Päivädisco

Sain eilen puhelun töihin. Prinsessa kysyi lupaa päivädiscon järjestämiseksi meidän yläkerran aulaan. Annoin luvan, kahden tytön discoilut ei haitanne ketään. 

Seuraava puhelu: 

- Prinsessa: "Saadaanko ottaa nuo kaikki pillimehut sinne discoon?"

- Minä: "Ai, teille kahdelle vai?"

- Prinsessa: "No kun tuli vähän lisää porukkaa... Ja sipsejä myös. Ja tarvitaan myös joku lamppu. Saadaanko sulkea kaikki verhot ja miten saataisi pimeämmäksi se aula? Niin ja voinko lainata Vilmalle mun mekkoa sinne discoon?"

- Minä: "Ketä teitä siellä nyt on?"

- Prinsessa: "No mun kavereita. Äiti, saadaanko?"

- Minä: "Siis ketä kavereita ja kuinka monta?"

- Prinsessa: "No saadaanko?"

- Minä: "Pyydäppä mummi puhelimeen..."

- Prinsessa: "No ei meitä ole kuin minä, Vilma, Lilli, Vemppu, Saara, Olli, Alkki, Emil, Emppu, Eemeli, Huppe, Jappe ja joku Lauri. Saadaanko ne pillimehut ja sipsit?"

- Minä: "Pyydäppä mummi puhelimeen..."

Lapsi myynnissä

Ajeltiin Prinsessan kanssa kauppaan. Hän totesi, että on aika hankalaa jos meille tulee neljäs lapsi. Se kun ei mahdu autoon. 

Prinsessa: "Meidän pitää ehkä myydä se" 
Minä: "Ai auto?"
Prinsessa: "No ei, kun se neljäs lapsi!"

Lisämietinnän jälkeen: "Tai voihan sen kai jättää kotiinkin"

Minä: "Onhan meillä seitsemän paikkaa autossa, kunhan takaluukusta avataan penkit."
Prinsessa: "Niin, mutta sitten ei mahdu niin paljon tavaroita mukaan" (viis yhdestä lapsesta)

Tähän asti hän on toivonut pikkusiskoa. Pitäisikö tämä ymmärtää siten, että Prinsessan mielestä perheemme lapsiluku on nyt täynnä? 

Valmista kauraa

Olin eilen kouluvalmiuskeskustelussa. Prinsessan koulunaloitus lähestyy ja kovasti se on häntä jännittänytkin, että mitä jos hän ei pääsekään vielä ensi syksynä kouluun. Keskustelussa kuitenkin tuli selväksi, että tuleva koululainen meillä asuu. Kovasti on tyttö kehittynyt ja kasvanut eskarivuoden aikana ja eilen se jotenkin omaankin tajuuntaani iski. Siinä keskustelun aikana katselin sitä pientä tyttöäni, joka osallistui keskusteluun reippaasti ja omilla mielipiteillään. Ei olekaan enää pieni tyttö. Mihin ne vuodet on vierinyt?

Ja kuinka paljon äiti tarvitsee diapamia selvitäkseen kyynelittä ensimmäisenä koulupäivänä?

Esikoulussa hauskinta on ollut matemaattiset tehtävät ja eniten Prinsessa odottaa koulussa myös oppivansa matematiikkaa. Lapsissani on joku vika, sillä esikoinen sanoi juuri samat sanat vastaavassa tilanteessa ja vieläkin hänen lempiaineensa on matematiikka. Itse vihasin matematiikkaa lapsena (ja vielä aikuisenakin), mutta nyt harmittaa. Ymmärrän nyt, että kyse on enemmän asenteesta ja perslihaksien kestävyydestä (että jaksaa istua ja harjoitella) kuin mistään muusta. Nyt voisin vähän laskeskellakin jotakin. Hienoahan se siis on, mutta ei ole äidiltään perinyt tuota asennetta.

PS. 
Keskusteltiin jälleen myös Prinsessan voimakkaasta omasta tahdosta. Eskariopen mukaan se on pääsääntöisesti vahvuus, kunhan ne kulmat siitä hioutuu. Ihan aina se ei kotona tunnu pääsääntöisesti vahvuudelta.

Valinnaisuutta

Esikoisella on koulussa valittavana valinnainen kieli ensi vuodeksi. Sikäli kovin kiva, että tämä vapaavalintainen kieli on joko ruotsi tai... no, ei-ruotsia. Ehkä markkinointipuolessa olisi hieman parantamista tämän suhteen. Vaikka tähän tyyliin: lapsesi voi aloittaa ensi vuonna ruotsin kielen pitkän oppimäärän opinnot.

Minähän tunnetusti olen pakkoruotsin kannattaja. Voin kannattaa pakkovenäjääkin, tai mitä tahansa kieltä sitten halutaankin opettaa. Koulussa järjestettiin oikein infotilaisuus tästä valinnaisuudesta, kovin suurta suosiota tilaisuus ei saanut. En tiedä onko enemmistön kanta sitten puolesta tai vastaan, mutta oman pojan luokalta paikalla ei ollut kuin kahden lapsen vanhemmat minun lisäkseni. Superpojan vanhemmat oli tietenkin molemmat paikalla.

