maanantai 30. syyskuuta 2013

Nopeat heipat

Ajattelin vain ilmoittaa olevani hengissä. 

Mutta k-i-i-r-e ja orastava burn-out pitää siis sormet poissa blogista.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Koulupäivä

Olin melkein unohtaa, että oltiinhan me lauantaina koulussa. Ei siis ihan tavallinen viikonloppu kuitenkaan ollut. Vietettiin koulun ja kodin päivää ja perhe oli tervetullut mukaan kouluun. Luvassa oli reippailua ja me olimme Prinsessan kanssa esikoisen vastustuksesta huolimatta mukana. 

"Sä et sitten ainakaan mun kanssa kävele!" sanoo kolmasluokkalainen. Puffettirahaa kyllä tultiin hakemaan, mutta seura ei noin muuten kelvannut. 

Seurani ei kelvannut oikein muillekaan. Luulisi, että kun koululaiset kävelee keskenään ja heidän vanhempansa ryhmässä perässä, niin sitä löytyisi yksi jos toinenkin puheenaihe. Mutta ei. Ollaan vaan niinkuin ei oltaisikaan eikä ainakaan puhuta 'vieraille'. Olin kyllä hyvin kiitollinen että otin Prinsessan mukaan juttukaveriksi, vaikka menomatkalla jouduinkin heittämään tytön reppuselkääni. Paluumatkalla hän taas kysyi, että saako juosta tai saako laukata. 

Vähän olen kateellinen kaverilleni, joka käy päiväkotiäitien kanssa viihteellä. Me ei voida edes puhua niitänäitä.

Imurin varresta

Perjantainen vapaapäivä meni kuin siivillä ja näin jälkikäteen siitä ei jäänyt käteen oikeastaan mitään. Kuopuksen neuvolakäynti sentään tuli tehtyä ja lapset tuli kiikutettua sisaruskuvaan. Valokuvaajalle hatunnostot, ei ole ihan helppo nakki kuvata näitä ikiliikkujia, mutta suhteellisen hyvin näytti sujuvan. Tosin koevedoksia en ole vielä nähnyt... 

Kun päivällä kävelin hakemaan Prinsessaa esikoulusta, mielessäni kävi, että olisi niin kivaa jos olisi päivisin aina aikaa käydä kävelemässä ja hakemassa eskarilaista kotiin. Aika nopeasti se näemmä on unohtunut, että ihan oikeasti aikaa siihen päiväkävelyyn oli aika harvoin.

Viikonloppu meni muutenkin harvinaisesti ilman ohjelmaa. Vihdoin sain ne nuupahtaneet kesäkukat heivattua pois ja muutaman kanervankin sain jo ruukkuihin. Pyhäpäivä pyhitettiin nyt siivoukselle, mies oli vahvasti sitä mieltä, että meillä ei ole ikinä ollut niin siistiä. Mielipiteensä johtunee siitä, että joutui ihan oikeastikin osallistumaan siivoukseen pitkästä aikaa. Tosin vain imurinvarressa.

Ja muistin taas, että miksi se miehen osallistuminen on niin rasittavaa. Vähän väliä imuri sammuu ja koti-insinööri kutsuu tulemaan paikalle. Sitten alkaa se suunnittelu, että mitä jos tässä olisikin tälläinen juttu ja lopulta se hakee vielä kynän ja paperia ja piirtää tämän suunnitelmansa. Se viivästyttää siivousta huomattavasti. Eilen sitten komensinkin sen pitämään mölyt mahassaan kunnes on imuroitu ja kertoo sitten ne kaikki ideansa kerralla.

Ei toteuttamiskelpoista materiaalia imurinvarresta tällä kertaa. Nyt vaan odotellaan, että ne unohtuu itse koti-insinööriltäkin.

torstai 19. syyskuuta 2013

Itsemarkkinointia

Se on aika raskasta, kun pitää tuntikaupalla kuunnella ihmisiä, joiden puheista pitää koko ajan suodattaa sitä totuusosiota. Välillä vähän kyynelii ja sitten taas vähän esitystä siitä kuinka hyvä ihminen ja ennenkaikkea työntekijä on. Lopuksi vielä vähän lisää paskanjauhantaa ja selkäänpuukotusta. Lopuksi pari kyyneltä.

Sanon vaan, että voi v_ttu!

