On niitä päiviä...

On niitä päiviä, kun tuntuu että koko maailma vihaa minua. Sitten taas on niitä päiviä, kun olen vakuuttunut, että lapseni vihaavat minua.

Eilen oli jälleen yksi noista jälkimmäisistä. Kaikki alkoi siitä, kun pääsin vähän myöhässä lähtemään töistä kotiin, päiväkoti on jo menossa kiinni ja esikoisen taekwondo -harjoitusten alkuaika oli jo aika lähellä eikä jätkä vastaa puhelimeen. Olisin komentanut kävelemään päiväkodille. Nämä on niitä hetkiä, kun toivoo että olisi vielä 'kotipuhelin', jota ei saa äänettömälle eikä sitä voi unohtaa reppuun. Siellä tyyppi istui television äärellä ilman kiirettä eikä tietoakaan siitä, että äidillä olisi ollut vähän asiaa.

Iltapala ja nukkumaanmeno olikin sitten se lopullinen tuska. 

Prinsessa: "Miksei meillä ole lettuja? Mä en ainakaan syö tätä? Miksei meillä ikinä ole suklaamuroja? Kaikilla kavereillakin on! Mä en syö! Miksen mä saa tulla teidän sänkyyn nukkumaan? Jos mä en pääse, niin mä huudan koko yön! Ainakin mä kolistelen koko yön! Mä olen sitten tässä tuolilla koko yön, onko sulla sitten hyvä mieli?" 

Yritin siinä sitten kuopusta nukuttaa kun yksi huusi ja kolisteli. Sentään omassa sängyssään. 

Kuopuksen tapoihin kuuluu laittaa kätensä mun paidan sisään. Olen yrittänyt vieroittaa, mutta en täysin onnistunut siinä. Iltaisin tästä tulee usein riitaa ja niinhän tuli eilenkin. Luettiin kirjaa ja laulettiin, sitten jätin hänet omaan sänkyynsä nukkumaan. Ensin olin hetken vieressä ja sitten lähdin huoneesta. Siitä se riemu alkoi. Kuopus juoksee pois sängystä ja minä kannan takaisin (x10). Kuopus juoksee nauraen pois sängystä ja minä kannan takaisin (x10). Kuopus juoksee riemusta kiljuen pois sängystä ja minä kannan takaisin (x10). Viereisessä huoneessa yksi huutaa ja kolistelee. Yhdestä huoneesta kuuluu Esikoisen huuto, 'voisitteko olla hiljaa, että saisin nukkua'.

Elämä äitinä on melko usein mukavuusalueen ulkopuolella hengailua. Eikä tämä ole se paikka, missä 'magic happens'. Ainakaan meillä. 

PS.
Aamulla olin taas paska mutsi kun pipo oli hukassa. Se ei olekaan vain niitä päiviä, vaan ehkä viikkoja...

Miehen arki

Ensimmäinen viikko takana, kun minä lähden töihin ja muu perhe jää lomailemaan. Olen kaikkeni yrittänyt käyttäytyä kuin mies. Siis kuten oma mies, lähinnä siis kotiinsaapuessa uhkaan ottaa päiväunet ja kysyn, koska ruoka on valmista. 

Eniten kuitenkin odotan sitä, että mieskin toteaa sen kotiarjen olevan aika raskasta. Vaatimuksia, tappeluita, pienempiä riitoja, kiukkua, siivousta ja lämmintä ruokaa pari kertaa päivässä. Onhan sitä naurua ja iloakin, mutta sisarusten väliset naurutkin usein muuttuu jossain vaiheessa tappeluksi. Kuopus vielä osoittaa tahtonsa kiljumalla ja jos kuulija ei ymmärrä, muuttuu kiljuminen huudoksi ja itkuksi.

Tosi asiassa minä taidan odottaa sitä, että mieskin toteaa, että kuinka hyvin minä sen homman hoidan ja kuinka tarpeellinen minä olenkaan. Eihän nämä pussit silmien alla ja huolirypyt otsalla ihan syyttä suotta ole tullut. En nyt toivo, että mies näyttää olevan loman tarpeessa parin viikon lomailun jälkeen. Mutta toivon hänen huomaavan, että ihan vasemmalla kädellä hoidettuna homma ei toimi.

Olen jättänyt joka päivälle jonkun pienen tehtävän. Esimerkiksi kukkien kastelua, pensasmustikoiden keräämistä tai pyykkien haku narulta. Yleensä ne on jäänyt tekemättä, eli kiirettä kaiketi pitää.

Vielä viikko töitä ja sitten vielä pieni pätkä lomaa. Ihan koko perheen kesken.