Ketäköhän niitä opetussuunnitelmia mahtaa laatia? Nytkin tässä infossa tehtiin selväksi, että opetussuunnitelma muuttuu vuonna 2016 siten, että ruotsin kielen B-opinnot alkavat jo kuudennella luokalla. Hieno juttu, mutta... Opetustunteja riittäisikin vain kuudennelle, seitsemännelle ja kahdeksannelle luokalle, eikä ruotsin opetusta olisi siis yhdeksännellä luokalla ollenkaan. Aika nopeasti se kielitaito rapistuu ja unohtuu, ettei kovin kannatettava ajatus mielestäni. Luulisi, että opetussuunnitelmaa laatii alan ammattilaiset kuitenkin.

Infotilaisuudessa käytiin hyvin läpi, että missä tapauksissa suositellaan valinnaisen kielen ottamista ja missä tapauksissa ei kannata ottaa. Mikäli on muissa aineissa hankaluuksia ja esimerkiksi englannin kielen opinnoissa jotain motivaatio- (taas se sana) tai oppimisvaikeuksia, ei kannata edes harkita. Englanninopettajaa ja luokan opettajaa kannattaa haastatella. Suositeltiin, että lapsen kanssa käydään kotona tarkkaan läpi, että tämä tarkoittaa lisätunteja viikkoon sekä tietenkin lisää kotitehtäviä. Ennenkaikkea lapsen tulee itse haluta opiskella uutta kieltä. Siinä esitelmän loppuvaiheessa jaettiin ilmoittautumislomakkeet, jonka taittelin nätisti taskuun. Pitäähän tästä kotona siis puhua ja ehkä opettajan mielipidettäkin kysyä. Ruotsin opettajan mukaan ne, jotka vanhempien pakottamina aloittavat opinnot myös erottuvat joukosta.

Superpojan vanhemmat istuivat vieressäni, täyttivät ja palauttivat lapun samantien. Ehkä se valinnaisuus olikin juuri siinä, että ruotsia vai ei-ruotsia? No, ehkä olivat osanneet käydä keskustelut jo etukäteen. 

Haastattelin opettajaa ja kotona vielä esikoista. Ilmoittautumislappu kirjoitettiin, koska esikoinen halusi. Opettaja ei nähnyt mitään estettä miksei, kunhan vain lapsi itse haluaa. Lasteni sukurasitteena on suomea taitamattomat ruotsalaiset sukulaiset, ehkä hieman asuinympäristökin ja varmaan myös tämä pakkoruotsia kannattava äiti. Mutta päätöksen esikoinen teki ihan itse.

PS.
Asettaa lisähaastetta kotona käytyihin aikuisten keskusteluihin. Ennen puhuttiin englanniksi ne asiat, joita lapset ei saa kuulla. Viime aikoina kun esikoinen jo vähän ymmärtää on vaihdettu ruotsiksi. Pitääkö seuraavaksi siirtyä saksaan. Pahasti on ruosteessa... Mutta jos on pakko.

Kaapista ulos

Tulin kaapista ja lisäsin Blogger -profiilin kuvan. Eihän tuo minusta pahemmin paljasta, mutta kivempi kuin se haamuhahmo.

Eilen vietettiin synttäreitä, kuopus on jo kaksivuotias!

Kuvaushetkellä kuopus odottelee, että äiti saisi jo kuvattua, että päästäisi puhaltamaan. Kirja on kuvassa siksi, että se tuli vähän kaukaisimmilta kummeilta synttärilahjaksi ja halusin heille lähettää kuvan kummilapsesta, kakusta ja lahjasta. Solsidanin katsojille ehkä tuttu tuo kirja, Mickanin kirjoittama lastenkirja. Hauska, varsinkin näin äidin mielestä. 

Saman kuvan linkitin jo Facebookkiin ja sain puhelun, että miten olen saanut tuosta suklaakuorrutteesta noin tasaisen. Joo, olin itsekin todella yllättynyt että onnistui noin hyvin. Salaisuus lienee siinä, että otin kakun sieltä pakastekaapin perältä ja kuljetin kotiin vaaka-asennossa. Ensi viikolla saan ainakin pari kakkua leipoa, joten oikaisin nyt.

Rauha maassa

Esikoisen opettaja on kaikessa tehokkuudessaan loistava. 

Kirjoitin opettajalle pitkän sepustuksen mitä esikoinen oli pihapelimeiningeistä minulle kertonut. Opettaja oli keskustellut esikoisen ja superpojan kanssa, molempien kanssa erikseen ja yhdessä. Superpoika oli myöntänyt kaiken ja pyytänyt anteeksi. Kun tämä asia  selvisi, kaksi muutakin poikaa kertoi kokeneensa saman kohtalon ja nyt on ainakin hiihtolomaan asti pihapelit kielletty. Kaikille vanhemmille lähetettiin paimenkirje asiasta, että kotona pitää keskustella myös reilun pelin säännöistä. 

