Valmista kauraa

Olin eilen kouluvalmiuskeskustelussa. Prinsessan koulunaloitus lähestyy ja kovasti se on häntä jännittänytkin, että mitä jos hän ei pääsekään vielä ensi syksynä kouluun. Keskustelussa kuitenkin tuli selväksi, että tuleva koululainen meillä asuu. Kovasti on tyttö kehittynyt ja kasvanut eskarivuoden aikana ja eilen se jotenkin omaankin tajuuntaani iski. Siinä keskustelun aikana katselin sitä pientä tyttöäni, joka osallistui keskusteluun reippaasti ja omilla mielipiteillään. Ei olekaan enää pieni tyttö. Mihin ne vuodet on vierinyt?

Ja kuinka paljon äiti tarvitsee diapamia selvitäkseen kyynelittä ensimmäisenä koulupäivänä?

Esikoulussa hauskinta on ollut matemaattiset tehtävät ja eniten Prinsessa odottaa koulussa myös oppivansa matematiikkaa. Lapsissani on joku vika, sillä esikoinen sanoi juuri samat sanat vastaavassa tilanteessa ja vieläkin hänen lempiaineensa on matematiikka. Itse vihasin matematiikkaa lapsena (ja vielä aikuisenakin), mutta nyt harmittaa. Ymmärrän nyt, että kyse on enemmän asenteesta ja perslihaksien kestävyydestä (että jaksaa istua ja harjoitella) kuin mistään muusta. Nyt voisin vähän laskeskellakin jotakin. Hienoahan se siis on, mutta ei ole äidiltään perinyt tuota asennetta.

PS. 
Keskusteltiin jälleen myös Prinsessan voimakkaasta omasta tahdosta. Eskariopen mukaan se on pääsääntöisesti vahvuus, kunhan ne kulmat siitä hioutuu. Ihan aina se ei kotona tunnu pääsääntöisesti vahvuudelta.