Terveisiä oravanpyörästä

Kolme viikkoa ja risat takana konttorirottana. Takaisin työhön on palattu ilman sen suurempia yllätyksiä. Salasanojakin oli vielä muistissa, vaikka kuukauden välein niitä pitäisi vaihtaa. Työpaikalla kuohuu, muutoksia ja tuoreet yt-neuvottelut pitävät jännitteet korkealla. Kaikki muutokset ei tunnu hyviltä ja se syö motivaatiota työhön. Hommaa on paljon, eikä pahemmin odotella, että minä päivitän tietojani. Toivon, etten paljon puhu läpiä päähäni (ihme sanonta muuten). Koen epävarmuutta monessa asiassa. Muistanko oikein, onko joku muuttunut, onkohan tämä vielä näin...

Päätökseni säilyttää positiivinen asenne on toistaiseksi säilynyt. Olen saanut siitä varsinaissuomalaiseen tapaan negatiivista palautetta. Mutta en anna sen lannistaa, odotan ja toivon, että se tarttuu. Sitä pahintakaan ruttuturpaa en saa iloiseksi, mutta jos edes jonkun. Positiiviseen asenteeseeni kuuluu myös reipas palautteen antaminen, niin hyvässä kuin pahassa. Lisäksi olen päättänyt olla parempi esimies. Miten se sitten onnistuu, en tiedä. Se on vielä työn alla.

Tässä on siis tämä työkulissi.

Kuopus on huutanut kaikki aamut, illat ja yöt. Viime viikon hän oli rauhallisesti isän kanssa lomalla kotona, mutta maanantaina huuto alkoi taas päiväkodin ovelta. Yksikätisesti (lapsi toisessa) on kotityöt tehtävä ja jos lasken hänet alas, alkaa huuto. Päiväkodin mukaan aamuitkun jälkeen heillä on iloinen ja rauhallinen poika. Mutta kotona meillä ei ole rauhaa nähtykään. Huutava taapero kainalossa syö myös sen yhteisen ajan vanhempien lasten kanssa, sillä he eivät jaksa kuunnella huutoa.

Kahden päiväkodin rumba on melko työläs. Aamulla aikuiset jakaantuu 'näppärästi' kahteen päiväkotiin. Iltapäivällä olen kyllä monet kerrat painanut turhankin paljon kaasua, että ehdin hakea molemmat ennen päiväkodin sulkemista. Sitten kun pitäisi vielä vaihtaa muutama sana hoitajan kanssa päivän kulusta. Varsinkin tämän nuoremman osalta. Sitten vielä pitäisi muistaa kahteen eri päiväkotiin kertoa erikoistapauksista tai että muistaa mistä päiväkodista tuli mitäkin viestiä kotiin. Molemmat on yleensä päiväkodeissaan viimeiset lapset. Tässä kohtaa voitte miettiä yksinäistä lasta itkemässä päiväkodin aidan vieressä. Eihän se ihan todellinen kuva ole, mutta se kuva on minulla päässäni kun kaasuttelen kohti päiväkoteja.

En tiedä onko se onni vai ongelman aiheuttaja, mutta lapset on päiväkodeissaan vain 11 päivää kuukaudessa. Muut päivät kuluu sitten isovanhempien hellässä huomassa. Tämä tietenkin aiheuttaa minulle PALJON ongelmia a-nopin kanssa, enkä ihan täysin varma ole, että toteutuuko se hieno ajatukseni isovanhempien kanssa vietetystä laatuajasta. Että onko se laadukasta aikaa vai sotkeeko se vain kuopuksen totuttelun päiväkotiin.

Tässä siis arkitodellisuus.

Mutta ilolla nokka kohti uusia pettymyksiä!

Parisuhdeteko

Olen ennenkin kertonut kuinka meillä mies käy palkkatyönsä lisäksi iltaisin koulussa. Valmistuminen häämöttää jossain 1,5 vuoden päässä ja tällä hetkellä koulua on kolmena arki-iltana, tehtävien ja raporttien tekoon menee sitten joitakin iltoja ja viikonloppuja tähän päälle. 

Rankkaahan tämä on miehelle. Päivät töissä, illat koulussa ja väsyneenä kotiinsaapuessa hereillä on vähintäänkin kiukkuinen ja väsynyt vaimo. Tai vaihtoehtoisesti väsynyt ja kiukkuinen vaimo sekä väsyneet ja kiukkuiset lapset.

Minun kannaltani tämä tarkoittaa sitä, että perheen toinen aikuinen on poissa pelistä aika paljon. Olen ilomielin suostunut tähän järjestelyyn, sillä tämä oli se mitä mies haluaa opiskella. Täysin en kyllä tiennyt, että mihin lupauduin kun tähän suostuin.

Nyt minulle kerrottiin, että tämä on oikea parisuhdeteko. Että antaa toisen toteuttaa itseään ja opiskella. 

Minä olen siis siellä jalustalla eikä tuo insinöörin planttu. Jotenkin jään pohtimaan, että toimisiko tämä toisinpäin?

Isoin koululainen

Nyt se arki pamahtaa oikein kunnolla päälle, kun mieskin palaa koulunpenkille. Eli päivät palkkatyötä ja illat koulua. Kotona odottaa kiukkuinen ja väsynyt vaimo. Joskus lapsetkin on vielä hereillä kotiinpaluun aikaan, väsyneinä ja isää ikävöivinä tietenkin. Ei käy kateeksi isonkaan koululaisen arki.

