Prinsessalle lauloin tänään iltalauluksi pitkästä aikaa enkelilaulua eli Suojelusenkeliä. Vai mikäköhän sen virallinen nimi onkaan (maan korvessa kulkevi jne.). Vauva- ja hormonihuuruissani nieleskelin kyyneleitä vielä muutama kuukausi sitten siinä kohdassa, missä kehotetaan olla ottamatta kättä pois enkelin kädestä.
Tänään ei itkettänyt, haukotutti.
Musiikkikavalkadi on lisääntynyt vuosien kuluessa. Esikoisvauvalle lauloin ihahaata kyllästymiseen asti, kakkoselle tuikituikitähtöstä ja tämä kolmonen on saanut kuulla pikkuisista kultakaloista. Muistijälkiä yritän jättää Sinisestä unesta ja tästä Suojelusenkelistä. Lapin äidin kehtolaulua hyräilen ja muistan sanan sieltä täältä, ehkä se tulee vielä ohjelmistoon.
Jokin aika sitten täytettiin Prinsessan kanssa kaverikirjaa. Minä kyselin ja kirjoitin ylös Prinsessan vastaukset.
Kysymys: Maailman paras laulaja?
Vastaus: Äiti.
Ei mitään lisättävää.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit
perjantai 3. toukokuuta 2013
sunnuntai 9. joulukuuta 2012
Sabrinat
Kävi niin, että torstaina minut lähes väkisin raahattiin luistelemaan. Yleensä mies on ollut lasten kanssa luistelemassa hallin yleisöluistelussa, mutta tällä kertaa joku sai sen kuningasidean, että äitikin on sinne jäälle raahattava.
Mulla on uutuuttaan hohtavat kahdeksan vuotta vanhat Sabrinat odottamassa niitä päiviä kun tekee mieli tehdä vähän kukkoliukuja ja mitä ne ala-asteen luistelutunnit nyt olikaan. Niitä päiviä ei ole tässä vuosien saatossa tullut, mutta on ne ulkoilutettu pari kertaa tässä vuosien saatossa.
Tuossa syksyllä mies vei ne kiiltävät Sabrinat teroitettavaksi paikalliseen urheiluliikkeeseen (se on suunnitellut tätä aika pitkään näemmä!) ja mun piti hakea ne sieltä. Yritin toistaa sukunimeäni siinä noutaessani niitä, mutta nehän ei ollutkaan siellä mun nimelläni, vaan siinä tilanteessa olisi pitänyt muistaa millaiset luistimet ja minkä merkkiset tuli ostettua silloin joskus kahdeksan vuotta sitten. Olin jo melko varma, että olen saanut jonkun muun luistimet, mutta kai ne nuo Sabrinat minun vaan on. Hassua, etten muistanut edes luistinten kokoa silloin.
Torstaina lapset jännitti ehkä kuitenkin enemmän kuin äiti, pysyykö se pystyssä. Pysyin ja eteninkin niillä. Voitin neljävuotiaan nopeuskilpailussa! Ja toisen kerran annoin neljävuotiaan voittaa.
Tähän kuningasideaan kuuluu myös se, että tänään lapset ilmoittivat, ettei lähde koko yleisöluisteluun, jos äiti ei tule mukaan. Ei muuta kuin pienin mummilaan ja loppu perhe jäälle. Onhan se nyt ihan kivaa. Mutta aikaisemmin olen luistellut hokkareilla ja ne hemmetin piikit siinä Sabrinan päässä tökkää jäähän aina kun oon pääsemässä vauhtiin. Lisäksi sellaiset wannabe-kiirakorvet ja wannabe-mikkokoivut vähän haittaa mun menoani, sillä ikinä ei tiedä mistä joku jääkiekkoilijanalku viipottaa ohi tai koska törmään johonkin piruettia vääntävään jääprinsessaan.
Sitten on vielä se mies. Siis oma mies, joka ohi viilettäessään huikkaa, että laittaisin polvia enemmän koukkuun, niin menis paremmin. Harmi etten saanut sitä kiinni, olisin antanut tukkapöllyä! Ei siinä voi polvia notkistaa, jos keskittyy pystyssäpysymiseen.
Mulla on uutuuttaan hohtavat kahdeksan vuotta vanhat Sabrinat odottamassa niitä päiviä kun tekee mieli tehdä vähän kukkoliukuja ja mitä ne ala-asteen luistelutunnit nyt olikaan. Niitä päiviä ei ole tässä vuosien saatossa tullut, mutta on ne ulkoilutettu pari kertaa tässä vuosien saatossa.
Tuossa syksyllä mies vei ne kiiltävät Sabrinat teroitettavaksi paikalliseen urheiluliikkeeseen (se on suunnitellut tätä aika pitkään näemmä!) ja mun piti hakea ne sieltä. Yritin toistaa sukunimeäni siinä noutaessani niitä, mutta nehän ei ollutkaan siellä mun nimelläni, vaan siinä tilanteessa olisi pitänyt muistaa millaiset luistimet ja minkä merkkiset tuli ostettua silloin joskus kahdeksan vuotta sitten. Olin jo melko varma, että olen saanut jonkun muun luistimet, mutta kai ne nuo Sabrinat minun vaan on. Hassua, etten muistanut edes luistinten kokoa silloin.
