Minä suojelen sinua kaikelta

Minä suojelen sinua kaikelta, 

mitä ikinä keksitkin pelätä.

Ei ole sellaista pimeää,

jota minun hento käteni ei torjuisi.

Paitsi hammaslääkäriltä.

Kävin esikoisen kanssa hammaslääkärissä ja häneltä poistettiin kaksi maitohammasta. Rehvakkaasti hän oli etukäteen sitä mieltä, että ei häntä satu yhtään. No kaikkihan tietää, että sattuu, ainakin vähän. Jo pelkkä puudutuspiikki sai itkun. Toinen hampaista irtosi helposti ja toinen olikin sitten hankalampi. Poika ulisi, että sattuu. Ja äitiäkin sattui, yritin rauhallisella äänellä muistuttaa hengittämään välillä, vaikka itselläkin teki pidättää hengitystä.

On se vaan luojan lykky, että mitään tämän pahempia toimenpiteitä ei ole lapsille tarvinnut tehdä. Ja toivotaan, ettei tarvettakaan moisille tule. Äitini ei koskaan voinut tulla mukaan edes verikokeelle, hän kun on herkästi pyörtyvää sorttia. Joka on muuten periytyävä ominaisuus, sillä minä olen myös pyörtynyt verikokeessa ja pari kertaa se on ollut todella liki ihan perus sairaalan tervehdyskäynnillä. 

Siellä hammaslääkärin penkillä tuli muisto lapsuudesta, kun minulta poistettiin maitohammasta. Heti sen jälkeen, kun hammas oli irti, juoksin isäni (äitihän ei sinne voinut tulla) syliin ja oksensin siihen. Osasin muuten esikoiselta heti kysyä, että onko paha olo ja olihan se. Iso pirtelö kovasti helpotti oloa, niitä ei silloin 80-luvulla tarjottu.

PS.
Otsikon biisi oli väärinkuultujen biisien listalla, nimellä: minä suojelen sinua taiteelta. Kertooko se enemmän biisistä kuin kuulijasta?

2012

Viime vuosi jää muistoihin erityisesti kuopuksemme syntymävuotena. Helmikuussa sain syliini tuon kauan odotetun kullanmurun. Hieman kiireettömämpi arki on kotona olon myötä antanut kaivattuakin vaihtelua sekä omaan että lasten elämään. 

Vuonna 2012 olen vaihtanut satoja kakkavaippoja ja nauttinut siitä. Olen leikkinyt kukkuuleikkejä ja lusikkalentokoneita. Olen keittänyt aamuisin puurot koululaiselle ja lähettänyt koulutielle sekä odottanut iltapäivällä reipasta oppijaa kotiin. Keittiön pöydän äärellä on opeteltu allekkainlaskua ja kertotaulua. Ja kerrottu koulupäivän tapahtumista välipalan äärellä. Prinsessa on saanut viettää rakastamiaan kiireettömiä aamuja ja välillä taas päässyt kavereiden kanssa päiväkodin vilskeeseen. Olemme värittäneet, pelanneet pelejä ja Prinsessa on vaihtanut vapaapäivinään vaatteita ainakin kymmenen kertaa. 

Kiirettäkin joskus on ollut. Lähinnä matkalla taekwondoon, salibandyyn, jääkiekkoon, muksumixiin, satuvalmennukseen, neuvolaan tai oikeastaan ihan mihin vaan, missä pitää olla juuri tiettyyn kellonaikaan. Kunpa joskus oppisi lähtemään ajoissa.

Viime vuoteen jää monta ihanaa muistoa ja hetkiä, joita varmasti vielä ikävöin. Varsinkin sitten työpöydän äärellä...

Tuokoon uusi vuosi lisää helmiä muistojen ketjuun. Myös sinulle lukijani!

Ainekirjoitusta

Löysin neljännenluokan ainekirjoitusvihkoni. Voi mikä häpeä!

Olen kirjoittanut pitkän tarinan koko perheen etelänmatkastamme ja kertonut ihan kaikki yksityiskohdat. Tai oikeastaan mitäs minä tässä häpeän, mutta älkää kertoko isosiskolleni. Olen nimittäin kertonut aineessa 16-vuotiaan isosiskoni seikkailut George -nimisen kyproslaisnuorukaisen kanssa. Opettajakin on saattanut kokea melkoista myötähäpeää.

Mistä tulikin mieleeni, että mitähän se oma poika kirjoittaa sinne tarinavihkoon. Varsinkin kun opettaja kertoi, että hän on kovin innokas kirjoittamaan tarinoita.

Nimet uusiksi?

Nythän noita lasten joulukuvastoja pukkaa, ensimmäiset jo syyskuussa. Ei vaan silloin kun minä olin lapsi, ehei. 

