Ikäkriisi

Ajattelin tänään viettää illan sohvalla syöden suklaata ja potien ikäkriisiä.

Eihän tässä vielä ikäloppuja olla, mutta mä kyllä kriiseilen. Vaikka lounaalla tänään alle kolmekymppinen kaveri valitteli, että hänellä on kova kiire tehdä kaikki asiat ennenkuin ne kolme ja nolla tulee tauluun. Jotenkin mua hymyilytti asia, mutta onkohan omakin kriisi siitä samasta asiasta johtuvaa. 

Vuodet kuluu, enkä vieläkään tiedä mitä elämältä haluan. Pitäisikö mun tietää? Tietääkö muut? Olen halunnut perheen ja sen olen saanut. Olen halunnut tehdä työtä ja menestyä siinä, jotenkin siinäkin pärjännyt. Mutta mitä sitten? Vai olenko mä jo saavuttanut ne päämäärät mitä halusin? Mitä minä taas halusinkaan? Olenko nyt täysin päämäärättömässä tilassa ja nyt pitäisi osata olla ja nauttia hetkestä. Miten se tehdään? Mistä napata uusia päämääriä, kun ei tiedä mitä haluaa?

Syömällä suklaata kaiketi kaikkien 35 vuoden kunniaksi. Röyh!

PS.
Virallinen totuushan on, että ikää tuli taas 21 -vuotta.

PS.2
Tästä onkin hyvä testata, että kuinka vanha sitä onkaan...

Vettä vesilasissa

Toisen mielestä lasi on puoliksi tyhjä, kun taas toinen ajattelee sen olevan puoliksi täynnä. Kumpi sitten on oikeassa? Tai ainakin enemmän oikeassa? 

Molemmat tietenkin omasta mielestään enemmän kuin oikeassa.

Jos lähtökohtaisesti aina ensin ajattelee sen olevan puoliksi tyhjä, niin eikö siinä menetä mahdollisuuden nauttia siitä jäljellä olevasta puolikkaasta? Vai maistuuko se katkeralta?

Muutos on se joka liikuttaa, myös sitä vettä vesilasissa.

kuva

PS.
Perjantaina on lasissa muutakin kuin vettä. Pikkujoulut vol.3

Myrskyn silmässä

Kun ympärillä myrskyää, täytyy itse muistaa pitää kiinni niistä tärkeistä ja tärkeimmistä asioista. Muiden murheisiin kun ei pysty itse vaikuttamaan, vaikka kuinka tuntuisi että ne ongelmat olisi helposti ratkaistavissa. 

Kun on itse siellä myrskyn silmässä, ei ehkä enää osaa ajatella järjellä tai asioita lähitulevaisuuteen. Kuinka paljon puhumalla saisi itselleen ja muille paremman mielen, ongelman selvitettyä ja ennenkaikkea oman mielenrauhan.

Toisaalta voisi tuntea myös ylemmyyden tunnetta, että minulla ei tuollaisia ongelmia ole. Mutta kun seison toisen vieressä, tukena, siellä myrskyn silmässä, ei omilla tuntemuksilla ole paljon jalansijaa. Eikä sitä koskaan tiedä, milloin tarvitsen tuen omaan myrskyyni.

Alkuperheessäni myrskyää isosti. Kaikilla jotain. Pientä tai isoa, mutta kaikille suurta.

Viikonlopun irtiotto tulee kyllä niin hyvään paikkaan. CPH here I come!

Päivän mantra

Tämän päivän ajan olen itselleni tolkuttanut moneen kertaan: älä murehdi asioita, joihin et voi itse mitenkään vaikuttaa.

Jos omiin vaikutusmahdollisuuksiin ei ole muutosta saavutettavissa, niin turha on energiaansa asian murehtimisella tuhlata. Asiat menee sitten niin kuin joku muu päättää. Enkä nyt tarkoita, että asia on korkeemman käres, vaan niiden käsissä joilla on päätösvalta ja mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon.

Miten siis saisi oman päänsä tottelemaan ja lopettamaan murehtimisen?

PS.
Olen toipunut eilisestä, vaikka koko ilta meni huonotuulisissa merkeissä. En siis mitään hyvää vappuseuraa...

Se onnea on

Edelliseen postaukseen liittyen.

Onnenhetkiäni ovat:

Lapseni iloinen hymy, nauru tai kikatus.
Kiireetön yhdessäolo.
Rakkaan vaateeton kosketus. (ei vaatteeton)
Kainaloon ryömivä lapsi.
Ansaittu kiitos.
Ystävät ja yhdessäolo.
Maratonpuhelu.
Että on kaivattu.
Kirje tai postikortti.
Tyhjät pyykkikorit.
Puhtaat lakanat.
Pitkään nukuttu aamu.

Niin ja lottovoittokin olis kiva... 

Onhan niitä toki muitakin, mutta nämä tuli nyt mieleen. Jos keskittyisi enemmän niihin asioihin jotka tekee onnelliseksi kuin niihin, jotka tekee onnettomaksi, eikös se olisi fiksua? Kuitenkin on monta asiaa joista olla onnellinen.

Onnea etsimässä

Nyt tulee syvällistä...

Jokainen meistä haluaa palan onnea. Olla onnellinen. Kukaan toinen ihminen ei voi tehdä toista onnelliseksi, onni on omalla vastuulla. Siitä mikä tekee kenetkin onnelliseksi voidaan olla eri mieltä. Voiko joku päättää olevansa onnellinen? Mielestäni voi. Niillä korteilla jotka kullekin on jaettu, voi olla onnellinen. Voiko olla onnellisempi, varmasti voi. Kuinka onnellinen sitä pitäisi olla? Miten onnea ja onnellisuutta mitataan?

Tietenkin sitä elämässään tavoittelee niitä asioita, joista onnikin rakentuu. Voiko onnen avaimet olla samat esimerkiksi parisuhteessa. Tekeekö samat asiat puolisot onnellisiksi? Nyt? Aina? Tai ihan persoonana. Se, mistä tulin onnelliseksi 15-vuotiaana on sama, kuin mistä ilahdun 50-vuotiaana? Voiko onnellinen olla jatkuvasti? Onko onni vain hetkiä surujen ja ilojen joukossa?

Mutta voiko päättää olla onnellinen, vaikka kuinka takaraivossa nakertaa? Aiheuttaako se pidemmän päälle katkeruuden ja ehkä vihan? Onko sellaista tunnetta, että nyt minä olen riittävän onnellinen, en tarvitse enempää?

Onkohan onnellisuuskin sitä, että on itselleen armollinen. Minä en tarvitse enempää, tyydyn tähän, en vaadi itseltäni enempää. Voinko vaatia muita huolehtimaan minun onnellisuudestani? Äitinä, isänä, puolisona, ystävänä, sisarena, naapurina?

Kohta on kysymysmerkit kohta käytetty loppuun. Mutta kuka vastais?