulppeasta sisälämpötilasta. Ja tätä lisäherkkua on luvassa vielä superhelteiden myötä, sitä seuraavaa lomaa odotellessa. Se seuraava lomahan kolkuttelee jo ensi viikon jälkeen, viikon verran vaan, mutta kuitenkin!

Palailen lomakuvin kunhan aivot taas on asetettu arki-asentoon. Voi mennä viikkoja... 

torstai 3. heinäkuuta 2014

Pomo lomalla

Pitäisikö sitä harkita lomaleipomusten tekoa. Huomenna olisi se hetki, kun niitä voisi tarjota. Tosin ovat ihan siitäkin iloisia, että pomo on poissa. Vaikka siis yleinen mielipide kai on, että pomo ei ole niin lomaansa ansainnut. 

Vai olenko se vain minä, joka kuvittelen että maailma lakkaa pyörimästä kun olen poissa kolmen näytön ääreltä. Tai, että en omasta mielestäni ole ansainnut lomaa. Mahtaako kolme viikkoa riittää unohtamaan ja nollaamaan. Onko tämä nyt sitä lomastressiä sitten?

APUA!

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Viimeiset rutistukset

Loma koittaa jo ylihuomenna. Vaikka vahvasti epäilin, niin ehkä se loma kuitenkin ehtii ennen burnoutia. Tiukalle se kyllä menee. 

Lomasuunnitelmat on aika vähissä, mutta eiköhän ne tästä vielä selkene. Miehen kanssa on yhteistä lomaa vain kaksi viikkoa ja ne on totutusti loman suorittamista. Ainoa suunnitelmani on napata äiti kainaloon ja lähteä Pohjanmaalle sukuloimaan. Omaa sukuani välillä. Ja onhan tietenkin se pakollinen purjehdusloma myös tulossa, ei mitään pakkopullaa sekään.

Ennen lomaa pitäisi kuitenkin saada työt siihen malliin, että voi lomailla. Optimistina olen myös päättänyt saattaa kodin lomakuntoon jo ennen loman alkua, eikä siten, että loman ekat päivät putsaan kaappeja ja kotia. Tokihan se, että olen jo aloittanut siivouksen tarkoittaa myös sitä, että johan se loman alkuun mennessä ehtii samanlaiseksi 'juoppojen pesäksi' koko tölli.

Eilen kulutin lähes kaksi tuntia Prinsessan huoneen kimpussa ja yritin ymmärtää kuusivuotiaan järjenjuoksua. Kuuntelin Robinia päästäkseni tunnelmaan. Olen itse ollut niin sotkuinen lapsena (ai kuinka niin vain lapsena?), että saan nyt maistaa täysin omaa lääkettäni. 

PS.
Haussa on perhe tai useampi perhe, jonne voisin ovensuulle tipauttaa vaatekasseja. En mä minnekään kirpparille taaskaan tule ehtimään...

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Päivädisco

Sain eilen puhelun töihin. Prinsessa kysyi lupaa päivädiscon järjestämiseksi meidän yläkerran aulaan. Annoin luvan, kahden tytön discoilut ei haitanne ketään. 

Seuraava puhelu: 


- Prinsessa: "Saadaanko ottaa nuo kaikki pillimehut sinne discoon?"

- Minä: "Ai, teille kahdelle vai?"

- Prinsessa: "No kun tuli vähän lisää porukkaa... Ja sipsejä myös. Ja tarvitaan myös joku lamppu. Saadaanko sulkea kaikki verhot ja miten saataisi pimeämmäksi se aula? Niin ja voinko lainata Vilmalle mun mekkoa sinne discoon?"

- Minä: "Ketä teitä siellä nyt on?"

- Prinsessa: "No mun kavereita. Äiti, saadaanko?"

- Minä: "Siis ketä kavereita ja kuinka monta?"

- Prinsessa: "No saadaanko?"

- Minä: "Pyydäppä mummi puhelimeen..."

- Prinsessa: "No ei meitä ole kuin minä, Vilma, Lilli, Vemppu, Saara, Olli, Alkki, Emil, Emppu, Eemeli, Huppe, Jappe ja joku Lauri. Saadaanko ne pillimehut ja sipsit?"

- Minä: "Pyydäppä mummi puhelimeen..."



maanantai 30. kesäkuuta 2014

Rohkaisevia sanoja

Meillä oli viikonloppuna naidun suvun juhlat. Kutsussa ei tietenkään ollut mainintaa miten juhliin tulisi pukeutua, mutta kyseisen suvun kanssa juhlineena tiedän, että kutsu viettämään kesäpäivää tarkoittaa vähintään tummaa pukua. 

Ihan ääneen miehelleni pohdin, että onkohan se vihreä mekkoni liian hieno sinne juhliin. Mies totesi: "Ei, ethän sinä näytä hienolta mekossa".

Se vihreä mekko on hihaton. Johon mieheni katsoi tarpeelliseksi kommentoida: "Onhan sulla jotkut hihat siihen? Sun käsivarret ei taida olla ihan tarpeeksi ruskettuneet siihen ilman hihoja."

Matkalla juhliin, vihreä mekko päälläni, mies toteaa, että "ai, sulla ei ole sukkahousuja. Olisiko pitänyt laittaa jotain itseruskettavaa sääriin?"

Anopin piikkiin menee tämäkin, mistä muualtakaan olisi moista oppinut hänen poikansa.

PS.
Kun päästiin juhlapaikan pihamaalle, viereisestä autosta nousi pariskunta farkuissaan. Hetken jo mietittiin, että olla ylipukeutuneita. Mutta niin se vaan oli, että joku muukin oli mennyt siihen 'tervetuloa viettämään kesäpäivää' -halpaan. Me oltiin joskus ne yhteisen talvipäivänvieton alipukeutuneet tyypit. Kuinka hankalaa se on kertoa kutsussa siitä mikä on juhlien aihe ja pukukoodi.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Turkulaisia tapoja

Meitä on työpaikallani kaksin kappalein Satakunnasta tänne Varsinais-Suomeen ponnistaneita. Ihan vielä saman kylän kasvatteja ollaan, mikä on jälleen osoitus siitä kuinka pieni maailma onkaan. Tätä turkulaista elämänmenoa olen minäkin jo seurannut läheltä yli kymmenen vuotta ja tämä toinen ex-satakuntalainen varmasti 30-vuotta. 

Työpaikalla sitten ryhdyttiin suunnittelemaan iltaa, joka vietettäisi vahvasti jokilaivoilla istuen. Alkusuunnittelussa osallistujia oli innokkaat 15. Pikkuhiljaa porukka väheni kahdeksaan. Kuinka ollakkaan kun päivä lähenee, ei meitä osallistuja ole kuin kaksi ex-satakuntalaista. Moneen kertaan on muistutettu ja varmisteltu, oltu innostuneita. Mutta sitten tapahtuu jotain, ja se siitä.

En nyt sen kummemmin kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta tuttavani huomautti, että ainahan turkulaiset tekee niin. On innoissaan osallistumassa mukaan, eikä yleensä edes ilmoita (tai sitten viime tipassa) ettei pääse osallistumaan.

Kotona ilmoitin, että lähden työkavereiden kanssa jokilaivoille. Mulla on sitten tasan yksi työkaveri ilmeisesti. Joku poisjääneistä ehdotteli jotain toista päivää, että sitten mennään. Joo, ihan sama. Siellä me taas oltaisi satakuntalaiset keskenämme. Mennään muuten nytkin, vaikka sitten ihan kahdestaan.

Vastaväitteitä otan vastaan oikein mielelläni. 

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Miehen suru

Työkaverin (mies) isoäiti kuoli yllättäen. Ikäähän nyt oli kertynyt jo kahdeksankympin päälle, mutta kuitenkin perusterve mummo hän oli. Alkuviikosta oli sairastunut äkisti ja torstaina sitten kuoli. Työkaveri kertoi asiasta jo alkuviikolla ja sanoi rauhallisesti odottavansa poisnukkumista. Ja torstaina hän kertoi, aivan kuin minkä tahansa asian, että isoäiti on nyt sitten kuollut. 

Ja minä oon järkyttynyt. 