Silloin odotettiin sitä Anttilan postimyynnin joulukuvastoa. Siihen meilläkin siskokset merkkasivat etukirjaimellaan, että mitä kukakin halusi. Eikä sitten tullut enää mitään muuta kuvastoa, vaan siinä oli samassa lelut ja vaatteet, eikä kyllä valikoimaakaan ollut ihan näin hurjasti mitä nyt.

Ja tämänkin ilon minä olen pilannut antamalla lapsilleni samalla kirjaimella alkavan etunimen, siis kaikille saman! Miten ne nyt voi merkata näppärästi kuvastoon, että mitä haluavat. Jos esikoinen pistää sitten ykkösen, keskimmäinen kakkosen ja sitä rataa... Tai värikoodeilla. Tai toisen nimen etukirjaimet. Vai mites olis, että keksivät itselleen omat uudet nimet? Muistaako äiti sitten, että ketä oli Juhani ja ketä Liisi?

Ja siis ne merkataan vain siihen Anttilan kuvastoon... Se nimittäin tuli eilen. 

Sininen sohva

Vietimme kahden siskoni kanssa iltaa tuossa taannoin. Tietenkin keskusteluissa vilisivät miehet (omat), lapset ja ennenkaikkea omat lapsuusmuistot. Olen kuopus, joten omat muistikuvani eriävät jonkinverran isosiskojeni muistoista. Vanhin siskoista on kuusi vuotta minua vanhempi ja keskimmäinen meistä on neljä vuotta minua vanhempi.

Väittelimme, että kuka nukkui milloinkin missäkin huoneessa. Siis hyvää väittelyä, joka päättyi yleensä naurunremahduksiin. Kinasteltiin, että kuka teki ja mitä. Kinastelutkin päättyi naurunremahduksiin. Oli myös hauska huomata, että muistimme lapsuudestamme joitakin asioita täysin eri tavalla, tietenkin koimme ne aikanaan myös eri tavalla. Yhteisymmärryksessä ja hymy kasvoilla muisteltiin sentään joitakin tapahtumia lapsuudesta.

Mutta se sininen sohva. Minulle on jäänyt hyvin mieleen, että miten meidän koti on sisustettu vuosien varrella. Jotenkin puheemme kääntyi siihen siniseen sohvaan. Kumpikaan isosiskoistani ei muistanut meillä olleen sinistä sohvaa. Tästä väiteltiin eikä väittely päättynyt naurunremakkaan. Seuraavana päivänä kaivettiin valokuvia vuodelta 1992 ja sieltä löytyi se sininen sohva ja väittelyn voittajaksi suoriuduin minä!

Kyllä se on vaan kiva näin aikuisenakin voittaa sisarukset tappel...eikun väittelyssä.

Saako surra?

Naidusta suvusta kuoli vanhempi herrasmies. 

Suku on outo. Kuolema käsitellään tiukasti asiana ja se siitä. Maksimissan pari kyyneltä ja sen jälkeen todetaan, että onneksi kävi kivuttomasti ja nopeasti.

Minä, itkupilli, en sovi sukuun. 

Ensinnäkään en halua hyväksyä että joku tekee kuolemaa. Isomummoakin kävin kuolinpäivänään pitämässä kädestä ja kotiinmatkalla uskoin vakaasti, että siitä vielä mummo paranee. Toisin kävi.

Kun sitten väistämätön tulee eteen, kyyneleet virtaavat eikä niille ole loppua. Nyt joudun kysymään itseltäni ja naidulta suvultani, että saanko surra? Omalla tavallani? Itkien?

Minä suren, sillä jään kaipaamaan miestä, jonka silmissä tuikki ilo ja kasvoilla oli aina iloinen hymy. Väittäisin, että tuon 73-vuotiaan herran sisällä asui, jollei pikkupoika, niin ainakin nuorimies. (70-vuotissynttäreitä varten hän osti pleikkarin ja pari mikrofonia, sitten laulettiin.) Hän rakasti historiaa, omaa sukuaan ja ränsistynyttä vanhaa ihanaa taloaan. Lapset oli aina lähellä sydäntä, silmät kostuen hän kuunteli lasten tempauksia ja sanomisia, kertoi omasta lapsuudestaan ja omista kolttosistaan. 

Suren myös niiden puolesta, jotka jäivät ilman isoisää ja isää. Nuku rauhassa Ilsu. 

Voisin vaikka heittää jonkun biisin SingStarilla. Ja täysillä.

Arkiston helmi

Löysin Facebookin syövereistä tämän. Esikoistani haastateltu neljävuotiaana, haastattelun aiheena ÄITI.



Tässäpä söpö idea! Kopioi viesti, kysy lapseltasi vastaukset ja kirjoita ne muistiin IHAN niinkuin ne sanottiin. Minäkin haluaisin kuulla vastaukset!