Torstaina lapset jännitti ehkä kuitenkin enemmän kuin äiti, pysyykö se pystyssä. Pysyin ja eteninkin niillä. Voitin neljävuotiaan nopeuskilpailussa! Ja toisen kerran annoin neljävuotiaan voittaa.
Tähän kuningasideaan kuuluu myös se, että tänään lapset ilmoittivat, ettei lähde koko yleisöluisteluun, jos äiti ei tule mukaan. Ei muuta kuin pienin mummilaan ja loppu perhe jäälle. Onhan se nyt ihan kivaa. Mutta aikaisemmin olen luistellut hokkareilla ja ne hemmetin piikit siinä Sabrinan päässä tökkää jäähän aina kun oon pääsemässä vauhtiin. Lisäksi sellaiset wannabe-kiirakorvet ja wannabe-mikkokoivut vähän haittaa mun menoani, sillä ikinä ei tiedä mistä joku jääkiekkoilijanalku viipottaa ohi tai koska törmään johonkin piruettia vääntävään jääprinsessaan.
Sitten on vielä se mies. Siis oma mies, joka ohi viilettäessään huikkaa, että laittaisin polvia enemmän koukkuun, niin menis paremmin. Harmi etten saanut sitä kiinni, olisin antanut tukkapöllyä! Ei siinä voi polvia notkistaa, jos keskittyy pystyssäpysymiseen.
lauantai 13. lokakuuta 2012
Sininen sohva
Vietimme kahden siskoni kanssa iltaa tuossa taannoin. Tietenkin keskusteluissa vilisivät miehet (omat), lapset ja ennenkaikkea omat lapsuusmuistot. Olen kuopus, joten omat muistikuvani eriävät jonkinverran isosiskojeni muistoista. Vanhin siskoista on kuusi vuotta minua vanhempi ja keskimmäinen meistä on neljä vuotta minua vanhempi.
Väittelimme, että kuka nukkui milloinkin missäkin huoneessa. Siis hyvää väittelyä, joka päättyi yleensä naurunremahduksiin. Kinasteltiin, että kuka teki ja mitä. Kinastelutkin päättyi naurunremahduksiin. Oli myös hauska huomata, että muistimme lapsuudestamme joitakin asioita täysin eri tavalla, tietenkin koimme ne aikanaan myös eri tavalla. Yhteisymmärryksessä ja hymy kasvoilla muisteltiin sentään joitakin tapahtumia lapsuudesta.
Mutta se sininen sohva. Minulle on jäänyt hyvin mieleen, että miten meidän koti on sisustettu vuosien varrella. Jotenkin puheemme kääntyi siihen siniseen sohvaan. Kumpikaan isosiskoistani ei muistanut meillä olleen sinistä sohvaa. Tästä väiteltiin eikä väittely päättynyt naurunremakkaan. Seuraavana päivänä kaivettiin valokuvia vuodelta 1992 ja sieltä löytyi se sininen sohva ja väittelyn voittajaksi suoriuduin minä!
Kyllä se on vaan kiva näin aikuisenakin voittaa sisarukset tappel...eikun väittelyssä.
Väittelimme, että kuka nukkui milloinkin missäkin huoneessa. Siis hyvää väittelyä, joka päättyi yleensä naurunremahduksiin. Kinasteltiin, että kuka teki ja mitä. Kinastelutkin päättyi naurunremahduksiin. Oli myös hauska huomata, että muistimme lapsuudestamme joitakin asioita täysin eri tavalla, tietenkin koimme ne aikanaan myös eri tavalla. Yhteisymmärryksessä ja hymy kasvoilla muisteltiin sentään joitakin tapahtumia lapsuudesta.
Mutta se sininen sohva. Minulle on jäänyt hyvin mieleen, että miten meidän koti on sisustettu vuosien varrella. Jotenkin puheemme kääntyi siihen siniseen sohvaan. Kumpikaan isosiskoistani ei muistanut meillä olleen sinistä sohvaa. Tästä väiteltiin eikä väittely päättynyt naurunremakkaan. Seuraavana päivänä kaivettiin valokuvia vuodelta 1992 ja sieltä löytyi se sininen sohva ja väittelyn voittajaksi suoriuduin minä!
Kyllä se on vaan kiva näin aikuisenakin voittaa sisarukset tappel...eikun väittelyssä.
lauantai 30. kesäkuuta 2012
Täydellinen terassisää
Tänään sateen keskellä on kiva muistella eilistä iltaa. Meidän terassilla oli aivan täydellinen sää! Iltapalat siis nautittiin siellä. Lämpöä, aurinkoa, hyvää ruokaa ja rakas perhe ympärillä. Kaikki vielä hyvällä tuulella.