Olin jo järkyttynyt kuullessani kuinka yhtäkkiä se elämä voi kääntyä, että perusterve on yhtäkkiä vuoteenomana ja omaiset odottaa kuolemaa. Optimistina tässä vaiheessa vielä taisin sanoakin, että eiköhän se mummo sieltä itsensä vielä terveeksi saa. Ilmeisesti realistityyppi on tämä kollegani, hän totesi, että olisi varmasti parempi jos saisi lähteä nyt rauhassa. 

Kun sitten tämä tieto kuolemasta kerrottiin, olin taas aivan järkyttynyt. Isoäiti! niitä ei kenelläkään ole liikaa ja iästä huolimatta se on suuri menetys. 

Mutta se on ilmeisesti miehen suru vähän erilaista. 

Tai sitten minä oon vaan mahdoton nyyhky.

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Juoppojen pesä

Olisi tähän ehkä pitänyt liittää valokuva, mikäli et tiedä miltä näyttää juoppojen pesä. 

Anoppini mukaan 6-vuotiaan tyttäreni huone on kuin juoppojen pesä. Eli kuvaillakseni millaisissa oloissa juopot elää, niin lattiahan on kuorrutettu vaatteilla. Koska vaatteita pitää vaihtaa tuossa iässä vähintään kahdeksan kertaa päivässä ja tietenkin edellinen vaatekerta putoaa siihen huoneen lattialle. Joukossa on sitten ne oikeasti likaiset vaatteet, alusvaatteita myöten. Lisäksi juoppojen pesessä on paljon värikyniä ja piirustuksia pitkin lattioita, myös ikkunoihin sinitarralla liimattuja kuvia. Hiuslenkkejä, rannerenkaita ja koruja pitkin lattioita. Pet Shop -hahmoja ja barbien vaatteita. Niitä on juoppojen pesät täynnä.

I love my A-noppi.

PS. 
Prinsessa oli taas vaihtanut vaatekertaansa ja kun häneltä kyselin, että miksi taas, niin vastaus oli: mutta kun mä en ole käyttänyt just tätä mekkoa tänä kesänä vielä ollenkaan.

torstai 26. kesäkuuta 2014

Kesälukemistoa

Käytiin miehen kanssa ostamassa juhannukseksi kasa pokkareita. Hyvä tarjous, kolme kirjaa 12 euroa. Mies löysi nopeasti omansa, minä en. 

Alahyllyltä sitten bongasin kirjan, jossa luki että maailmansuosion saavuttanut trilogia. No kappas, korkkarin kuva kannessa (=naisille suunnattu) ja kaikki trilogian osat löytyi. Otin ne. 

Juhannuksena sitten sivulle viisi päästyäni oli pakko lukaista se takakansi. 'Parempaa kuin Fifty Shades of Grey'. Okei, no se selitti sen, miksi laukeaminen käsiteltiin jo sivulla viisi.

Mutta näin trilogian kaksi ensimmäistä osaa lukeneena totesin, että pitääköhän vielä tutustua siihen Fifty Shadesiinkin, kun tätä kerran siihen verrattiin. Ja joo, aion lukea sen kolmososankin. Aika tarkkaan selostettua jyystämistä näissä toki on, mutta ihan punastelematta olen selvinnyt. Vaikka ensimmäiset kerrat kun tekstissä tuli vastaan sana k-ulli, niin melkein teinimäisesti tirskahdin nauruun. Ei kuulu sanavarastooni. Sekin on käynyt mielessä, että jos noinkin useasti pystyy harrastamaan seksiä, niin kävely ei voi onnistua. Ainakaan tosielämässä.

Trilogia on siis Silvia Dayn Crossfire: Sinusta paljastettu, Sinusta heijastettu ja Sinuun kiedottu. No okei, kertoohan kirjat nimetkin jotain, mutta ei tullut kiireessä edes mieleen... 

Ja mies on kovasti ollut kiinnostunut myös kirjan tapahtumista. Prinsessa, joka opettelee lukemaan on muutaman kerran tullut tavailemaan sanoja viereeni. Juuri niitä sanoja joita voi sitten ekaluokan opelle kertoa osaavansa: nänni ja orgasmi.




keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Lakatut varpaankynnet

Ennen tätä uutta talvea, silloin kun oli lämmintä, marssin töihin varvassandaaleissani. Oikein näppärät kesäkengät, ei hiosta ja saa nopeasti potkaistua vielä pois jalastakin pöydän alle. No sitten tuli Turun Sanomat ja väitti, ettei ne ole millään tapaa työpaikalle sopivat jalkineet. Vaihdoin korkkareihin.

Sitten seuraavaksi tuli Iltapäivälehti, joka sanoi, ettei avonaisia paitoja saa pitää työpaikalla. Määrittele avonainen? Samassa lehdessä sanottiin, että hihattomat paidat ja sortsit on ehdoton nounou. Ettäs tiedätte tekin!

Mitä seuraavaksi? Olisiko sellainen koko naaman peittävä huivi, ettei vaan paljasteta liikaa?

PS.
Mulla oli sentään lakatut varpaankynnet...

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Ryppykriisi

Harjoittelin keski-ikää käymällä Siltsun keikalla. 

Ihmishavaintoja osa 1: Onko se tosiaan niin, että me blondit rypistytään aikaisemmin kuin brunetet?

Sanoisin, ettei ole kovin reilua.

Ihmishavaintoja osa 2: Sukat sandaaleissa on ilmeisesti kuuminta hottia. Myös naisten korkkarisandaaleissa.

Sanoisin, etten halua edes olla muodikas.




maanantai 9. kesäkuuta 2014

Huomenna olen tehokas

Tartuin hetkeen ja päätin olla tänään vähemmän tehokas. Huomenna olen taas tehokas.

Eilen olin prinsessan jalkapallopeliä katsomassa. Ihan täysin en päässyt peliin keskittymään kun kuopus oli mukana, mutta kaikkeni yritin. Hyvin meni pelit, vaikkakin tappio tuli molemmista peleistä. En ollut aikaisemmissa peleissä katsomassa ja sain mieheltä jo vinkin, että katsomon puolelta löytyy mölyapinaäitejä. Juuri nitä, jotka ei voi olla hetkeäkään puuttumatta peliin. No sitä pahinta en katsomosta nähnyt tai kuullut, mutta jännästi huomaan, että tyttöjen jalkapallossa tämä vanhempien kiihkoisuus on jotenkin isompaa ja voimakkaampaa kuin poikien jalkapallossa. Ainakaan mitä oli esikoisen jalkapalloaikoina aistittavissa.

No nyt sitten pelin jälkeen yksi äideistä kävi avautumassa valmentajalle, että valmentaja on peluuttanut hänen pientä riittaliisairmeliään väärin tai ainakin suosinut omaa lastaan useammalla vaihdolla. Kuka helvetti ehtii niitä vaihtoja niin tarkkaan vahtimaan kysyn vaan? Otti oikein reippaasti päähän, mutta oli pakko syöksyä kuopuksen perään joka suuntasi vauhdilla kohti autotietä.

Illalla sitten tuli valmentajalta viestiä, että hän luovuttaa ilomielin paikkansa jollekin joka homman paremmin hoitaa. Ja arvatkaapa kuinka monta tyyppiä niitä sellaisia on? Ehkä sitten tämä yksi joka jo valmiiksi katsomon puolelta laskee näiden 7-vuotiaiden täysammattilaisten jalkapalloilijoiden peliaikoja. Lähetin valmentajalle takaisin kannustavan viestin ja niin oli tehnyt moni muukin. Hän sai siis muulta joukkueelta täyden tuen ja kiitokset jo tähän asti hyvin tehdystä valmennustyöstä. Minusta ei olisi siihen, eikä monesta muustakaan kentän laidalla huutavista.

Ehdotan, että me vanhemmat luvataan olla puuttumatta valmentajien peli- ja pelaajapäätöksiin. Jos jotain kommentoitavaa tulee, käydään keskustelut rakentavassa hengessä. Itsestäänselvyyksiä monelle, mutta valitettavan monelle taas ei.

Nyt alan oikein kunnolla laiskaksi. 

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

MIstä sitä jatkaisin...

Nyt on taas niin pitkä kirjoitustauko, että kirjoittaminen on hankalaa...