Superpojan vanhemmille on myös soitettu, mistä melkein säälin opettajaa.

Esikoinen on tyytyväinen ja sanoi, ettei ainakaan tarvi enää pelätä. Hänen mukaansa Superpoikakin on ollut ihan reilu häntä kohtaan tämän jälkeen.

Ehkä tämä äitikin tästä vielä rauhottuu...jos uskallan.

Oikein rauhallista viikonloppua kaikille!

Superpojan paluu

Ollaan kotona hämmästelty esikoisen käytöstä tässä viimeisen kuukauden ajan. Kysytty on monet kerrat, mutta herra ei vastaa. Käytös on tiuskimista ja välinpitämättömyyttä. Huutoa ja itkuakin pikkuasioista. Tietenkin se esiteiniys velvoittaa, mutta tämä alkoi olla jo todella hermoja raastavaa. Ihan kuin joku ihan vieras tyyppi olisi muuttanut meille tiuskimaan ja olemaan ilkeä. 

Eilen sitten sain ensin hepulit kun tyyppi valehteli minulle silmät kirkkaina ja sen jälkeen kun passitin pojan nukkumaan ilman iltapalaa, kävin vielä yrittämässä keskustelua. Tällä kertaa se onnistuikin...

Syyllinen on se helvetin Superpoika. Koulussa välitunneilla pelataan jalkapalloa salibandymaalien kera. Esikoinen on maalivahtina ja tykkää siitä kovasti. Mutta kun Superpoika on vastustajan joukkueessa ja Esikoinen torjuu hänen maaliyrityksensä, maalivahtia lyödään ja kovaa Superpojan toimesta. Esikoinen sanoi, että häntä sattuu niin paljon, että tulee itku. Ja kun hän itkee, kaikki nauravat hänelle. Kun esikoinen uhkasi lyödä takaisin, Superpoika heitti tappouhkauksen ilmoille.

Mitä tehdä kun Esikoinen haluaa olla pelissä mukana ja tykkää pelata, mutta yksi tyyppi käyttäytyy sopimattomasti. Kenen tässä pitäisi lopettaa pelaaminen? Tietenkin käytiin keskustelua oman puolensa pitämisestä, se ei ole Esikoisen vahvuuksia. Vaihtoehtoina ei tullut takaisinlyöminen eikä tappouhkaukset. Ainakaan vielä!

Tämähän on tietenkin se minun kullanmuruni versio, mutta hän on valmis seisomaan asian takana kun sanoin että tästä keskustellaan opettajan kanssa. Tämän Superpojan tuntien, minun ei ole ollenkaan vaikea uskoa, että näin todella tapahtuu. Olen todistanut sen jalkapallokentän ja salibandykentän laidalla aikaisemminkin mitä tapahtuu kun peli ei suju kuten Superpoika on suunnitellut. Jäähyjä on jaettu niillä kentillä niin Superpojalle, kuin Superpojan isällekin. Pojalle käytöksestä ja isälle suunsoitosta.

Selitin tarinan opettajalle ja odottelen hänen kantaansa asiaan. Mutta puhkun raivosta...

On niitä päiviä...

On niitä päiviä, kun tuntuu että koko maailma vihaa minua. Sitten taas on niitä päiviä, kun olen vakuuttunut, että lapseni vihaavat minua.

Eilen oli jälleen yksi noista jälkimmäisistä. Kaikki alkoi siitä, kun pääsin vähän myöhässä lähtemään töistä kotiin, päiväkoti on jo menossa kiinni ja esikoisen taekwondo -harjoitusten alkuaika oli jo aika lähellä eikä jätkä vastaa puhelimeen. Olisin komentanut kävelemään päiväkodille. Nämä on niitä hetkiä, kun toivoo että olisi vielä 'kotipuhelin', jota ei saa äänettömälle eikä sitä voi unohtaa reppuun. Siellä tyyppi istui television äärellä ilman kiirettä eikä tietoakaan siitä, että äidillä olisi ollut vähän asiaa.

Iltapala ja nukkumaanmeno olikin sitten se lopullinen tuska. 

Prinsessa: "Miksei meillä ole lettuja? Mä en ainakaan syö tätä? Miksei meillä ikinä ole suklaamuroja? Kaikilla kavereillakin on! Mä en syö! Miksen mä saa tulla teidän sänkyyn nukkumaan? Jos mä en pääse, niin mä huudan koko yön! Ainakin mä kolistelen koko yön! Mä olen sitten tässä tuolilla koko yön, onko sulla sitten hyvä mieli?" 

Yritin siinä sitten kuopusta nukuttaa kun yksi huusi ja kolisteli. Sentään omassa sängyssään. 

