Tässäkö ne minun vauvani nyt ovat?
Onko niin että enää en kanna elämää sisälläni ja tunne pienen vauvan potkuja vatsassani?
Oliko tämä viimeinen vauva joka nostettiin huutavana käsivarsilleni ja joka rauhoittui heti syliini päästyään?
Viimeinen ja viimeistä kertaa sitä ja tätä... Niisk!
Onhan tässä tehtävää kasvattaa nämäkin kolme jotenkin järkeviksi aikuisiksi ja samalla itsekin pysyä järjissään. On upea seurata lasten kasvua ja kehitystä, joka ikä on hyvä ikä (vaikka uhmakin). Pää sanoo, että meidän perhe on tässä, mutta sydän ei. Odottelen, että löytävät yhteisen sävelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rillo hykertelee ilosta jokaisesta kommentista. Kiitos!