Jostakin juuri luin muuttuneesta työelämästä, kuinka jokaisen työntekijän pitää koko ajan markkinoida itseään työnantajalle. Tätäkö se markkinointi nyt sitten on? Työkavereiden lyttäämistä ja arvostelua, oman työsuorituksen kehumista ja korostamista. 

Totuuksia on vaan niin monia. 

"Ei hyvyys saavu huutaen, se kulkee hiljaa kuiskaten" - Eino Leino


keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Pillit pussiin?

Päiväkodin vanhempainkerho kokoontui jälleen menestyksekkäästi. Minä kokoonkutsujana ja lisäksi kolme muuta. Yhtäkään en ollut tällä kertaa pakottanut mukaan. Yhden piti lähteä vartin kuluttua aloituksesta, toisen puolen tunnin kuluttua. Kahteen pekkaan onkin helppo ja kiva järjestellä ja sopia asioita. 

Vanhempainillassa kauden alussa pidin pitkän puheenvuoron kerhon toiminnasta ja kuinka kivaa on yhdessä tehdä ja touhuta. Olla yhteisöllinen. Selvitin miten hyötyy lapset ja päiväkoti ja me vanhemmatkin siinä samassa. Muutamia innostuneita silloin oli, mutta into oli lopahtanut tässä kahden viikon aikana.

Mikä ihme siinä on, ettei porukkaa saa mukaan mihinkään? Toki kiireitä sitä on minullakin, mutta yhteistä hyvää ja kivaahan tämä tekeminen on. Mietin jo sitäkin, että johtuukohan se minusta ettei sinne tule ketään. Mutta minähän nyt oon niin väritön ja mauton tyyppi, että tuskin herätän kenessäkään tunteita suuntaan jos toiseenkaan.

Sama murhe on ystävälläni, joka luotsaa hieman pidemmän historian omaavaa ja ylevämpää yhdistystä. Intoa riittää ajatuksen tasolla, kunhan kenenkään ei itse tarvi tehdä mitään. Mitä jos me loputkin aktiiviset todetaan, että paskaaks tässä ja pistetään pillit pussiin? Tuleeko kenellekään ikävä?

maanantai 16. syyskuuta 2013

Loman tarpeessa?

Maanantaiaamun ensi ajatus: onhan tänään sunnuntai? 

No eipä ollut, enkä ollut herännyt herätyskellon soittoonkaan. Ihan omasta muististani kaivoin myös sen tiedon, että kahden nuoremman pitäisi suunnata päiväkotiin. Kunnes sitten anoppi tuli ovesta sisään, totesin ettei taidakkaan olla päiväkotipäivä tänään. Mitä seuraavaksi?

Viimeiset kolme viikkoa on ollut aika työntäyteisiä ja koko kolmeen viikkoon sisältyy tasan kaksi päivää kun en ole käynyt töissä. Tämä viikonloppu ehkä pahin kaikista. Olen siis loman tarpeessa. Esimieheni ehdotus oli, että lähden vähän aikaisemmin joku päivä. Vastaehdotukseniilmoitukseni oli, että olen koko päivän vapaalla. Vapaa sovittiin perjantaille.

Olen hetkessä aikatauluttanut perjantaipäivän neuvolakäynnillä ja valokuvauksella, eikä se siihen jää. Mutta hyvä että tulee nämä 'rästihommat' hoidettua. Eihän tuo 1-vuotiskuva ole kuin reilun puolivuotta myöhässä.

Viikonloppua vietin työn lisäksi myös ystäväni kanssa mökkeillen. Ehkäpä se mökkeilyn todellinen luonne onkin juuri se, että voi keskittyä itseensä ja vain olemiseen. Eikä siihen, että vahtii ettei kukaan karkaa ja huku/tipu ja huku/kaadu ja huku/kaadu ja loukkaa tms. Me siis söimme ja joimme hyvin, saunoimme ja paransimme maailmaa. Ja nukuttiin hyvin. Olo tämän kaiken jälkeen oli oikein rento. Näitä lisää!