Kuopuksen tapoihin kuuluu laittaa kätensä mun paidan sisään. Olen yrittänyt vieroittaa, mutta en täysin onnistunut siinä. Iltaisin tästä tulee usein riitaa ja niinhän tuli eilenkin. Luettiin kirjaa ja laulettiin, sitten jätin hänet omaan sänkyynsä nukkumaan. Ensin olin hetken vieressä ja sitten lähdin huoneesta. Siitä se riemu alkoi. Kuopus juoksee pois sängystä ja minä kannan takaisin (x10). Kuopus juoksee nauraen pois sängystä ja minä kannan takaisin (x10). Kuopus juoksee riemusta kiljuen pois sängystä ja minä kannan takaisin (x10). Viereisessä huoneessa yksi huutaa ja kolistelee. Yhdestä huoneesta kuuluu Esikoisen huuto, 'voisitteko olla hiljaa, että saisin nukkua'.

Elämä äitinä on melko usein mukavuusalueen ulkopuolella hengailua. Eikä tämä ole se paikka, missä 'magic happens'. Ainakaan meillä. 

PS.
Aamulla olin taas paska mutsi kun pipo oli hukassa. Se ei olekaan vain niitä päiviä, vaan ehkä viikkoja...

Suosi suomalaista

Lapsille pitäisi joka asiassa antaa yksinkertaisia ja selviä elämänohjeita. Prinsessa alkoi eilen pohtimaan, että miksi äiti antaa ristiriitaista tietoa:

Ihmissuhteissa alkuperällä ei ole väliä. Ruokakaupassa suosi suomalaista.

Miksi pitäisi ostaa suomalainen kurkku, mikä vika on espanjalaisessa? Eikö niille espanjalaisille tule paha mieli, kun me ei osteta niiden kurkkuja?

Hohhoijaa. Kun sitä yrittää olla hyvä kasvattaja, niin käy näin. Espanjalaiset pahastuu.

PS.
Käytiin myös tiukka keskustelu korvakoruista. Korvat on rei'itetty kuukausi sitten ja nyt olisi aika vaihtaa uusiin korviksiin. Niitä ei tosin vielä ole. Eilen Prinsessa ilmoitti, että NYT lähdetään korvakorukauppaan, ja hän päättää mitä sieltä ostetaan. 'Ja sulta ei kukaan kysy edes mielipidettä!'

Ei sitten lähdetty.

Kuin sadusta

Tietänette sellaiset satukirjamaiset tilanteet, joissa äiti lapsineen leipoo piparkakkutaloja nauraen ja hyvässä hengessä. En olisi ikinä uskonut, että voisin sanoa tämän, mutta meillä oli sellainen hetki. Isommat lapset saivat tehdä juuri sellaiset talot kuin halusivat ja kuopus söi taikinaa. Ehkä talollisen taikinaa.

Aikaisemmat talonrakennustalkoot on yleensä jossain vaiheessa kääntynyt sinne huutamisen ja kiukuttelun puolelle. Nyt ei yhtään kiukuttelua eikä tappelua. Tosin uuninvahtimiset, jälkisiivoukset ynnä muut mukavat jätettiin näppärästi äidin tehtäväksi. Piparkakkutalot on...no, kyllä ne taloiksi tunnistaa. Rakentajat on niistä ylpeitä.

Vika siis kaikkiin aikaisempiin kiukutteluihin onkin ollut minussa. Jos osaisin luopua siitä neuvomisesta ja täydellisyyden tavoittelusta, niin kuinka leppoisaa meillä olisikaan. Ja taikinaa saisi syödä niin paljon kuin pystyy...

Kolmannen luokan kriisi

Täytyy kyllä todeta, että se koulu totisesti alkaa vasta kolmannella luokalla. Perfektionisti-poikani, joka jo ensimmäisillä luokilla itki ja raivosi epäonnistuneista s-kirjaimista tai kaksoiskonsonanteista joutuu entistä tiukempiin tilanteisiin. 

Matikka on edelleen lempiaine. Laskut sujuukin hyvin, kunhan jaksaa keskittyä. Läksyjentekoa telkkaria katsellen on testattu. Ei toiminut. Samoin jos kaveri odottaa vieressä, laskut ei suju. Jos jostain voi 'vähän' oikaista, niin oikaistaan.

Äidinkielessä edelleen kiukuttaa ne kaksoiskonsonantit ja kun kiireessä pitää saada valmiiksi, niin tulee sattumia. Miksi mä en ikinä saa heti oikein -ajattelu ei oikein sovi tähän kiireiseen työskentelytapaan.

Englannin opiskelut on alkanut hyvin. Hämmästelen, kuinka uudet sanat jää hyvin mieleen. Sen verran jännää on, että ihan normaalilla puheäänellä ei sitä vierasta kieltä pysty tuottamaan, mutta eiköhän se tästä. Lausuminen on välillä jopa hyvää.

Läksyjen määrä on kasvanut reippaasti. Nytkin ollaan viikko treenattu enkun kokeeseen ja samalla kerrattu kertotauluja ja vokaaleja. Uskonnosta ei koskaan tule läksyä.

