Aikataulutettu lapsuus

Erään äidin ylpeä selitys: "Meidän Miro pelaa salibandyä, jääkiekkoa ja jalkapalloa. Ja sitten on vielä sellotunnit. Harjoituksia on 13 kertaa viikossa, kyllähän siinä kiirettä pitää läksyjenkin kanssa ja ens vuonna tulee sitten koulussakin kolmannella luokalla vielä kieliä lisäksi. Mutta kun se tykkää niin paljon"

On aika hurjaa tekstiä ja hurjaa on 8-vuotiaan pojan elämä. Ainakin minulla on viikossa vain seitsemän päivää, eli tuolla pienellä pojalla on joka päivä harjoitukset ja joinakin päivinä kahdet, ehkä kolmetkin. Koska on aika leikkiä ja levätä, tai viettää perheen kanssa aikaa? Yöllä nukutaan ja läksytkin pitää hoitaa. Haluaisiko joku aikuinen olla noin aktiivinen? Ja siis tykkääkö lapsi tosiaan tästä?

Meillä kuuluu myös esikoisen harrastuksiin salibandy, jääkiekko ja jalkapallo. Jääkiekko ja salibandy -harjoituksia on kerran viikossa talvella ja kesällä jalkapalloa potkitaan kaksi kertaa viikossa. Ekaluokkalaiselle ollut just sopivasti toimintaa ja ohjelmaa ja tyyppi on innoissaan. Mutta toisen luokan alkaessa salibandyharjoitukset alkaa kolme kertaa viikossa ja samoin jääkiekko. Ja tähän sitten vielä pelit ja turnaukset päälle. Onko siis niin, että lajivalinta pitäisi tehdä jo 7-8-vuotiaana? Ja tosiaan, kyllähän lapset tykkäävät tehdä kaikenlaista ja siitä syystä tuntuu tyhmältä tässä vaiheessa valita vain yksi laji ja yksipuolinen harjoittelu. Ei meidän pojasta mitään Mikko Koivua tai salibandykuningasta olla tekemässä, mutta liikuntaharrastus on hyvä olla ja lajin saa lapsi itse valita.

Liikuntaharrastuksen haasteena on myös se, että esim. jääkiekossa on todella nuorena oltava jo tosissaan lajin kanssa. Ei riitä, että tykkää pelata vaan pitäisi olla myös hyvä, että pysyy mukana porukassa ja joukkueessa. Mikä latistaakaan paremmin lapsen liikuntaintoa kuin putoaminen porukasta tai jos joku sanoo, että sinä et vaan ole riittävän hyvä. Erikseen siis pitäisi saada ne, jotka haluavat sakukoivuiksi ja ne jotka tykkäävät pelistä pelinä, ei tulevana ammattina.
Sen voin luvata, että meidän 8-vuotiaalla ei tule olemaan harjoituksia 12 kertaa viikossa. Mielestäni lapsella pitää olla aikaa vain olla! Vaikka välillä ärsyttääkin lasten kommentit, että ei ole mitään tekemistä, niin se ainakin antaa lapselle mahdollisuuden käyttää omaa mielikuvitustaan eikä seurata vanhempien tai valmentajien laatimia aikatauluja.

Millaisia aikuisia tulee näistä ylisuorittavista lapsista? Vatsahaava 10-vuotiaana ja burn-out rippikoululaisena? Jos koko lapsuus on ollut aikataulutettu, niin aikuisena muutetaan Balille surffaamaan. Vai jatkuuko tehokkuus viekä aikuisenakin? Entä ylisuorittajien omat lapset? Tuleeko omista lapsistani sitten laiskureita, vain siksi että äiti halusi antaa heille vapaa-aikaa? Vanhemmuus on kaiketi juuri kompromissien rakentelua...

ps. kun vein ensimmäistä kertaa esikoisen jääkiekkoharjoituksiin, niin varusteiden pukemista harjoiteltiin jo viikko etukäteen. Isä siis normaalisti hoitanut nämä kuskaukset ja varustelun. No sain poikani puetuksi ja luistimet jalkaan. Sitten yritin sieltä neljänkymmenen samankokoisen ja samoinpuetun pojan joukosta löytää sitä omaani, ei kovin helppo nakki. Ja harjoitusten jälkeen sain palautteen, että luistimet oli liian löysällä. Ei sitten tullut mieleen tulla kertomaan sitä vaikka kesken harjoitusten.