PS.
Mies kysyi eilen läppärin ääreltä, että missä me nukuttiin mökillä. Vastasin, että parisängyssä. Mies oli enemmän keskittynyt koneen näpyttelyyn kuin keskusteluumme ja kysyi vielä, että kahdestaanko. (DAA!) Vastasin, että joo kahdestaan, ensin otettiin siinä alastomina pienet tyynysodat ja sitten nukahdettiin sinne pehmeisiin lakanoihin. Ilme oli ihan näkemisen arvoinen, kunhan hän ensin rekisteröi mitä olin juuri sanonut...

perjantai 13. syyskuuta 2013

Pullantuoksua

Maanantaina oli esikoisen nappulaliigan viimeinen kotipeli. Juurikin sen, missä joka maanantai tönöttää ihan toisen joukkueen vanhempien myyntikoju. Joka kerta olen kieltänyt esikoisesta herkkuostokset vedoten siihen, ettei ole herkku- tai karkkipäivä. Joka kerta on tullut pettymys, varsinkin kun joukkuekaverit huutelee vaihtopenkiltä ja välillä kentältäkin omille äideilleen pulla- ja mokkapalatilauksia. Ne herkut, jotka ei ole menneet kaupaksi on sitten lopulta syötetty kaikille pelaajille, joille vaan herkut maistuu. Ja maistuuhan ne, paitsi meidän poitsulle. Kun kerran äiti kieltää.

Epäilen, että tämä on syynä myös niihin viime aikaisiin kommentteihin, ettei äitiä kaivata kentänlaidalle ollenkaan. Silti olen siellä sitkeästi notkunut. Viimeisen pelin päätyttyä käytiin jälleen se tuttu keskustelu ettei herkkuja osteta. Esikoinen melkein itkua väänsi, ettei ikinä enää saa syödä pullaa. Siinä keskustelun päätteeksi sanoin, että kauden päätteeksi leivon pullaa ja hän saa syödä koko pellillisen. 

Nyt mun pitäisi huomenna sitten leipoa pullaa...vaikka ei ole herkku- eikä karkkipäivä. 

PS.
Oltiin elokuvissa ja ihan ekaa kertaa ikinä näin oikeastikin ne 3D -tehosteet. Olikohan sattumaa, että oli eka 3D-leffa sen jälkeen kun silmälääkäri totesi, etten varmaan näe niitä kolmiulotteisia juttuja. Osoita joku vika minussa, niin korjaan asian! :)

torstai 12. syyskuuta 2013

Mind your own business!

Olen hyvin tottunut, että täällä varsinaisessa Suomessa ei pahemmin vieraille jutella.

Joskus vuosia sitten tapahtui kaupan tomaattitiskin äärellä niin, että viereiselle tomaatinpuristelijalle kommentoin jotenkin niitä tomaatteja ja tämä toinen puristelija totesi, että et taida olla täältä päin kotoisin kun juttelet ihan tuntemattomalle. 

Pari viikkoa sitten maitohyllyllä kohtasin pariskunnan, jonka rouva sätti miestään ettei mistään löydy kevytruokakermaa. Osoitin sormella ja sanoin, että se on tuolla. Miksen olisi kertonut, kun kerran kuulin kysymyksen ja tiesin mistä se löytyy. Loppui sättiminen kun molemmat tuijottivat minua suut auki ihmeissään. Kiitos ei kuulunut ilmeisesti sanavarastoon.

Kun sitten eilen itse olin punnitsemassa banaaneja, minullekin puhuttiin. "Siis ymmärrätsä, että noihin ei siis tod.tarvita mitään pussia". Nyt sitten minä jäin ihmeissäni tuijottamaan. Ihanko oikeasti se onko minun banaanini pussissa vai ei kuuluu jollekin muulle? En sitten osannut edes vastata mitään, ne kommentit tuli mieleen vasta maitohyllyllä ja sitten oli liian myöhäistä.

Enkä yleensä edes laita banaaneja pussiin. Nyt ne vaan oli niin limaisia, että en halunnut sotkea kaikkia muita ostoksia siihen pahanhajuiseen nesteeseen.

Mitä opimme tästä? 

PS. 
Ihan lievällä aasinsillalla: Sitäkin mietin, että miksi tämän maakunnan nimi on Varsinais-Suomi/ Egentliga Finland? Onko niissä muissakaan nimissä mitään jiitä? Kanta-Häme, Uusimaa, Satakunta ja Pirkanmaa. Pitääkö tääkin nyt googlettaa.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Pahasuu

Kaikki lähti siitä kun minulta kysyttiin näin:

"Se sanoi mulle, että mä olen negatiivinen ja selkäänpuukottaja, eihän se nyt oo totta? Sano nyt ihan suoraan."