Sitten se huolellisuus. Kirjat hukassa ja läksyt tekemättä. Silmät kirkkaina valehdellaan, että läksyt on jo tehty, kunnes illalla nukkumaanmennessä alkaa valhe painamaan mieltä. Olihan mulla siitä yllistä (ympäristö- ja luonnontieto) läksyä... Wilmasta on saanut lukea unohduksista ja tekemättömistä läksyistä. Näinkö se eka- ja tokaluokkaisen oppimisinto latistui kolmannen aluksi. Muutama vuosi pitäisi vielä tsempata!

Kahden viikon haaste:loppuraportti

Meillä päättyi loppuviikosta lasten kahden viikon haaste. Haasteessa piti siis pitää oma huone siistinä kahden viikon ajan. Ei siis siten, että huone on kahden viikon päästä siisti, vaan siten että joka päivä ennen nukkumaan menoa on tupa- ja siisteystarkastus, jossa sitten menettää tai säilyttää yllätyspalkintonsa haasteesta.

Kaksi viikkoa meni tosi hyvin. Esikoinen tosin aluksi vältteli koko huonettaan, ettei joudu siivoamaan, mutta lopulta leikki ja riehui siellä ihan normaalisti. Prinsessan kanssa ne isommat ongelmat tuli, hän kun leikkiessään sotkee ihan kaikki tavaransa pitkin lattiaa eikä mukamas tiedä missä tavaroiden oikeat paikat on. Pahin kaikista oli kuitenkin mies, joka tarkastusvuorollaan päästi jotain 'pikkujuttuja' sormien läpi. Ja sehän ei käynyt haasteen heittäjälle, eli minulle. Kahden viikon ajan meillä oli lapsilla siistit huoneet ja esikoisen huone on edelleen. Prinsessa taas, no, edelleen pitää muistutella. Jos tästä lähtee lipsumaan, niin uusi haaste kehiin. Kolme viikkoa seuraavaksi. 

Molemmille lupasin yllätyksen, jos selviävät haasteesta. Molemmat valitsivat yllätykseksi leffareissun äidin kanssa. Ja tietenkin kahdestaan äidin kanssa, kumpikaan ei tietenkään halua mennä katsomaan sitä leffaa, jonka minä haluaisin nähdä. 

Molemmat tekivät diilin yllätyksestä myös anopin kanssa. Anoppi osti Prinsessalle jonkun Barbie-elokuvan ja Esikoiselle jonkun leffan Blu-Ray -versiona. Ihan hyvä muuten, mutta meillä ei ole sellaista vehjettä jolla sitä voisi katsella. Appiukolta tuli sitten tämän selvittyä viesti, että Prisman tarjouksessa on moinen soitin vain 49 euroa. Hakeeko hän meille sellaisen? Lyötiin jo miehen kanssa vetoa, että meillä on sellainen soitin ensi viikolla, vaikka kieltäydyimme tarjouksesta. 

Ehdotin myös miehelle kahden viikon haastetta. Hän lupautui huolehtimaan saunan siisteydestä. Eli just se huone, mitä käytetään meidän talossa ehkä viisi kertaa vuodessa.

Anoppi taas ehdotti minulle myös yllätystä. Huomasi vissiin mulkaisustani, että ei kannata jatkaa lausetta. Koska jos se olisi jatkunut kommentoiden kodin siisteydestä, niin olisin vähintään lyönyt avarilla.

PS.
On muuten ihanaa ulkoiluttaa imuria, kun tietää ettei raivaustyöhön mene turhaan aikaa.

Paska mutsi

Viime päivät on tuoneet tullessaan monta paska mutsi -tilannetta.

Ensinnäkin esikoisella oli jääkiekko-ottelu. Kauden ensimmäinen, josta minä sitten myöhästyin. Osittain syytän miestä, joka notkui siellä hallilla liian kauan, mutta ei riittävän kauan että olisi ottanut sen lätkäpojan kotiin. Niinpä tehtiin läpystä vaihto ja minulta jäi sitten se peli näkemättä. Silmät tuikkien esikoinen kysyi, että näinkö kun hän pelasi ja silmät lähes kirkkaina minä valehtelin, että näin. 

Sitten meni hermot niihin omaa menetettyä lätkäuraansa paikkaaviin isähahmoihin, joiden puheista saattaisi saada vaikutelman, että heidän sakukoivunsa ja mikaelgranlundinsa ovat vähintäänkin syntyneet luistimet jalassa. Oli pakko poistua paikalta, joka tietenkin tulkitaan siten että mua ei vaan nappaa jääkiekko tai poikani harrastus. Mä siis tykkään jääkiekosta, tykkään siitäkin että poikani melkein (tai aika varmastikin) rakastaa lajia. Mutta minulla ei ole tarvetta (eikä kai syytäkään) kehuskella poikani komposiittimailan ominaisuuksilla (ihan niinkuin tietäisin niistä jotain) tai kerrata sitä, miten juuri minun poikani peli on sujunut. Juurihan kaikki senkin olivat nähneet, siis ne jotka eivät myöhästyneet sieltä pelistä.