Ensinnäkin kesä yllätti. Kesävaatteet ei mahdu päälle eikä massakautta saa millään katkeamaan. Tahdonvoima, missä olet? Ihan jo t-paidan päälle pukeminen on inhottavaa kun tuntuu että käsivarret muistuttaa reisiä. Ja lisäksi ne on tietenkin vitivalkoiset ja herättää näin ollen myös huomiota.  Eikä ne siitä ruskeammiksi muutu, kun pidän niitä piilossa. Sama pätee sääriin.

Mökkeily. Sitä on taas yhden yön verran testattu koko perheen kanssa. Ruuanlaittoa, tiskausta ja siivousta. Jotenkin muistuttaa kotioloja. Yöt on niin kylmiä, että omaa aikaa ei pysty viettämään yöllä ulkona vaan sisällä telkkarin äärellä. 

Kävin työmatkalla Pohjanmaalla. Kauniita on Suomen kaupungit kesäauringossa ja yksikseen autoilu on aika kivaa. Ihmiset oli myös mukavia. Vietin vauhdikasta iltaa 50+ herraseurassa, hauskoja kavereita ja yllättävää, että ottivat minut mukaan. 

Valokuvaus. Nyt on taas yksi kurssi purkissa ja sen tiimoilta syksyllä olisi luvassa oikein näyttely. Juuri niin kuin joskus jo totesin, että ketä tahansa kenellä on kamera voi pitää valokuvanäyttelyn. Meidän porukalla oli hieno teema ja hienoja kuviakin sieltä syntyi. Oma kuvaus on vähentynyt sitä mukaa kun oppia on tullut lisää. Jotenkin tiedän, etten osaa ottaa kuvaa niinkuin sen päässäni jo näen. Lopputulos ei vastaa siis kuvitelmaa lopputuloksesta.

Lapset on jo kesälomalla eikä arki ole entisensä. Anoppi ei säästele sanojaan sotkuisesta kodistamme, vaikka se olisi juuri häntä varten puunattu. Jos nypin pihaa, se aika on pois sisäsiivoukselta ja tästä tulee palautetta. Jos taas siivoan sisällä ja annan rikkaruohojen rehottaa, tulee palautetta. Aikani ei vain millään tunnu riittävän kaikkeen. Mies on jo niin hermostunut äidilleen, että ilmoitti ettei mummin hoitopäiviä jatketa enää syksyllä. Kuopushan viihtyy hyvin päiväkodissakin. 

Pitkän väsytystaistelun jälkeen Prinsessalta irtosi ensimmäinen hammas. Väsytystaistelu oli siksi niin tiukka, koska Prinsessa oli päättänyt ettei sitä kukaan häneltä irti ota ja äiti oli taas päättänyt sen irrottaa kun jo puoliksi oli irti koko hammas. Tahtojen taistelua, enkä varmaan kovin hyvin sitä hommaa hoitanut. Lupasin jo Ruotsin risteilynkin jos saan ottaa hampaan irti ja sitten peruin koko risteilyn kun en saanut irroituslupaa. Lasta tuli lahjottua rahalla, karkilla, koruilla ja sillä risteilyllä. Mutta ei antanut periksi, ei lapsi eikä äiti. Lopulta tuli se viimeinen viisitoistaminuuttia, jonka jälkeen hammas otetaan väkisin pois. Se melkein irtonainen hammas sattui ja sai ikenenkin muuttumaan kirkkaanpunaiseksi, lopulta taistelun jälkeen hammas oli jo irti muttei siihen saanut silti koskea. Nyt Prinsessa esittelee ylpeänä irronnutta hammastaan sekä koloa hammasrivistössä. Ja myönsi sentään, että olisi ehkä voinut antaa ottaa sen irti jo vähän aiemmin. Luonteensa se on perinyt äidiltään, tuota tahdonvoimaa pitäisi vaan vieläkin löytyä myös äidistä, että ne kesävaatteetkin saisi mahtumaan päälle. 

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Viikon A-raportti

Oli sitä kaivattu tai ei, tässä tulee anoppiraportti.

Prinsessalla oli voimistelujoukkueen kevätnäytös. Tiedettiin se toki hyvissä ajoin ja kalentereihin merkittiin kyseinen tapahtuma. Matkalla näytökseen tulin kysyneeksi siipaltani, että ollaanko muistettu appivanhemmille infota tästä, he kun ovat joka näytökseen aina tulleet mukaan. No mies totesi, että sen verran tarkkaan anoppi lukee meidän seinäkalenteria, että eiköhän he tietoisia ole. 

Ja olivathan he. Siellä istuivat suut tiukkoina viivoina katsomossa. Sain sitten täyslaidallisen anopilta siitä, että yritän tarkoituksella pitää heitä pois meidän elämästä kun ei tästäkään kevätnäytöksestä voitu heille mainita. Mies sanoi samat sanat kalenterin tutkimisesta ja minä totesin, että se on kuules herran haltuun sekin asia, että edes meidän perhe muisti ja ehti paikalle. Hyvityksenä anoppi osti minulle mokkapalan, jonka jätin syömättä.

Nyt maanantaina olin jo onneksi lähtenyt hyvissä ajoin töihin (ennen anopin saapumista siis). Tällä kertaa mies sai kuulla kunniansa: "Mitä te oikein olette tehneet koko viikonlopun, kun ette ole siivonneet? Ja on vielä keräyspaperitkin viemättä kierrätykseen! Me lähdetään nyt anoppilaan, ei tässä sotkussa pysty edes olemaan." Mies oli todennut, että eipä tarvi tänne tulla ollenkaan jos ei siisteys miellytä.

Iltapäivällä anoppi oli itse tarjoutunut viemään ne lehdet kierrätyspisteelle. Mies oli vieläkin pahalla päällä ja vei ne lehdet ihan itse.

Tarinoiden opetus: toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mokkapaloja voi kotonakin leipoa.

torstai 22. toukokuuta 2014

Voikukkia kitkemään

Sain Robbielta vuosituhannen flunssan. Joo, just siltä Williamsin Robbielta. Keikka oli huisin hyvä, mutta seuraavana aamuna jo heräsin orastavaan flunssaan. Tiistaina se sitten jymähti päälle oikein kunnolla. Makasin päivän ja illan sohvalla (tästä ei aktiivisuusranneke tykännyt sitten yhtään), nukuin kuuden tunnin päikkärit ja silti olo oli huono. 

Takapihamme pelto on jälleen täynnä voikukkia, sitä katsellessa tulee todetuksi, että turha sitä on omassakaan pihassa mitään voikukkarautaa tai myrkkyä pahemmin käyttää. Todistusaineistoa tässä: 



Pelto on kaupungin vuokrapelto, jossa on viimeiset kolme vuotta viljelty pelkkää voikukkaa. Onhan se kaunis nyt, mutta hetken päästä pelkkää valkoista haituvaa. Ja missä ne voikukat sen jälkeen oikein onkaan...aivan, meidän pihalla.

Takaisin flunssaan... Makasin siis tiistaipäivän ja illan sohvalla, epäilin jo, että tämä on nyt sitä man-fluta. Arjen Sankarini taas oli sitä mieltä, että liioittelen huonoa oloani, että nyt lähdetään kitkemään voikukkia. Mitä vit... En säästellyt sanojani ja mies sitten kävi yksin taistoon voikukkia vastaan (mitä en sitten millään jaksa ymmärtää edes).

Eilen se sitten iski Arjen Sankariin tämä man-flu. Kymmenen kertaa ei varmaan riitä, mutta aika usein hoputin miestä lähtemään voikukkajahtiin. Oletettavasti ymmärsi yskän. Hänen olonsahan oli varmasti ainakin sata kertaa pahempi kuin minun tiistainen vointini.

perjantai 16. toukokuuta 2014

Tuleva koululainen ja epäsosiaalinen Arjen Sankari

Oltiin eilen tutustumassa Prinsessan kouluun. Kouluhan on tuttu, siellä kun esikoinen aloittaa syksyllä jo neljättä vuottaan. Mutta tälle meidän eskarille päivä oli kauan odotettu eikä paluu päiväkotiin oikein olisi enää maistunut.

