Sateenkestävä

Joskus sitä voisi kuvitella, että helpommallakin voisi päästä. Tämä kävi mielessäni juostessani jäähallin ja salibandyharjoitusten väliä.

Jääkiekkojoukkueen valokuvauksesta tuli viesti edellisenä päivänä. Viesti sisälsi tiedon, että valokuvaus klo: 18, varusteet päälle.  Olimme jopa hyvissä ajoin paikalla, ihan oikeassa paikassakin. Mutta aikaa sitten tuhraantui siihen kun etsittiin sitä loppujoukkuetta ja pukukoppia, vesisateessa ja yksiön kokoisen lätkäkassin, kiukuttelevan nelivuotiaan, lastenrattaissa notkuvan vauvan ja yhden lätkäpojan kanssa. Kiireessä luistimet jalkaan ja poika jäälle.

Valokuvan ottamisen jälkeen kiire olikin salibandykentän laidalle. Vaan missä on lätkäpoika?    Ei missään! Litimärkä ja kiukutteleva nelivuotias, litimärät lastenvaunut joissa väsynyt vauva, litimärkä varustekassi (se yksiön kokoinen) käsissäni mietin, että mitäs nyt? No kaksi lasta autoon, samoin litimärät varusteet ja etsimään kadonnutta lammasta. 

Löytyihän se kadonnut lammas ja eikun kiireellä salibandyharkkoihin. Autossa odottelee litimärkä ja todella vihainen nelivuotias, unta tavoitteleva ja huutava vauva. Nopea siirtyminen ja minä juoksen salibandärin kanssa vesisateessa kohti harjoitussalia. Lasit päähän ja maila käteen ja poika kehään.

Autossa odotti ärtynyt nelivuotias ja nukkuva vauva. Nyt ei ollut enää kiire, mutta jos nyt ajan kotiin ja siirrän nukkuvan vauvan vaunuihin, heräähän se. Ja hetken päästä pitää taas lähteä hakemaan salibandäriä. Nelivuotias on onneksi lahjottavissa ja vietämme laatuaikaa autossa odottaen ja pirtelöä imien. Sade hakkaa lasiin.

Takkini, joka ei ole vedenpitävä, on märkä. Samoin paita takin alla. Sukat on märät. Ei oikein maistu pirtelö. Lisäksi toivuin kaatumisestani. Liukastuin, sillä kenkäni olivat liukkaat käytävän lattialla. Selkää ja niskaa vihloo, mutta että kaatumisellani oli silminnäkijöitäkin vielä.

Mutta ainakin lapsi saa harrastaa. Toinen lapsi saa pirtelöä vedenpitävissä varusteissaan. Kolmas saa nukkua.