Seuraavaksi vuorossa oli jalkapallo-ottelu. Ensinnäkin riideltiin esikoisen kanssa läksyjenteosta ja lupasin kyydin peliin, jotta ehtii hyvin. Ehtikin tosi hyvin, sillä oltiin 1,5 tuntia etuajassa paikalla. Paska mutsi unohti tarkistaa muuttuneen otteluaikataulun netistä. Uusi yritys oikeaan aikaan ja paikalla oli jälleen rakastamani futismutsit. Kieltäydyin kunniasta ostaa itselleni ehkä maailman ruminta hupparia, johon on kirjoitettu nappulaliigajoukkueen nimi. Lupasin maksaa vaikka joukkueen tilille sen välirahan, joka nyt tästä toteutumattomasta kaupasta jää saamatta. Ehdotin kirkkaan vihreän hupparin vaihtoa johonkin hillitympään, esimerkiksi t-paitaan. Sillä voisi pestä vaikka autoa. Jalkapallo ei ole mitään suosikkilajejani, mutta olen ehkä hieman alkanut tykkäämään siitä tässä esikoisen nappulaliigavuosina. Ja edelleenkin se on kivaa, että esikoinen tykkää pelata sitä ja se on se mikä minulle on tärkeintä.

Eikä mulla ole edes retkituolia sinne jalkapallokentän laidalle. Saati vilttiä. Eikä edes käteistä rahaa, puffetti (vai buffetti vai buffet vai sitten vaan kioski) ostoksia varten. Lisäksi kiellän vielä lapsiltakin nuo herkkuostokset, vedoten siis siihen että meillä ei ole herkkupäivä. Paska mutsi.

Sitten en ymmärtänyt sitäkään, että koulun vanhempainiltaan tulee pukeutua, meikata ja uittaa itsensä hajuvedessä. Minä menin pyörällä (kypärä päässä tietty), aamuisissa meikeissä ja niissä samoissa työfarkuissa missä olin koko päivän notkunut. Melkoiset jälkihietkin sain aikaan vastatuuleen polkiessa ja liian tyhjillä renkailla. Missasin monta juttua kun juorusin vieruskaverin kanssa (flash-back ala-asteelta).

Tästä ei kai ole suunta kuin ylöspäin!

Aamu

Päivä on kohta puolessa, minä oon vasta aamupalapöydässä. Olen hyvin tiedostanut väsymyksen asteeni ja ilmeisesti perheemme toinen aikuinen on myös havainnut asian, sillä sain nukkua aamulla aivan ilman häiriöitä. Yö meillä oli, sanotaanko vilkas, kuopus herätteli vähän väliä siinä 12-06 välillä ja lopullinen herätys oli sitten 07.15. Mutta minäpä käänsin kylkeä ja nukuin. Aivan ihanaa!

Migreenihän tästä luxuksesta vielä koituu.

Lasten kavereita on tässä uneni aikana tullut leikkimään sisälle. Naapurin poika oli vähän ihmeissään kun täällä vielä mutsi tepastelee flanelleissaan. Prinsessan kaveri varmasti kertoo kotonaan, että meillä ei VIELÄKÄÄN saa lounasta vaikka lapsilla on jo nälkä, koska siellä äiti on vähän väsynyt. Ei kai muuten mitään, mutta siinä perheessä äiti on lastensuojeluviranomainen ja lapsilla on tapana liioitella juttuja.

Joskus (liian kauan sitten) kärsin megalomaanisesta krapulasta. Makasin sohvalla, torkuin ja haisin pahalle. Välillä kävin puhumassa isoon luuriin. Esikoiseni hoiti tiedotuspuolta naapurustossa, kaikki tiesi, että meidän äiti on vähän kipeänä kun oli eilen juhlissa. Illan tullen mies käski mut ulos näyttäytymään, kun naapurit oli alkaneet häneltäkin kyselemään rouvan vointia.

Se pitkään nukkuminen voi siis aiheuttaa ikäviä tarinoita Whisteria Lanella.

Kahden viikon haaste

Käytin edellisiltani raivaamalla Prinsessan huoneen. Samalla vaihtui taas huonekalujen paikat ja lopputulos oli siisti. Ei täysin toivottava, mutta siisti. Yhden jätesäkillisen poisheitettävää sieltä löysin. Osa tavarasta on täysin salaa jätesäkkiin heitettyjä, kuten loppuunkuluneet prinsessamekot. Jos niistä tulee jotain sanomista, niin ehkä mun pitää taikoa uusia mekkoja. Ne kun on aika suosittuja ollut ja se todella niistä näkyi rispaantuneina ja revenneinä saumoina, nukkana ja reikinä. 

Vannotin Prinsessan pitämään huoneensa yhtä siistinä seuraavan kahden viikon ajan. Jos huone on joka ilta siisti, hän saa yllätyksen. Leikkiä saa ja leluja levittää, mutta ne pitää leikin tai päivän päätteeksi siivota pois.