Mutta kyllä oli jännää. Minulla siis. Prinsessa otti asian aika rauhallisesti, käyttäytyi täysin normaalisti aamulla ja olisi jopa halunnut pukea päälleen ihan tavalliset päiväkotivaatteet. Mutta äitiä jännitti. Kuka tulee opettajaksi ja ketä samalle luokalle. En kyllä ymmärrä miksi se mua jännitti, mutta näin vaan kävi. Yllättäen ei itkettänyt yhtään, säästän kyyneleet eskarin päätösjuhlaan ensi viikolla.

Hyvin kävi, luokalla on paljon hyviä tyyppejä vaikka ne valmiiksi valikoidut poikaystävät ja tulevat aviomiehet menikin nyt juuri sille toiselle luokalle. Prinsessa ei tästä lannistunut, totesi, että hän voi niiden kanssa olla sitten aina koulun jälkeen. Opettajakin vaikuttaa mukavalta ja on kovasti kehuttukin opettaja.

Kouluuntutustumisessa oli tarkoitus myös, että vanhemmat tutustuvat toisiinsa. Luokan vanhemmista moni olikin jo minulle tuttu, mutta epäsosiaaliselle miehelleni ne olivat ehkä tuttuja kasvoja jostain, muttei kuitenkaan tuttuja. Keskustelin rehtorin kanssa, johon Arjen Sankarini totesi, että pitääkö sun nyt senkin kanssa kaveerata. No, joo pitää. Ja kun sitten jutustelin muidenkin vanhempien kanssa, niin mies toteaa, että ei sun kuule näitä kaikkia tartte tuntea. No, ei tartte mutta hyvä on tuntea. 

Iltalenkillä naapurin kanssa keskusteltiin epäsosiaalisista miehistämme ja hämmästeltiin, että miksi ihmeessä ikinäkään sosiaalityrkkyinä ollaan nähty mitään hyvää näissä epäsosiaalisissa miehissämme. Tai ettei se epäsosiaalisuus olisi vaikuttanut negatiivisesti parinvalintaan. Ei keksitty selitystä. Vaatinee lisälenkkejä.

PS.
Arjen Sankarini on löytänyt jo sisäisestä keittokirjastaan ohjeen nakkikastikkeen ja jauhelihakastikkeen valmistukseen. Väittäisin, että ylityöni on kannattanut.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Aktiivisuutta ranteessa

Sain tosiaan äitienpäivälahjaksi aktiivisuusrannekkeen. Siitä huolimatta, että mielestäni mieheni ei tarvitse ostaa minulle äitienpäivänä lahjaa, sillä en ole hänen äitinsä. Mutta muisti nyt kuitenkin, että olin tätä havitellut.

No ihan on soiva peli. Näyttö tulee entistä punaisemmaksi mitä pidempään olen liikkumatta, laite määrittää joka päivälle askeltavoitteen (tänään vain 5835) ja joka päivä vähän enemmän kuin eilen. Ja hemmetti, kyllähän se päivän tavoite on saatava kasaan. Aika helposti se tuleekin ja lisäaskeleita saa näppärästi ottamalla pikku happihyppelyn vielä illalla. Ekana iltana oli pakko kävellä vielä 50 askelta ympäri kotia, että tuli 15000 askelta täyteen. Minut on siis aktivoitu.

Mikä kuitenkin mielenkiintoisinta ja muistaakseni se alkuperäinen syy tämän laitteen tahtomiseen oli unen tarkkailu. Kun aamulla herää aina väsyneenä, miettii että onko nukkunut ollenkaan. Ja nyt tämä laite kertoo, että olen kahtena edellisenä yönä nukkunut varmaan yhteensä puoli tuntia rauhallista unta. En tiedä mitä siellä sängyssäni öisin tapahtuu, mutta paikallaan en ainakaan pysy. Enkä tee tällä tiedolla mitään. Vaikka kuinka päättäisin, että nyt nukutaan, niin silti herään väsyneenä. 

Mitäköhän keksin sitten seuraavaksi... Vaikka epäaktiivisuusrannekkeen, joka mittaa sohvalla röhvättyä aikaa ja asettaa levolle tavoitteet. Eikai liiallinen aktiivisuuskaan hyväksi ole. 

Tämä laitteeni on Garminin Vivofit, eikä tämä ole maksettu mainos. Oletettavasti lahjarahat on siltä yhteiseltä tililtämme.


maanantai 12. toukokuuta 2014

Hyvä ihminen

Viikonloppuna vietettiin perinteisiä Euroviisuvalvojaisia. Me siskon kanssa viriteltiin Excelit oikein huippuunsa, kinattiin ekojen biisien ajan vielä pisteiden anto säännöistä, mutta siitä se sitten lähti. Suomihan meidän keskinäisen arvostelun aina voittaa, mutta hyvänä kakkosena tuli parrakas mies/nainen. Eli ihan oltiin Euroopan kanssa samoilla sateenkaareen aalloilla. 

Siskon perhe lähtikin äitienpäivän viettoon jo turhan aikaisin, olin varannut vähän enemmän sapuskaa myös heitä varten. Oli sitten kutsuttava appivanhemmat meille syömään.

"Voi että, mielellään tullaan!"
"Kyllä me tästä nyt kaikille kerrotaan, että meidät on tänne kutsuttu äitienpäivänä!"
"Voi, että ihan meitä vartenko?"
"Niin hyvää ruokaa, ettei ikinä olla näin hyvää saatu!"

Kaiken kruunasi vielä anopin halaus. Siivoilin keittiötä ruuan jälkeen, niin anoppi syöksyi halailemaan selkääni. Hyvin vaivautuneesti, heillä kun ei mitään halailua harrasteta.

En tiedä kumpi oli päällimmäisenä ajatuksena, se että olen hyvä ihminen vai että todella huono ihminen. Nämä hetket kun näyttävät olevan kovasti harvassa... Olen hyvin kartellut anopin näkemistäkin, mutta näin omilla ehdoillani tapahtuva tapaaminen sujui ihan hyvin. Ymmärsivät vielä lähteäkin ajoissa.

PS.
Sain äitienpäivälahjaksi aktiivisuusrannekkeen. Ilmeisesti pikku vinkkinä, että olisi aika aktivoitua...

keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Aktiivista hankausta

Sain buzzadorina testattavaksi Viledan tuotteita.

Nyt olen ihan häkeltynyt! Ensin etsin sitä siivousmotivaatiota oikein urakalla ja kun sitten päätin aloittaa lieden putsauksesta samalla testatakseni näytteitä. Minä kun olin kuvitellut, että se induktiolieteni on vuosien saatossa naarmuuntunut, mutta mitä vielä. Sehän olikin vain tosi likainen! Siis hyi! Kiinnipalanutta rasvaa kaiketi. Harmi etten ymmärtänyt ottaa ennen ja jälkeen kuvaa. Ensimmäisen putsauskerran jälkeen se lika vasta tulikin esiin ja vaikka olin kuvitellut sen puhdistavani jo monet kerrat ennenkin, niin nythän se sitten on puhdas. Niinkuin uusi.

Mies kun vielä heitti siihen kommentit, että samalla innolla mun pitäisi tässä talossa jynssätä jotain muitakin sotkuja, niin oli aika lähellä etten jynssännyt sen naamaa samaisella ihmesienellä!

Tuote on siis Viledan keraamisen liesitason puhdistussieni, suosittelen.

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Miniloma

Tänään alkaa miniloma. Viisi päivää pois konttorilta, kivasti kompensoi hetkeksi niitä 12 -tunnin työpäiviä.

Ja suunnitelmana on....EI MITÄÄN!!!

Luultavasti tuskastun jo huomenna ja yritän keksiä jotain kivaa tekemistä. Sitten perheeni teilaa ajatukseni siitä kivasta tekemisestä ja sitten minä mökötän. Näin on käynyt pari kertaa ennenkin.

Viimeksi raivattiin kalenteriin täysin perheelle omistettu viikonloppu. Suunnitelmana oli tehdä jotain erityisen kivaa. Kun kaikki oli sanonut mielipiteensä, eli että suunnitelmani on syvältä, mökötin lukemalla kirjaa koko illan omassa sängyssä. Aikuismaista. 

Olikohan edellisvappuna, kun halusin että koska panostin ruokaan, niin pukeudutaan nätisti myös syömään. Olin se mekko päällä pari hassua minuuttia, koska perheeni ei ymmärrä minua. 