Ja minä totesin siihen, että: 

"No kun kerran kysyit, niin vastaan että kyllä olet. Mietitäänpä koska olet viimeksi nähnyt jossakin asiassa jotain hyvää ja sanonut sen ääneen? Lisäksi kun tehdään töitä aika pienessä piirissä, niin ne selkäänpuukotukset tulee jossain vaiheessa aina kaikkien tietoon, myös niiden joiden selässä se puukko on. Salaisuus säilyy, piiri laajenee."

Voin sanoa, että melkoista nillitystä on ollut tässä pari päivää, oli sentään viikonloppu välissä.

Uuden nillityksen aiheen annoin seuraavassa keskustelussa, eri tyypille sentään:

"Mä sanoin sille, että sen pitäis nyt kyllä katsoa peiliin."

Vastaukseni: 

"Kyllä sinun tässä pitäisi katsoa peiliin, eikä sen."

Olisikohan jotain PMS oiretta? Vai mihin piikkiin tämä pahasuisuus (?) nyt pitäis laittaa? Tämä ei taida olla oikotie iloiseen ilmapiiriin tämäkään...


sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Nukke




Tämä hieman pelottava nukke muistuttaa kovasti sitä näkyä, joka peilistä tänään kurkisti. Monta huonosti nukuttua yötä ja eilen vielä aikuisten synttärijuhlilla nautitut drinkit näkyy ja tuntuu.

Nukke itse viettää päiviään miehen mummulassa, joka on lähinnä kesämökkikäytössä. Juuri sellainen kauhuelokuvaefekti, kun taskulampun valossa lähdet yöllä suunnistamaan ja tämä osuu valokiilaan.

Mä meen päikkäreille!


perjantai 6. syyskuuta 2013

Elämästä ikuisuuteen

Ei välttämättä kannata sanoa ihmiselle, joka uskoo maailmanlopun jälkeiseen maanpäälliseen paratiisiin, että kerranhan täällä vaan eletään...

Pitkät puheeni siitä, kuinka jokaisesta päivästä pitää nauttia kuin viimeisestä menee täysin hukkaan kun kuulija onkin vakaasti, ilman epäilystäkään, sitä mieltä, että uskovan elämä jatkuu täältä ikuisuuteen. Kerranhan täällä vain eletään joo, mutta vaan ihan aina. Jokaista päivää seuraa huominen. Tyydyin sitten vaan sanomaan, että näinkö ja näiden ihmisten kanssa haluat viettää ikuisuutesi. Ehkä se pointtini kuitenkin meni perille.

Mutta kun nyt tämäkin vakaassa uskossaan elävä ihminen nyt ajattelee sitä ikuisuutta paratiisissa varmasti päivittäin. Niin millaisena hän näkee itsensä siellä? Nuorena, vanhana, sellaisena kuin on nyt? Kissana, koirana vai ihmisenä? Mitä jos maailmanloppu ei tulekkaan seuraavaan neljäänkymmeneen vuoteen ja sitten joutuukin siellä ikuisessa paratiisissa olemaan vanhana ja kankeana. Vai ollaanko paratiisisissa kaikki parhaimmillaan?

Eiköhän näihinkin ole heille vastaus annettu, mutta on se hyvä, ettei itse tarvi tätäkään asiaa tämän enempää pohtia. Mutta joskus sitä toivoisi, että osaisin pitää suuni kiinni. Kaikkine elämänviisauksineni.

PS.
Näin eilen klipin Julkkis-BB:sta. 19-vuotias tyttönen, ihan nevöhööd-julkkis mulle, selitti eilen jotain elämänkokemuksestaan. Se oli kyllä jännä ikä sekin, silloin kun luuli ihan oikeasti tietävänsä kaiken kaikesta ja pystyvänsä ihan mihin vaan. Kyllä se kymmenen vuoden päästä on ehkä jo huomannut, että elämää pitää elää kokemuksen karttumiseksi.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Tiskirättikriisi

Nyt saatte ihan luvallani nauraa minulle. Minulla on siis tiskirättikriisi. 

Se on kyllä huvittavaa, kuinka sitä joissakin asioissa on hyvinkin leväperäinen ja toisissa taas hyvin tarkka. Yksi näistä tarkoista aiheista on tiskirätit. Tiskirätin ulkonäöllä siis on väliä. Tykkään hillitystä värityksestä, siten ettei rätti huuda, tai suorastaan kilju sieltä lavuaarin reunalta. Toiminnallisuus. No, onhan sekin tärkeä juttu.