Eilen illalla sama temppu Esikoisen huoneessa. Ne legot! Yksikään hieno ja kallis juttu ei ole ehjänä. Niitä pienenpieniä osia on vähän joka paikassa, maton alla ja nurkissa. Kesän jälkeen esillä olevista poliisiaseman ja avaruusaseman raadoista sai pyyhiä pölyjä. Aika tuskaista hommaa, en suosittele. Esikoisen huoneessakin huonekalut vaihtoi paikkaa, näin saa kivasti joka puolelta pölyt pois. Likaisia vaatteita ja niitä legonperkeleitä sieltä siivoilin, jätesäkkiä ei tällä kertaa tarvittu. Tosin kaikki kaapit on vielä siivoamatta.

Esikoisen kanssa on tehty myös kahden viikon siivoushaaste. Yllätyksiä luvassa, jos huone on seuraavan kahden viikon ajan siisti. Ehdotin myös miehelle samaa, mutta jotenkaan se ei lämmennyt asialle.

Jotenkin mä luulen, että ei tarvi pahemmin niitä yllätyksiä lapsillekaan miettiä. Prinsessa oli tosin jo saanut anopikin samaan juoneen, anoppikin lupasi yllätyksiä jos huone on kahden viikon PÄÄSTÄ siisti.

PS.
Mitä ihmettä tehdä ylimääräisillä kirjoilla ja palapeleillä?

Puolitoista

Kuopus tuli jo puolentoistavuoden ikään viime viikolla. Tässä faktoja:

TUOTOKSET: Kesän pottatreenit on johtanut todella pitkälle. Tai miten sen nyt ottaa. Nyt taapero sentään istuu potalla, mutta pidättelee tuotoksiaan kunnes saa vaipan päälle. Joskus niitä tuotoksia tosin pestään lattioiltakin, pariin kertaan myös olohuoneen nukkamatolta. Pienenä lisähuomiona sanoisin, että ei kannata syödä rusinoita samaan aikaan kun taapero on ilman vaippaa. Sai aikuisen miehenkin kiljahtamaan kuin pikkutyttö, kun luuli heittävänsä lattialta löytyneen rusinan suuhunsa. Komeat Matrix-tyyppiset väistöliikkeet on nähty siinä 'rusinan' ilmalennon aikana.

PUHE: Sanavarasto on varsin laaja: ättä (=äiti), ulla (=pulla), ksssss (=kissa), ANNA (=anna!), öllö (=pöllö), ello (=kello), hei (=hei). Yleensä kuitenkin kaikki sanat korvataan kovalla kiljumisella. 

TULEVAISUUDEN KUVA: Kuopuksesta saisi enää vähäisellä koulutuksella hyvän lintukoiran. Purjehduksella murisi jokaiselle lokille ja oikein vahti niitä. Yksi vaihtoehto on alkoholistiparantolan virallinen mukinkaataja, sillä yksikään lasi (mitä tahansa sisältääkin) ei kaatumatta millään tasolla pysy. 

TUHOT: Prinsessa vauva-aikanaan hakkasi keittiön pöydän pinnan rikki haarukoilla ja mitä nyt käteen sattuikaan ja nyt kuopus viimeistelee pöydän tuhon kaatamalla kaikki mahdolliset nesteet siihen jo valmiiksi rikkinäiseen lakkapintaan. Myös sanomalehti tai oikeastaan mikä tahansa paperinpala hajoaa useammaksi kappaleeksi ennätysajassa. Oikeastaan kaikki mitä hänelle käteen antaa, on hetken kuluttua osissa. Taitava poika.

NOPEUS: Kuopus myös juoksee, usein karkuun ja juuri sinne minne ei olla menossa. Kuopus myös kiipeää. Tuolille, pöydälle, kuumalle liedelle, portaan kaiteelle...ihan mihin vaan ja yhdessä silmänräpäyksessä.

TAHTOTILAT: Kieltää ei saa. Jos minä syön banaania, myös hänen pitää syödä banaania. Jos minun lautasellani on makaronilaatikkoa, sitä samaa mitä hänenkin lautasellaan on, pitää syödä minun lautaseltani. Kulmat kurttuun ja kova huuto auttaa. Jos ei tämäkään vielä ratkaise tilannetta nostetaan desibelit ja odotetaan kunnes pää on punainen, laitetaan kädet nyrkkiin, alahampaat (kaikki neljä) esiin ja sitten täristään ja huudetaan vielä vähän kovempaa.

KIKATUS: Voi kun sitä voisi purkittaa. Parhaat kikatukset tulee tietenkin parransängellä vatsaa kutittamalla (sovinisti). Hyvänä kakkosena tulee onneksi tanssiminen, vatsan pusuttelu ja päristely.

AUTOT: Mikä tahansa millä on neljä pyörää on mahtavia. Niitä on kiva pöydän tai tuolin päällä ajeluttaa ja samalla päristä niin maan perkeleesti. Tätä voi jatkua vaikka tunnin. Mitä enemmän autoja, sitä parempi. Jos tulee joku ongelma, esimerkiksi auton ovi ei aukea, kiljutaan ja hypitään kunnes heittäydytään lattialle. 

Elämä on niin helppoa kun on 1,5-vuotias.

