Suku on outo. Kuolema käsitellään tiukasti asiana ja se siitä. Maksimissan pari kyyneltä ja sen jälkeen todetaan, että onneksi kävi kivuttomasti ja nopeasti.
Minä, itkupilli, en sovi sukuun.
Ensinnäkään en halua hyväksyä että joku tekee kuolemaa. Isomummoakin kävin kuolinpäivänään pitämässä kädestä ja kotiinmatkalla uskoin vakaasti, että siitä vielä mummo paranee. Toisin kävi.
Kun sitten väistämätön tulee eteen, kyyneleet virtaavat eikä niille ole loppua. Nyt joudun kysymään itseltäni ja naidulta suvultani, että saanko surra? Omalla tavallani? Itkien?
Minä suren, sillä jään kaipaamaan miestä, jonka silmissä tuikki ilo ja kasvoilla oli aina iloinen hymy. Väittäisin, että tuon 73-vuotiaan herran sisällä asui, jollei pikkupoika, niin ainakin nuorimies. (70-vuotissynttäreitä varten hän osti pleikkarin ja pari mikrofonia, sitten laulettiin.) Hän rakasti historiaa, omaa sukuaan ja ränsistynyttä vanhaa ihanaa taloaan. Lapset oli aina lähellä sydäntä, silmät kostuen hän kuunteli lasten tempauksia ja sanomisia, kertoi omasta lapsuudestaan ja omista kolttosistaan.
Suren myös niiden puolesta, jotka jäivät ilman isoisää ja isää. Nuku rauhassa Ilsu.
Suren myös niiden puolesta, jotka jäivät ilman isoisää ja isää. Nuku rauhassa Ilsu.
Voisin vaikka heittää jonkun biisin SingStarilla. Ja täysillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rillo hykertelee ilosta jokaisesta kommentista. Kiitos!