1. Mitä äitisi aina sanoo sinulle? Et mä oon kiltti

2. Mikä tekee äidin onnelliseksi? Minä

3. Mikä tekee surulliseksi? Enska

4. Miten äiti saa sinut nauramaan? Isi (ymmärsi kysymyksen, että mikä saa äidin nauramaan)

5. Millainen äitisi oli lapsena? En mä tiiä

6. Kuinka vanha äitisi on? 30

7. Kuinka pitkä äitisi on? Niin pitkä, samankokoinen kuin isi.

8. Mikä on äitisi lempipuuhaa? leikkiä mun kanssa

9. Mitä äitisi tekee, kun et ole itse paikalla? Kattoo telkkaria ja tietokonetta

10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän? enpäs tiiä

11. Missä äitisi on tosi hyvä? töissä ja Enskaa hoitamassa

12. Missä äitisi ei ole kovin hyvä lainkaan? Tekemään lettuja mummilassa (enkä ole koskaan tehnytkään)

13. Mitä äitisi tekee työkseen? Katotaan tietokoneella ja rekkoja on paljon. Ja syödään. =)

14. Mikä on äitisi lempiruokaa? Paketista...

15. Miksi olet ylpeä äidistäsi? Siksi kuin isi on töissä

16. Jos äitisi olisi joku sarjakuvahahmo, kuka hän olisi? Semmonen kun isi sai joskus munasta, susta vois tulla sellanen robotti, jooko äiti?

17. Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä? Leikitään ja pelataan

18. Mitä samaa on sinussa ja äidissäsi? Samanlaiset silmät ja samanväriset

19. Mitä eroa teissä on? empäs tiiä. No sä oot äiti ja mä oon mä, HÖH!

20. Mistä tiedät, että äitisi rakastaa sinua? Siksi kun musta tulee isona lentokonemiäs.

21. Mikä on äitisi lempipaikka, minne mennä? KEITTIÖ TIÄTTY!!!


Ensimmäistä kertaa lukiessani tuli oikein vedet silmiin, tästä nyt on aikaa lähemmäs neljä vuotta.

Tekstissä vilahteleva Enska on meidän vanha kissa, joka sairastui ja lopulta kuoli. Syynä oli päässä ja silmässä oleva kasvain. Ja se tosiaan sai minut surulliseksi, sillä se oli ehkä maailman fiksuin kissa.

Pitääkin tehdä tämä haastattelu uudelleen nyt ja samoin sille meidän neljävee prinsessalle.

Anteeksi!

Löysin taannoisella mummulareissullamme aarteen, ysiluokan ainekirjoitusvihon. Mummula on siis minun vanhempieni koti, jonne on rakkaiden muistojen lisäksi säilötty monen varaston verran näitä kyseenalaisia aarteita. Ysiluokan äidinkielen opettajamme oli innokas ja vaativa, ja mä tykkäsin siitä huolimatta ko. aineesta.
Tuo ainekirjoitusvihko vilisi pilkkuvirheitä ja isot alkukirjaimetkin puuttui. Siellä oli myös aine, jonka vielä muistin kirjoittaneeni. Muistan sen siitä syystä, että tuo Sammakko -lempinimen omaava äidinkielenopettajani kehui sitä ääneen koko luokalle. No olin saanut siitä aineesta 7,5! Lisänä kommentti: "Ihana tunnelma, kirjoitusvirheet hieman häiritsevät lukemista"

Toivottavasti Sammakko ei lue tätä blogia... Tai jos hän on yksi lukijoistani, niin voi kommentoida edelleen samoin. Vieläkään en jaksa palata takaisin kirjoituksiini, oikoluvun merkeissä. Anteeksi!

Aarre vai romu?

Mummulareissullamme tutkailin aittoihin säilöttyjä tavaroita ja olin kiitollinen äitini hamsterin luonteesta. Niin se vaan on, että tämän päivän romu on huomisen aarre.

Luin oman mummuni säästämiä lehtileikkeitä ja mietin, että mistä syystä hän on niitä säästänyt. Löysin myös 50-luvun terveyslehden, jossa pohditaan sopivaa lapsilukua perheisiin. Lehdessä todettiin, että jotkut äidit ovat väsähtäneitä jo kolmen lapsen synnytettyään. Ne tiesivät sen jo 50-luvulla!

Löysin upean nahkaisen matkalaukun, jossa oli vielä omistajansa nimilappu kiinni. Löysin maitotonkkia. Ikkunoita. Omia koulukirjojani. Oman matkapäiväkirjani vuodelta 1993. Ja paljon muuta joihin olisin voinut uppoutua tunneiksi.

Mietinkin, että mitä tämän päivän kaatopaikkakuormasta pitäisi säästää. Onko joku niistä huomisen aarre?

Aarre se on C-kasettikin. Varsinkin jos se on Paula Koivuniemen parhaat!