Asiasta tuli suorastaan akuutti eilen. Löysin todella hyvät ja hienot tiskirätit, hamstrasin niitä. Nyt niitä ei enää saa mistään. Yritetty on. Eilen sitten otin sen vihoviimeisen sieltä varastostani ja nyt pitäisi etsiä uutta. Mutta kun ne on kaikki melkein jotain neonvärejä tai ainakin riemunkirjavia.

Kerrotaanpa nyt tämäkin, että meillä on ihan oikeasti siivouskaapissa A-, B- ja C-kategorian rätit. Kategoriat ja selitykset on kirjoitettu rättipaketin (nää on chifonetteja) kylkeen, että mieskin tietää mitä väriä käytetään mihinkin tarkoitukseen. Anopillekin jouduin tästä perversiostani kertomaan, sen jälkeen kun oli käyttänyt A-kategorian rättiä keittiön pinnoilla.

Pitääköhän niitä rättejä alkaa itse virkkaamaan. Sitten tulee ainakin sellaista kuin sattuu tulemaan.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Kesää kuvin vol. 4





Lauantaina pakkasin isommat murut ja yhden kummitädinmurun kyytiin ja lähdettiin kotiseuturetkelle. Apuna piti tosin käyttää navigaattoria, mutta kotiseutu tulee tutuksi vähän enemmän joka reissulla. 

Kohteena oli kunnon kivikasa, Kuusiston linnanrauniot.

Viimeinen kesäpäivä oli upea. Aurinko paistoi ja syksyn valo oli kaunis. Ja ne kivikasat on todella viehättävät. Harmi vaan, että kameran akku uhkasi loppua, niin piti nopeasti saada paljon kuvia. Lopulta se akku loppui sitten vasta pois lähtiessä. Mutta kuvia on reippaasti. Retkikaverini olivat kaikki (myös ne kaksi nuorempaa tyyppiä) sitä mieltä, että oli tosi kiva paikka. Onkohan siis mieltymys kivikasoihin kuitenkin perinnöllinen ominaisuus/omituisuus?








Käväistiin myös Kuusiston kartanossa, jossa vietettiin omenaista lauantaita. Suosittelen visiittiä, itseä huvittaa vieläkin kyseinen vierailu. (Vaikea selittää miksi)


maanantai 2. syyskuuta 2013

Hääpäivä nro.7

Tänään on se päivä, kun se avioliiton pahin vuosi, seitsemäs, päättyy. Mies totesi jo vuosi sitten, että voiko se tästä pahemmaksi enää mennä. En tiedä onko mennyt mihinkään suuntaan tämä liitto. Meidän ruusuissa on kyllä piikkejäkin, mutta onneksi suhteellisen vähän ja pienenpieniä. 

Vuosi sitten ehdottelin miehelle hääpäivän yllätystä klikklik. Tällä kertaa kysyin jo viime viikolla, että miten aiot rakkaan vaimosi yllättää hääpäivänä.  

Mies: "Enköhän mä taas jotain kukkia tuo, niinkuin aina ennenkin"

Oli pakko ihan nauraa ääneen, eihän se ole koskaan tuonut mulle kukkia hääpäivänä. Enkä mä oikeastaan niitä haluakkaan. Vaikka ihan jokaisena muuna maanantaina ottaisin mielelläni, mutta hääpäivänä en. Mitenköhän se mies tästäkin haasteesta selviää, minusta siis. Ei ole helppoa hänelläkään. 

Mutta edelleen tahdotaan, vasta- tai myötämäestä välittämättä. 

Suoraa puhetta

Hyvä ystäväni on monesti minulta kysynyt, että mitä pahaa on suoraan puhumisessa. Hän on siis suorapuheinen ja ainakin itse osaan tätä puolta hänessä arvostaa. Valitettavasti itse en kaikessa puolueettomuudessani osaa samaa taitoa, tai ne ihmiset jotka minulta suoraa puhetta kuulevat ovat aika vähissä. Oikeista asioista, esimerkiksi töissä, suoraan puhuminen on helppoa. Ihmissuhteissa hieman hankalampaa. Ymmärrän toki niitäkin, jotka eivät halua kuulla suoraa puhetta, eikä se joka tilanteeseen sovikkaan. 