Taitaa tulla töihin ikävä!

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Sosiaalinen krapula

Olen viime yönä etsinyt kahta kateissa olevaa lastani, heitä löytämättä. Onneksi heräsin, mutta uni ei kyllä enää sen jälkeen tullut. Kaksi nuorempaa jäi mummulaan hoitoon pariksi päiväksi ja tämä unikin kai johtui siitä.

Jos olet etsinyt anopintappoilmoituksia iltapäivälehdistä, niin ei, se ei ole syy poissaolooni. Se vain on se iki-aikainen kiire, sekä työssä että vapaalla. Anoppi on ihan täysissä ruumiin voimissa edelleen, henkisistä voimista en sano mitään. 

Viime viikkoihin on sisältynyt myös enemmän omaa aikaa ja hyvien ystävien seuraa kuin aikoihin. Eli ihan iloistakin kiirettä. Tästä on seurannut se sosiaalinen krapula, eli kun ei kalenterissa nyt ole pahemmin uusia sopimuksia, alkaa ahdistaa.

Ei kai muuta kuin hankkimaan lisää iloista kiirettä, kalenterit käteen. Paitsi että tänään tehdään über pitkä työpäivä, jotta voi taas loppuviikosta lomailla. 

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Liskoja liskoja

Paluu arkeen koitti taas ja miten epämukavasti se sattuikaan. 

Tulin kotiin maanantai-iltana rentoutuneena ja hyväntuulisena. Posket ja vatsa kipeänä nauramisesta ja pohkeet kipeänä laskettelusta ja lumikenkäilystä.

Anoppi oli sitten heilutellut imuria oikein urakalla meillä, asetellut pääsiäiskoristeeni parempiin paikkoihin ja valittanut vielä että imuri on huono. Olen miljoona kertaa kieltänyt anopilta meillä siivoamisen, mutta se ei vaan mene jakeluun. Meillä jo lapsetkin osaa ja ymmärtää, että mummi ei saa siivota meillä. Mutta miksei se mene sen ämmän päähän? Otettiin sitten sen oman Arjen Sankarini kanssa tästä hieman äänekkäämpää keskustelua.

Ja koska olin väsynyt kaikesta ryyppääm...eikun urheilusta, niin pinna oli sitten melkoisen lyhyt. 

Pääsiäisenä juhlitaan miehen suvusta yhden nuoren miehen rippijuhlia. Ilmoitin, etten ainakaan tule sen jälkeen kun mies kertoi Anopin jo ilmoittaneen meidät sinne. Minä kun olin ymmärtänyt meidän ihan omalla nimellä saapuneen kutsun siten, että se vastauspyyntö koski nimenomaan meitä eikä anoppia. Anoppi ei tietenkään ollut edes kysynyt, että ollaanko tulossa vaan ilmoitti noin vain, että ei erityisruokavaliota ja tulossaan ollaan kaikki seitsemän.

Olin väsynyt, vittuuntunut ja pinna poikki. Keskusteltiin miehen kanssa melkolaillakin huutamalla.

Mies jankuttaa, että kun anoppi ei häntä usko. Ei usko minuakaan, mutta jonkun sen on saatava tämä asia ymmärtämään, enkä se joku ole minä.

torstai 10. huhtikuuta 2014

Lumille lomille

Työpäivät on yhtä helvettiä. Työ on juuri nyt kutkuttavan haastavaa. Mutta myös älyttömän stressaavaa. Kamalan ihanaa.

Kun sitten tähän stressiin tuli palkanlaskijalta ja esimieheltä määräys, että vanhat lomat on lusittava tässä kuussa ja vielä työporukan hiihtomatka sattuu juuri tähän viikonloppuun, niin otan stressittömän piiiiiiiitkän viikonlopun. Huono viinapääni tosin on kovasti huolissaan siitä, että matkakumppanini on enemmän suunnitelleet Alko-ostoksia kuin esimerkiksi hissilippuhankintoja. 

Tänään jo pakattiin yhtä autoa ja huomenna aamulla startataan matkaan, palataan vasta maanantaina. Uhkasin nukkua päiväunet joka päivä, mutta matkakumppaneiden kummastuneista ilmeistä ymmärsin että se ei kai ole matkan tarkoitus. Se päiväuniaika ilmeisesti vietetään kuitenkin siellä after-skissä. Valitellessani, että krapulani kestää päiviä, sain vastauksen, että pahoinvointipillerit on mukana. Siis tä? Auttaako joku pahoinvointipilleri muka krapulaan?

Mutta tämä täti lomailee lumilla viikonlopun. Ihan stressitön ei tämä loma ole, sillä uusimman valokuvauskurssin (ja haastavamman sellaisen) kotitehtävät pitäisi saada reissussa tehtyä. Aiheina yksinäisyys, kauneus ja toivo. ARG! Mitäköhän niistä tulee krapulassa?




tiistai 8. huhtikuuta 2014

Vapaaehtoisuudesta, jälleen kerran...

Jääkiekkohan on tunnetusti niitä kalleimpia harrastuksia, mitä lapselleen voi tarjota. Olikohan ratsastus ja taitoluistelu siellä samoilla hinnoilla nekin. Kuitenkin, esikoisen jääkiekkojoukkue on tähän asti kerännyt melko maltillisesti vanhempien rahoja ja osittain on pyritty tietenkin kattamaan kuluja esimerkiksi talkootyöllä.

Talkootyö, my ass! Meillä on ollut nyt viidet talkoot joihin kaikkiin minä olen osallistunut. Sekä itse Arjen Sankari myös ainakin neljät talkoot käynyt kanssani rehkimässä. Ekalla kerralla meitä oli koossa kymmenen, toisella kertaa kahdeksan ja tällä kertaa meitä onkin enää viisi. Joka kerta käy niin, että paikallesaapuvista puolet sanoo, että mun pitää sitten lähteä tunnin päästä ja toinen puolisko kysyy, että eihän tässä vaan tule hiki. On tullut hiki ihan joka helvetin kerta. Tällä kertaa hiki tulee jo ajatuksesta, että porukkaa on niin vähän.

Tietenkin talkoiden tuotto käytetään ihan jokaisen mussukan eduksi ja olin kauden alussa ehdottomasti sitä mieltä että näin sen pitää ollakin. Mutta jumalauta en ole enää! Tälläkin kertaa aluksi ilmoittautuneita oli tasan kolme: joukkueenjohtaja, minä ja Arjen Sankari. Vimmaisten soittokierrosten jälkeen saatiin kaksi käsiparia lisää. Kyllä tulee niin hyvä mieli tästä talkooTYÖSTÄ, varsinkin kun miettii niitä jotka vain kuorivat kermat päältä.

Hyväksyttäviä syitä olla osallistumatta on mielestäni esimerkiksi vakava sairaus, esimiehen allekirjoittama todistus työvuorosta tai -matkasta sekä kuolema. 

Vai pitäisikö itse vaan opetella sanomaan vihdoin se EI. Ja nuolla itsekin kermat kakun päältä.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Minä ja Arjen Sankari

En tiedä olinko se minä vai mies, joka inspiroitui Nolliksen perjantaisesta kirjoituksesta.


Näin meillä:

Lauantai 5.4.

Minä: 
Olin ylitöissä klo: 8 -12. Otin Prinsessan mukaani ja siinä töiden lomassa keskustelimme henkeviä. Puolen päivän jälkeen kotiin. Poikettiin kukkakaupan kautta ostamassa pari narsissia ja tarttui muutenkin pari pääsiäiskoristetta mukaan. Ja vielä ruokaa perheelle Mäkkäristä. Kotona sitten pesin ainakin seitsemän koneellista pyykkiä (mm.Prinsessan ringettevarusteet, jotka mies on hillonnut kassissa kauden loppumisesta asti), vaihdoin lakanat viiteen sänkyyn (lisää pyykkiä), kuopuksen nukutus päiväunille, imuroin ja pesin lattiat, pyyhin pölyt ja järjestelin tavarat paikalleen. Pääsiäiskoristeet esiin ja narsissit kotia koristamaan. Väsytti, joten menin ottamaan pikku päikkärit jo valmiiksi nukkuvan kuopuksen kainaloon. Tässä välissä tehtiin taas jotain ruokaa. Illalla ulkoilua kuopuksen ja Prinsessan kanssa, saunan pesu. Niin ja vähän vielä pyykkishowta (kuten ainakin kuuden koneellisen vaatteet kaappeihin). Illalla lapsille iltapalaa ja hammaspesut ja kuopuksen nukutusrumba. Olen puhki!