Tuossa lasissa ei sentään ole yliannosta punaviiniä, vaan Tinto de Verano, joka on mielestäni aivan ehdoton kesäjuoma. Näitä iltoja ja terassikelejä lisää kiitos!
sunnuntai 24. kesäkuuta 2012
Juhannusmaisema
Yhdessäoloa
Hyvää seuraa
Kortinpeluuta
Kalasaaliita
Aurinkoa
Hyvää ruokaa
Rentoutumista
Pitkään nukkumista
Rakkaita <3
Sadetta
Kuohuviiniä
...niistä oli meidän juhannus tehty!
lauantai 19. toukokuuta 2012
Haikeus ja kaihomieli
Pakkailen pois pienimpiä vauvanvaatteita ja minut valtaa haikeus.
Tässäkö ne minun vauvani nyt ovat?
Onko niin että enää en kanna elämää sisälläni ja tunne pienen vauvan potkuja vatsassani?
Oliko tämä viimeinen vauva joka nostettiin huutavana käsivarsilleni ja joka rauhoittui heti syliini päästyään?
Viimeinen ja viimeistä kertaa sitä ja tätä... Niisk!
Onhan tässä tehtävää kasvattaa nämäkin kolme jotenkin järkeviksi aikuisiksi ja samalla itsekin pysyä järjissään. On upea seurata lasten kasvua ja kehitystä, joka ikä on hyvä ikä (vaikka uhmakin). Pää sanoo, että meidän perhe on tässä, mutta sydän ei. Odottelen, että löytävät yhteisen sävelen.
Tässäkö ne minun vauvani nyt ovat?
Onko niin että enää en kanna elämää sisälläni ja tunne pienen vauvan potkuja vatsassani?
Oliko tämä viimeinen vauva joka nostettiin huutavana käsivarsilleni ja joka rauhoittui heti syliini päästyään?
Viimeinen ja viimeistä kertaa sitä ja tätä... Niisk!
Onhan tässä tehtävää kasvattaa nämäkin kolme jotenkin järkeviksi aikuisiksi ja samalla itsekin pysyä järjissään. On upea seurata lasten kasvua ja kehitystä, joka ikä on hyvä ikä (vaikka uhmakin). Pää sanoo, että meidän perhe on tässä, mutta sydän ei. Odottelen, että löytävät yhteisen sävelen.
tiistai 8. toukokuuta 2012
3 kk
Minimies tuli eilen kolmenkuukauden ikään. Hän päätti juhlistaa merkkipäiväänsä olemalla koko päivän hereillä. Koko päivän, poislukien kahdet n.puolen tunnin torkut, sylissä tietenkin. Äiti oli hieman kädetön koko päivän kun päivää ei rytmittänytkään päiväunet.
Ilmeisesti tummat silmänaluseni ja silmäpussini kertovat omaa tarinaansa, sillä todella monet kysyvät huoli katseessaan, että kuinka te nyt oikein pärjäätte tai kuinka teillä on sujunut. Mutta äidin ulkomuodosta huolimatta, meillä on mennyt oikein hyvin. Minimies on ihana eikä turhia hötkyile. Kaksi vanhempaa lasta ovat myös ihania, vaikkakin tappelevat keskenään minkä ehtivät.
Jotenkin en haluaisi vielä todeta, että meidän perhe on tässä. Pää sanoo niin, mutta sydän ei. Prinsessa on tilannut itselleen vielä pikkusiskon vaikka tosiasiassa toisen prinsessan saapuminen hänen reviirilleen olisi varmasti katastrofin paikka. Päätöstä asiasta en ole tehnyt, miehellä on jälleen ehdoton ei (niinkuin oli kolmannestakin lapsesta). Mutta nyt on aika nauttia näistä ihanista lapsista ja seurata heidän kehitystään. Ehkä tässä vielä saadaan pää ja sydän samalle aaltopituudelle tässä asiassa.
Tässä kuitenkin meidän Minimies poseeraa:
Ilmeisesti tummat silmänaluseni ja silmäpussini kertovat omaa tarinaansa, sillä todella monet kysyvät huoli katseessaan, että kuinka te nyt oikein pärjäätte tai kuinka teillä on sujunut. Mutta äidin ulkomuodosta huolimatta, meillä on mennyt oikein hyvin. Minimies on ihana eikä turhia hötkyile. Kaksi vanhempaa lasta ovat myös ihania, vaikkakin tappelevat keskenään minkä ehtivät.
Jotenkin en haluaisi vielä todeta, että meidän perhe on tässä. Pää sanoo niin, mutta sydän ei. Prinsessa on tilannut itselleen vielä pikkusiskon vaikka tosiasiassa toisen prinsessan saapuminen hänen reviirilleen olisi varmasti katastrofin paikka. Päätöstä asiasta en ole tehnyt, miehellä on jälleen ehdoton ei (niinkuin oli kolmannestakin lapsesta). Mutta nyt on aika nauttia näistä ihanista lapsista ja seurata heidän kehitystään. Ehkä tässä vielä saadaan pää ja sydän samalle aaltopituudelle tässä asiassa.
Tässä kuitenkin meidän Minimies poseeraa:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)