Sain töissä kerrankin alaiseltani suoraa puhetta. Tätä olen suorastaan pyytänyt jo monta vuotta. Loppukaneetiksi hän sanoi, että 'anteeksi nyt, mietin tosi kauan uskallanko tulla puhumaan tästä'. Kyse on ihan puhtaasti työasiasta, mistä minä tai kukaan muukaan osapuoli ei voi loukkaantua. Miksi pyytää anteeksi?

Olen täysin missannut ne esimieskoulutukset, joissa opetetaan lukemaan ajatuksia. Yleensä, vaikka suoraan asiasta kysyisin, vastaukset on ihan jotain muuta kuin mitä se sitten on selkäni takana. Voin kertoa, että suorastaan v*tuttaa moinen käytös. En ole pelottava, olen saanut hyvää palautetta oikeudenmukaisena ja reiluna esimiehenä, niin en tiedä miksei voida tulla puhumaan niistä asioista jotka ottaa päähän. Vaikea niitä asioita on edes yrittää paremmaksi muuttaa kun ei tiedä mikä on huonosti.

Taidan palkata suorasuisen ystäväni meille kouluttamaan muillekin sitä jaloa taitoa. Pistäköön rahoiksi! <3

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Salaisuus

Sitähän jotkut väittää, miehet yleensä, että miehet ei juorua. Eipä juurikaan!

Meillä on töissä miesporukka, johon siis minäkin kuvittelen aina välillä kuuluvani (paitsi silloin kun käytän korkokenkiä). Porukan motto on: salaisuus säilyy, piiri laajenee.

Myth busted!

Kahden viikon haaste:loppuraportti

Meillä päättyi loppuviikosta lasten kahden viikon haaste. Haasteessa piti siis pitää oma huone siistinä kahden viikon ajan. Ei siis siten, että huone on kahden viikon päästä siisti, vaan siten että joka päivä ennen nukkumaan menoa on tupa- ja siisteystarkastus, jossa sitten menettää tai säilyttää yllätyspalkintonsa haasteesta.

Kaksi viikkoa meni tosi hyvin. Esikoinen tosin aluksi vältteli koko huonettaan, ettei joudu siivoamaan, mutta lopulta leikki ja riehui siellä ihan normaalisti. Prinsessan kanssa ne isommat ongelmat tuli, hän kun leikkiessään sotkee ihan kaikki tavaransa pitkin lattiaa eikä mukamas tiedä missä tavaroiden oikeat paikat on. Pahin kaikista oli kuitenkin mies, joka tarkastusvuorollaan päästi jotain 'pikkujuttuja' sormien läpi. Ja sehän ei käynyt haasteen heittäjälle, eli minulle. Kahden viikon ajan meillä oli lapsilla siistit huoneet ja esikoisen huone on edelleen. Prinsessa taas, no, edelleen pitää muistutella. Jos tästä lähtee lipsumaan, niin uusi haaste kehiin. Kolme viikkoa seuraavaksi. 

Molemmille lupasin yllätyksen, jos selviävät haasteesta. Molemmat valitsivat yllätykseksi leffareissun äidin kanssa. Ja tietenkin kahdestaan äidin kanssa, kumpikaan ei tietenkään halua mennä katsomaan sitä leffaa, jonka minä haluaisin nähdä. 

Molemmat tekivät diilin yllätyksestä myös anopin kanssa. Anoppi osti Prinsessalle jonkun Barbie-elokuvan ja Esikoiselle jonkun leffan Blu-Ray -versiona. Ihan hyvä muuten, mutta meillä ei ole sellaista vehjettä jolla sitä voisi katsella. Appiukolta tuli sitten tämän selvittyä viesti, että Prisman tarjouksessa on moinen soitin vain 49 euroa. Hakeeko hän meille sellaisen? Lyötiin jo miehen kanssa vetoa, että meillä on sellainen soitin ensi viikolla, vaikka kieltäydyimme tarjouksesta. 

Ehdotin myös miehelle kahden viikon haastetta. Hän lupautui huolehtimaan saunan siisteydestä. Eli just se huone, mitä käytetään meidän talossa ehkä viisi kertaa vuodessa.

Anoppi taas ehdotti minulle myös yllätystä. Huomasi vissiin mulkaisustani, että ei kannata jatkaa lausetta. Koska jos se olisi jatkunut kommentoiden kodin siisteydestä, niin olisin vähintään lyönyt avarilla.

PS.
On muuten ihanaa ulkoiluttaa imuria, kun tietää ettei raivaustyöhön mene turhaan aikaa.