Mies: 
Heräsin kun esikoinen herätti, että kuopuksella on köntsät housussa. Odotin vaimoa kotiin töistä (mitäköhän se siellä oikein mahtaa tehdä). Vaihdoin kesärenkaat kahteen autoon ja pesin ne. Olen oikea arjen sankari. Ja vaimokin vaan nukkuu päikkäreitä, eikä edes anna aplodeja hyvin tehdystä työstäni. Otan siis päiväunet, koska olen niin rasittunut tästä kaikesta. Herään ruuan tuoksuun ja kas, se onkin jo valmistunut kuin itsestään.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Kahvi

Olen skippaillut päivän tarinoita viime aikoina oikein urakalla, mutta tänään aiheena kahvi. Siitähän minulla onkin kerrottavaa, sillä minä en juo kahvia. 

Tätähän ei jotkut henkilöt (erityisesti vanhemmat sukulaistätini) jaksa ymmärtää. En juo kahvia, koska en pidä sen mausta. Enkä aio väkisin opetella juomaan sitä. Mutta kun ne kahvikutsut sitten on, niin siitäpä se ongelma vasta saadaan, kun Rillo nyt ei juo kahvia. Eikä sille kelpaa teekään. 

Teehän on sitten se luonnollinen vaihtoehto kahville. No teetä juon joskus, mutta en erityisesti halua sitäkään. Olen tyytyväinen vaikka lastenpöydän mehutarjoilusta tai ihan vaikka kraanavedestä, mutta mitään kuumaa kuppiini en välttämättä halua. 

Eli lopputulos on se, että minä olen hankala koska en juo kahvia. "Mitä me sulle nyt keksittäisi?" 

Ja perkele, en anna periksi!

Lapsi myynnissä

Ajeltiin Prinsessan kanssa kauppaan. Hän totesi, että on aika hankalaa jos meille tulee neljäs lapsi. Se kun ei mahdu autoon. 

Prinsessa: "Meidän pitää ehkä myydä se" 
Minä: "Ai auto?"
Prinsessa: "No ei, kun se neljäs lapsi!"

Lisämietinnän jälkeen: "Tai voihan sen kai jättää kotiinkin"

Minä: "Onhan meillä seitsemän paikkaa autossa, kunhan takaluukusta avataan penkit."
Prinsessa: "Niin, mutta sitten ei mahdu niin paljon tavaroita mukaan" (viis yhdestä lapsesta)

Tähän asti hän on toivonut pikkusiskoa. Pitäisikö tämä ymmärtää siten, että Prinsessan mielestä perheemme lapsiluku on nyt täynnä? 

torstai 3. huhtikuuta 2014

Melkein mummin lautaselta

A-noppi kävi taas tänään lapsenvahtina. Melkein ehdin saada ruuan valmiiksi, kun piti hypätä autoon. Annoin a-nopille ohjeen, että hauduttaa kastiketta sen aikaa, kunnes se on vähän mennyt kokoon. Eli ettei kastike ole liian löysää.

No, kotiintullessani kastikkeenjämät oli yksi rutikuiva kökkö. En tiedä onko sitä kukaan syönyt. Jälkikäteen on hyvä todeta, että ehkä ohje ei ollut riittävän tarkka.

Sen unohdin eilen mainita, että näihin hyvin paahdettuihin kananpaloihin oli vuoan pohjalle laitettu päärynälohkoja (antamaan makeutta...daa!) ja valkosipulinkynsiä. Voin kertoa, että haisi aivan kengänpohjalle. Maanantaina mummi oli valmistanut pannukakkua, joka oli tehty lasagnevuokaan ja oli n.5 sentin korkuinen kivikova jauhomytty. Esitin surunvalitteluni miehelleni, mutta hän kertoi saaneensa lapsena oikein hyvää pannaria, isomummon valmistamana.

Vinkatkaa toki, jos haluatte A-nopin reseptejä.

PS.
Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin juuri siinä hetkessä kun kuvittelet kiukkuisen kaksivuotiaan nukahtaneen, päästää naapuri räksyttävän koiransa pihalle ja taapero huutaa innoissaan, että HAUHAU!

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Mummin lautaselta

A-noppi ei ole mikään keittiömestari, ei tosiaan.

Maanantaina jo tuhahdin, kun hän kutsui valmistamaani perinteistä makaronilaatikkoa pastalaatikoksi. Eihän makaronilaatikolla ja pastalaatikolla ole mitään yhteistä.

Tänään mummi oli lapsenvahtina, kun töissä meni hieman pidempään. Sen verran pidempään, että mummi oli omatoimisesti valmistanut päivän aterian. Olin ostanut broilerin rintapaloja, luineen nahkoineen. Niistä kun tulee aika mehukkaita uunissa ihan sellaisenaan. No A-noppi ei koskaan ole nähnyt broiskua luineen nahkoineen ja repi nahat ja luut irti. Haudutti niitä hyvän aikaa uunissa, tarkoitan nimenomaan todella hyvän aikaa. Tulee nimittäin aika rapsakkaa ja kuivaa tavaraa kun broilerinpalat pidetään uunissa tunnin ja 50 minuuttia, ilman nestettä tietenkin. Kukaan perheestä ei syönyt ja anoppi oli loukkaantunut.

Joskus on käynyt mielessä, että hittoako se paheksuu meidän ryppyisiä lakanoitamme. Sentään ruoka on yleensä syömäkelpoista.

PS.
En osaa määritellä pastalaatikkoa, mutta ollaan taas vähän pinna kireällä tuon A-nopin kanssa. Sentään se kehui sitä pastalaatikkoa...

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Työminä vs. työvaimo

Miten sellaiset ihmiset voi pysyä naimisissa tai avoliitossa keskenään, jotka jakavat kaiken? Siis myös työpaikan. Kysyn vaan. Pidän sitä kuitenkin hyvänä asiana, että töissä olen työminä enkä kenenkään vaimo. 

Useimmiten kai nämä pariskunnat on saaneet alkunsa jo siellä samassa työpaikassa. Olisiko sitten niin, että näillä ihmisillä ei ole ollut elämää työpaikan ulkopuolella ja siitä syystä se siippakin on pitänyt etsiä sieltä työpaikan pikkujouluista tai ihan vaan kahvihuoneesta. 

Meillä on töissä kaksi avioparia ja nyt jo yksi entinen aviopari. Toinen puolisko tästä ex-parista tosin seurustelee puolittain salaa (julkinen salaisuus) yhden työkaverin kanssa. Eli hänellä ei vieläkään ole elämää työpaikan ulkopuolella. Oletan. 

Mikäs minä olen mitään kyseenalaistamaan, kun oman miehen löysin koulusta. Ja ihan samalta vuosikurssiltakin vielä. Se koulu on onneksi taaksejäänyttä elämää ja molemmilla on oma työminä. Miehen työkaverin (nyt jo ex-työkaveri) tavatessani hän suureen ääneen teki selväksi, että hänen mielestään minun mieheni on maailman hauskin mies. Näin sitä sitten se työminä ja kotiminä voi olla toisistaan täysin eroavat...

maanantai 31. maaliskuuta 2014

Pikakelaus

Se on niin trendikästä vedota kiireeseen, joten vetoan minäkin. Siksi siis viimeisimmästä postauksesta on mennyt jo kymmenen päivää. 

Pikaisesti mennään nytkin:

1. Mikäli lapsesi saa väkivaltaisesta käytöksestä kaksi tuntia jälki-istuntoa, niin jälki-istunto istutaan a) heti seuraavana jälki-istuntopäivänä (perjantaisin) vai b) perheen yhteisen lomamatkan (lähtö lauantaina) vuoksi kolmen viikon päästä? 

2. Jos kolmasluokkalaisen poikasi luokkakaveri tuo salaa kouluun näytille kuula-aseen, niin voiko lapselle sanoa, että vaihtaa kaveria? 