Sinne meni

Eskarilainen ja kolmasluokkalainen. Sinne menivät aamulla, koulutielle. Kesälomaa riitti 2,5 kuukauden verran ja lapsen ajassa sen on täytynyt tuntua ikuisuudelta. 

Eskarilainen intoa täynnä, vihdoin näkee kaikki kaverit! Otettiin vielä valokuvakin, iloisesti poseeraten. 'Äiti mennään jo!' Kerrankin sellainen aamu, ettei tullut riitaa edes vaatteista.

Kolmasluokkalainen kiukutteli. Hän on taatusti koko koulun ainoa oppilas joka on pakotettu pitkiin housuihin. Isänsä koki juuri samaa ahdistusta eilen aamulla, kun paluu konttorille koitti. Naapurin kanssa oli sovittu treffit, menivät sitten yhtä matkaa pyörillä kouluun. Pihassa tuli sitten seuraava kiukku, kun naapurilla olikin shortsit jalassa. Valokuvaa ei saanut ottaa. Ehkä jo iltaan mennessä on selvitty vaatekriisistä. Toivon ma.

Puuro

Uskomatonta kyllä, viisivuotias on Prinsessa pitää edelleen puurosta.  Niin pitää itseasiassa isoveljensäkin, mutta tässä Prinsessan tapauksessa on enemmän kuin hämmentävää.

Prinsessa kun ei ole koskaan ollut mikään ruuan ystävä. Jopa tissimaitoa nauttiessaan tuntui, ettei se edes ime vaan kunhan esittää syövänsä. Annokset on edelleen superpieniä eikä niitäkään jaksaisi syödä kokonaan. Ikinä ei ole nälkä ja syömisestä usein kinastellaankin (mutkunmulleioonälkä!).

Vaikka jokin aika sitten kovaäänisesti hän ilmoittikin kaupan kassajonossa, että PUURO ON PASKAA, niin siitä huolimatta sitä hän toivoo usein aamu- ja iltapalaksi. Jostain syystä isän tekemä puuro on hänestä parempaa. Parempaa siitä huolimatta, että se puuro saattaa olla ihan samaa pikapuuroa annospussista mistä äitikin sitä silloin tällöin keittelee.

Viimeksi tarjoutuessani tekemään hänelle puuroa, sain vastaukseksi: "Sori äiti. Sä oot kyllä parempi ihminen, mutta kyllä iskä tekee parempaa puuroa."

No, mä tyydyn tähän osaani parempana ihmisenä kuin puuronkeittäjänä.

PS.
Söisi se lintunen myös hernekeittoa tai makaronilaatikkoa, mielellään vuoropäivinä. Kaikki muut on YÖK!

Munalukko

Heitin eilen ruokapöydässä keskustelun tiimellyksessä sanan munalukko. Sellainen kun oli ilmestynyt naapurin porttiin ja aiheutti ihmetystä. Mutta ihmetystä se vasta aiheuttikin esikoiseni päässä, hän kun ei tiennyt mikä se on. 

Hän vaati selitystä mistä on kyse, eikä se normaali riippulukko -selvitys riittänyt. No miten sen nyt muuten selittäisi? Poika otti pyörän alleen ja pyöräili katsomaan tuota munalukkoa. Illalla vielä nukkumaan mennessä hän kysyi, että mikä se munalukko niinkuin on ja miksi sitä käytetään. Selvitys siitä, että sillä ei ole mitään tekemistä sukukalleuksien tai edes kananmunien kanssa näytti rauhoittavan hänen mieltään. 

Olisi hienoa tietää, että mitä hän kuvitteli sen oikein tarkoittavan. 

Lautapelejä vai kivikasoja

Eilisen päivän yritin suostutella perhettäni tai ainakin yhtä heistä lähtemään kanssani katsomaan kivikasoja. Eikä mitä tahansa kivikasoja, vaan Kuusiston linnanraunioita. Ymmärrän toki, että esimerkiksi kahdeksanvuotiaalla on muutama mielenkiintoisempi juttu, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Edellinenkin suurta vastustusta herättänyt kotiseuturetki oli lapsista hauskaa ja kivaa.

Vaikka vakaasti olen päättänyt tehdä Prinsessasta itselleni reissukaverin, niin hän on kovasti eri mieltä. Käännytystyö on kesken. Onhan tässä vähän vielä hommaa, kun kommentit on tätä luokkaa: "Mitä sä niinkuin kuvittelet, että mä saan niistä kivikasoista?" tai "Saanko mä sitten karkkia jos mä tulen?"

Ja kun en päässyt kivikasoille, käskytin perheeni siivoamaan. Lopulta pelattiin lautapelejä ja syötiin jätskiä. Ihan kiva vaihtoehto sekin oli.

Nukkumaan mennessä totesin miehelle, että taisin nähdä unta siitä siivouksesta. Sitä kun ei olisi enää uskonut todeksi, pyörremyrsky olohuoneessa. HUOH!



PS.
Mulla oli kolme kesäkohdetta kotiseudulta täksi kesäksi, en vaan millään muista mikä se kolmas oli. Dementia?