3. Ystäväsi, jonka kanssa olet yrittänyt sopia treffejä jo pidemmän aikaa, lähettää sinulle viestin. Viestin sanoma suoraviivaistettuna on, että nähdään ohimennen sitten syksyllä. Pitääkö tästä ymmärtää, että a) tyyppiä ei vaan kiinnosta vai b) kiireitä sitä on muillakin. (Ihan ainako, for real?)

4. Onko tämä burnoutin oire: raivostuttaa niin paljon, että alkaa naurattaa?

Sitten vielä pikaisesti noista hallituksen päätöksistä:

Meillä on kolme lasta, asumme pankin vahvasti omistamassa osittain sähkölämmitteisessä talossa kaukana julkisesta liikenteestä ja käymme omalla kahdella bensaa kuluttuvalla autolla töissä. Tähän ei varmaan tarvi sanoa muuta.

Paikallispolitiikkaa: 

Koulujen aamu- ja iltapäivätoimintaa ollaan muuttamassa täyskatteiseksi. Eli kun käytät, niin maksat kaiken toiminnasta aiheutuvan kulun. Säästö olisi vuosittain 30 000 euroa. Samaan aikaan nostetaan valtuuston ja hallituksen jäsenien kokouspalkkioita. Tärkeysjärjestys ensin.

PS.
Vastaus kohtaan yksi: Superpojan perheessä vaihtoehto B.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Sohvan vankina

Se, että kaikilla on koko ajan kiire on aika ärsyttävää. Etenkin se, että asiasta mainitaan toistuvasti. Tätähän minäkin harrastan. Valittelen, kun en ehdi tekemään mitään saati sitten vain ottamaan rennosti. Joka päivä on kiire, viikonloput on varattuna melkein kesään asti.

Maanantaina iski kuopukseen flunssakuume. Siinä sitten makasin sohvalla tulikuuma kuopus kainalossa ja olin vaan. Vaihtoehtoja ei pahemmin ollut, aina kun yritin lähteä paikalta, kuopus havahtui hereille ja huusi kunnes pääsi takaisin kainalopaikalleen. Pari kertaa onnistuin sen verran, että sain pesukoneen päälle. Aika pitkään siinä meni, että odottelin ja toivoin kuopuksen nukahtavan riittävän sikeästi, että voisi tehdä sitä tai tätä, niitä juttuja joita ei viikonloppuna ollut ehtinyt. Jossain vaiheessa oli pakko alistua ja pitikin pitkästä aikaa tutkia tv:n päiväohjelmavalikoimia. Kuopuksen ollessa hereillä katsottiin sadatta kertaa Autot -elokuvaa, eikä sitten enää ollutkaan kiire. Tiistaina jatkui  sama kaava, sohvannurkassa, päiväohjelmia tuijotellen. Lääkäriltä haettiin dropit ja jatkettiin sohvalla makoilua. Keskiviikkona oli palattava töihin. Selkähän tuosta makoilusta tuli kipeäksi, mutta kuopuskin on onneksi jo paremmalla voinnilla (anopin seurassa toipumassa). Tekihän se äidillekin hyvää ottaa pienet levot välillä. Myönnetään. 

Nyt sitten pukkaa itsellekin sitä flunssaa, viikonlopuksi tietenkin. Yleensä tosin se äitiflunssa tulee viimeisenä, sitten kun kaikki muut on jo saaneet voimansa takaisin eikä ymmärrystä väsyneelle äiti-ihmiselle enää muulta perheeltä riitä.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Valmista kauraa

Olin eilen kouluvalmiuskeskustelussa. Prinsessan koulunaloitus lähestyy ja kovasti se on häntä jännittänytkin, että mitä jos hän ei pääsekään vielä ensi syksynä kouluun. Keskustelussa kuitenkin tuli selväksi, että tuleva koululainen meillä asuu. Kovasti on tyttö kehittynyt ja kasvanut eskarivuoden aikana ja eilen se jotenkin omaankin tajuuntaani iski. Siinä keskustelun aikana katselin sitä pientä tyttöäni, joka osallistui keskusteluun reippaasti ja omilla mielipiteillään. Ei olekaan enää pieni tyttö. Mihin ne vuodet on vierinyt?

Ja kuinka paljon äiti tarvitsee diapamia selvitäkseen kyynelittä ensimmäisenä koulupäivänä?

Esikoulussa hauskinta on ollut matemaattiset tehtävät ja eniten Prinsessa odottaa koulussa myös oppivansa matematiikkaa. Lapsissani on joku vika, sillä esikoinen sanoi juuri samat sanat vastaavassa tilanteessa ja vieläkin hänen lempiaineensa on matematiikka. Itse vihasin matematiikkaa lapsena (ja vielä aikuisenakin), mutta nyt harmittaa. Ymmärrän nyt, että kyse on enemmän asenteesta ja perslihaksien kestävyydestä (että jaksaa istua ja harjoitella) kuin mistään muusta. Nyt voisin vähän laskeskellakin jotakin. Hienoahan se siis on, mutta ei ole äidiltään perinyt tuota asennetta.

PS. 
Keskusteltiin jälleen myös Prinsessan voimakkaasta omasta tahdosta. Eskariopen mukaan se on pääsääntöisesti vahvuus, kunhan ne kulmat siitä hioutuu. Ihan aina se ei kotona tunnu pääsääntöisesti vahvuudelta.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Puhuteltu

Sain viikonloppusiivouksen yhteydessä mieheltä puhuttelun. Jos häneltä kysytään kyse oli vain rakentavasta palautteesta. Hän kun melko harvoin osallistuu siivoukseen, niin sitten yleensä joudun kestämään palautetta tai vaihtuvia suunnitelmia kotimme uudelleen järjestelystä tai no, mistä tahansa. 

Rakentava palaute ainakin minun korvaani kuulosti tältä: "Etkö sä hyvä ihminen ymmärrä, ettei tähän taloon mahdu enempää tavaraa? Pitääkö tätäkin säästää? Mitään ei saa heittää pois?" 

Oikeassahan tämä koti-insinööri onkin, siitä syystä tuo tuntuu enemmän puhuttelulta. Kaikki kaapit ja laatikot on tungettu täyteen tavaraa. Sinne piiloon, siivoan sitten kun ehdin. En ole ehtinyt. Jokainen kommentti niistä tavaroista viittaa siihen, että olen toivoton ajankäyttöni kanssa. Senkin hetken kun eilen luin lehteä sohvannurkassa olisin aivan hyvin voinut siivota vaikka jotain laatikkoa. Siitä luetusta lehdestä tosin leikkasin irti ne asiat, jotka jäi kiinnostamaan ja loppu lehti lähti paperinkeräykseen.

Täten osallistun siihen johonkin haasteeseen, että heitän yhden tavaran päivässä roskikseen, kierrätykseen tai jollekin joka sen haluaa. En lupaa kuvata jokaista pois heittämääni. Mutta jos aloitan vaikka eteisen laatikostosta, niin sen sisällöllä päästään varmaan ihan sinne joulunaluspäiville asti.

PS.
Laiskuus iski jo pelkästä ajatuksesta: Jos nyt tänään laitan jonnekin nettikirppikselle seitsemän juttua ja joku ne ostaakin, niin saan pitää viikon lomaa. 


perjantai 7. maaliskuuta 2014

Valinnaisuutta

Esikoisella on koulussa valittavana valinnainen kieli ensi vuodeksi. Sikäli kovin kiva, että tämä vapaavalintainen kieli on joko ruotsi tai... no, ei-ruotsia. Ehkä markkinointipuolessa olisi hieman parantamista tämän suhteen. Vaikka tähän tyyliin: lapsesi voi aloittaa ensi vuonna ruotsin kielen pitkän oppimäärän opinnot.

Minähän tunnetusti olen pakkoruotsin kannattaja. Voin kannattaa pakkovenäjääkin, tai mitä tahansa kieltä sitten halutaankin opettaa. Koulussa järjestettiin oikein infotilaisuus tästä valinnaisuudesta, kovin suurta suosiota tilaisuus ei saanut. En tiedä onko enemmistön kanta sitten puolesta tai vastaan, mutta oman pojan luokalta paikalla ei ollut kuin kahden lapsen vanhemmat minun lisäkseni. Superpojan vanhemmat oli tietenkin molemmat paikalla.

Ketäköhän niitä opetussuunnitelmia mahtaa laatia? Nytkin tässä infossa tehtiin selväksi, että opetussuunnitelma muuttuu vuonna 2016 siten, että ruotsin kielen B-opinnot alkavat jo kuudennella luokalla. Hieno juttu, mutta... Opetustunteja riittäisikin vain kuudennelle, seitsemännelle ja kahdeksannelle luokalle, eikä ruotsin opetusta olisi siis yhdeksännellä luokalla ollenkaan. Aika nopeasti se kielitaito rapistuu ja unohtuu, ettei kovin kannatettava ajatus mielestäni. Luulisi, että opetussuunnitelmaa laatii alan ammattilaiset kuitenkin.

Infotilaisuudessa käytiin hyvin läpi, että missä tapauksissa suositellaan valinnaisen kielen ottamista ja missä tapauksissa ei kannata ottaa. Mikäli on muissa aineissa hankaluuksia ja esimerkiksi englannin kielen opinnoissa jotain motivaatio- (taas se sana) tai oppimisvaikeuksia, ei kannata edes harkita. Englanninopettajaa ja luokan opettajaa kannattaa haastatella. Suositeltiin, että lapsen kanssa käydään kotona tarkkaan läpi, että tämä tarkoittaa lisätunteja viikkoon sekä tietenkin lisää kotitehtäviä. Ennenkaikkea lapsen tulee itse haluta opiskella uutta kieltä. Siinä esitelmän loppuvaiheessa jaettiin ilmoittautumislomakkeet, jonka taittelin nätisti taskuun. Pitäähän tästä kotona siis puhua ja ehkä opettajan mielipidettäkin kysyä. Ruotsin opettajan mukaan ne, jotka vanhempien pakottamina aloittavat opinnot myös erottuvat joukosta.

Superpojan vanhemmat istuivat vieressäni, täyttivät ja palauttivat lapun samantien. Ehkä se valinnaisuus olikin juuri siinä, että ruotsia vai ei-ruotsia? No, ehkä olivat osanneet käydä keskustelut jo etukäteen. 

Haastattelin opettajaa ja kotona vielä esikoista. Ilmoittautumislappu kirjoitettiin, koska esikoinen halusi. Opettaja ei nähnyt mitään estettä miksei, kunhan vain lapsi itse haluaa. Lasteni sukurasitteena on suomea taitamattomat ruotsalaiset sukulaiset, ehkä hieman asuinympäristökin ja varmaan myös tämä pakkoruotsia kannattava äiti. Mutta päätöksen esikoinen teki ihan itse.

PS.
Asettaa lisähaastetta kotona käytyihin aikuisten keskusteluihin. Ennen puhuttiin englanniksi ne asiat, joita lapset ei saa kuulla. Viime aikoina kun esikoinen jo vähän ymmärtää on vaihdettu ruotsiksi. Pitääkö seuraavaksi siirtyä saksaan. Pahasti on ruosteessa... Mutta jos on pakko.


torstai 6. maaliskuuta 2014

Never say...

Mulla on huomenna taas 'ei ikinä enää' -kutsut. Siis ne, joista viime ja sitä edellisellä kerralla päätin, ettei meillä ikinä enää myydä yhtään vaatekappaletta saati sisustusromua.

No huomenna myydään rättejä.

Ja koska päätökseni ei oikein pidä, olen liittänyt kutsuun viininlipittämisen sekä ilmoittanut ettei ostopakkoa ole. Mies ja lapset on bookattu mummilaan, että ehkä tästä tuleekin 'ainakin kerran vuodessa' -kutsut. Yritys ainakin on kova.

Tai vaihtoehtoisesti otan lisätunteja siihen miten sanotaan EI.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Motivointi

Työnantajani kouluttaa minua muutosjohtajaksi. Sikäli ajankohta on hyvä, että iso muutos on käynnissä parasta aikaa. Toisaalta ajankohta on huono, sillä koulutus jatkuu vielä pitkälle kevääseen ja muutoksen pitäisi olla valmis än-yy-tee...NYT!

Eilen tosiaan luennon aiheena oli motivointi. Miten motivoida? Koko sana on jo lähellä kirosanaa ja siksi olikin lohdullista kuulla kouluttajalta, että pomon tehtävä ei ole motivoida muita kuin itseään. Kuitenkin motivointi on juuri sitä, mitä esimieheltä odotetaan. Motivaation pitäisi lähteä jokaisesta itsestään, eikä sitä voi edes esimiehen avuin kannatella. Eikä esimiehen ja alaisen suhde voi olla kannatteleva. Esimiehen tehtävä on poistaa ne esteet, jotka on motivoitumisen tiellä. 

Valitettavasti oppikirjoissa tai luennoilla ei ikinä käsitellä tilannetta, jossa ihmisillä on periaatteellisesti kaikki huonosti ja näin ollen motivaation esteiden karsiminen on ihan helvetillinen homma. Ellei mahdoton. Vaikka kaikki olisi hyvin, niin kuitenkin kaikki on huonosti. Vaikka yhtään konkreettista asiaa ei voida nimetä, niin varmasti jonkun on pakko olla huonosti. 

Olisiko tässä siis tarvetta luennoitsijalle? Eihän minullakaan ratkaisua tähän ole, mutta eipä ole muillakaan aiheesta luennoivilla.

Mutta jotta jälleen haetaan asiasta se positiivinen puoli: onpahan ainakin haastetta motivoivan työympäristön luomisessa. Joku voisi nyt kommentoida, että niitä tyyppejä, joilla on aina joku huonosti, löytyy myös muilta työpaikoilta...ihan lohdutuksena edes.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Irtisanomislomakkeita

Työpaikoilta jaetaan irtisanomislomakkeita joskus perustelluista ja välillä vähän perustelemattomistakin syistä. Tämän voisi mielestäni ottaa käyttöön noin niinkuin muutenkin. 

Esimerkiksi ystävyyssuhteisiin. 

Minulla ei ole tarvetta täyttää kyseisiä lomakkeita, mutta oikeastaan haluaisin saada niitä. Elämäntilanteet tietenkin muuttuu, mutta niin muutumme mekin ihmisinä. Ymmärrän, että minäkin varmasti olen muuttunut. Omasta mielestäni pelkästään viisastunut ja tullut huonomuistisemmaksi. Ystäväni sitten tietävät paremmin, että mihin suuntaan muutokseni on tapahtunut. Ymmärrän senkin, että tulee uusia ystäviä ja uusia mielenkiintoisempia tuttavuuksia. 

Mutta itselläni niitä rakkaita ystäviä on vain rajallinen määrä, enkä yhdestäkään haluaisi luopua. Ymmärrän, että jos olemme kasvaneet erillemme ystävinä niin yhdessäolo ei niin enää houkuttelekaan. Mutta kun...minähän oon hauska ja viisas ja sarkastinen ja rasittavakin. Niinkuin kai kaikki joskus. Näiltä ystäviltä siis toivoisin saavani ystävyyden irtisanomislomakkeen. Miksi lähettelen viestejä tai kyselen tapaamista, jos toinen osapuoli onkin hakenut sitä eroa jo yksipuolisesti. Mutta blondi ei vaan ole tajunnut. 

Tämä ei siis ole katkera tilitys vaan taas yksi piste sen puolelle, että miksei voida puhua suoraan. Itsekin elän kiirevuosia, mutta yritän silti lohkaista palan myös ystäville. Sanon suoraan, että olisi kiva nähdä mutta valitettavasti kalenteri on aika täynnä. Ja kun tarpeeksi yritetään, se yhteinen aikakin löytyy. Jos taas ei löydy tahtoa löytää aikaa, niin...irtisanomislappu käteen. Siinä voisi samalla päättää, että jatketaanko tuttavalinjalla vai ei ollenkaan. Tilanne olisi molemmille osapuolille selvää. Kenelläkään ei olisi huonoa omatuntoa ajanpuutteesta tai pahaa mieltä, miksei toinen vastaa viesteihin. 

Tai sitten jos olisikin mies, niin tämä(kin) olisi jotenkin yksinkertaisempaa. Kai.

 PS.
Tokihan sitä blondikin ymmärtää lopettaa sen pyytelyn, jos vastaus on aina ei tai sitä ei saa ollenkaan.