Jotenkin jo haukotuttaa kun mietin niitä pimeitä sateisia iltoja, kun pitää kuskata lapsia harrastuksiin ja se pienin tietty kainalossa. Vaikka mielummin käpertyisi sohvannurkkaan (se pienin kainalossa).

Olen maailman huonoin lähtijä. Varsinkin silloin kun takana on työpäivä ja kiireessä loihdittu ruoka. Silloin kun lapsi sanoo, että ei haluaisi mennä harjoituksiin, itselläkin silmissä vilistää takkatuli ja sohvannurkka, mukavuudenhalu. Mutta koska yritän olla se kannustava vanhempi, suostuttelen lapsen lähtemään.

Ja sitten kun lähdetään, lähdetään viime tipassa. Kun ollaan päästy autolle, lapsi kysyy: myöhästynkö? Ja äiti vastaa, no katsotaan... Esikoinen kävi joskus jossakin Junnusportissa vai mikä se oli, ja siellä pistettiin ovet lukkoon kun kello oli tasan. Joo, on aika noloa juosta rykimään sitä ovenripaa useampana kertana. Jos tämän syksyn tavoitteeksi ottaisi vaikka sen, että lähtisi hyvissä ajoin.

Tänään on jo ensimmäinen koitos. Esikoisen jalkapalloharjoitukset alkaa klo: 17.30 ja Prinsessan jumppa klo: 17:45, eri puolilla kaupunkia tietty (onneksi ei ole valtavan suuri kaupunki). Ja loppuvat samalla kellonlyömällä.

Ainiin, ja sain VIP-kutsun sisustuskaupan illanviettoon klo:18 alkaen. Kenenköhän menot jää menemättä?

Pieni panostus

Bongasin tänään käsilaukun pohjalta huulipunan. Ihan kunnon punaa, ei pelkkää kiiltoa. Sutaisin punaa huuleen juuri kun mies oli tulossa kotiin.

Miehen huolestunut kysymys "Mitä ihmettä sulla on huulissa?" viittaa ehkä siihen, että rouva on esiintynyt luonnonkauniina turhan kauan.

No jos huomenna vaikka harjaisi hiukset ennen kuin mies tulee kotiin, vaikka tälläinen itsemuotounut rastakin toimii ihan hyvin hiekkalaatikon äärellä ja...variksenpelättimenä. =)

Martta vai anti-Martta

Mikä on Martan vastakohta?
Kun Martta -järjestö hehkuttaa arkisiivousta, leipomista, kädentaitoja ja taloudellisuutta, niin onko anti-Martoilla joku oma järjestö? Emme siivoa kuin lauantaisin (jos silloinkaan), pullat ostetaan valmiiksi leivoittuina, vaatteita saa kaupasta ja omatpa on rahani.

En ole Martta, mutta myönnetään, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan Marttoja. Melkein toivon, että minustakin tulisi Martta. Käsittääkseni kuitenkaan ko. järjestön jäsenkirja ei tarkoita sitä, että sieltä joku Martta tulisi meille tekemään arkisiivousta tai että villasukkien kantapääkin onnistuisi ilman kirosanoja (jos siis joskus kutoisi sukkia).
Mutta joka päivä olen lähempänä Marttaa. Kannatan arkisiivousta- joka päivä komennan lapsiani siivoamaan jälkensä. Tykkään ihan oikeasti leipomisesta - leivon kerran vuodessa lasten synttäreille. Kudon - miehelleni kaulahuivia jo kolmatta vuotta. Taloudenpidossa olen haka - kaikki menee mitä tuleekin.

Juhannussiivous

Vierailin viime viikolla eläkeläistätini luona ja naureskelin, kun hän stressasi juhannussiivouksen kanssa. Niinkuin se noin eläkeläisenä vapaarouvana olisi niin väliä, että onko ne ikkunat pesty pari päivää ennen vai jälkeen keskikesän juhlan.

Kun sitten mainitsin tästä äidilleni, niin hänpä tuskaili samaa. Että ehtisikö vielä pari pikkumattoa pestä ennen juhannusta ja huvimaja nyt ainakin on saatava siistiksi. Ihan oikeasti! Siellä huvimajassa on viimeksi vietetty aikaa silloin kun se rakennettiin, joskus yhdeksänkymmentä luvulla. Kukaan ei sinne mene edes juhannuksena!

Pistin tämän juhannussiivousbuumin täysin noiden eläkeläisten maalaisrouvien intoiluksi kunnes kotiin palattuani huomaan, että täällähän kaikki tekee sitä juhannussiivousta. Yhdessä naapurissa pestään ikkunoita, toisessa terassia. Joku öljyää terassikalusteita.

Olenko minä ainoa joka ei tee juhannussiivousta?

Kun nyt saisi edes sen normisiivouksen tehdyksi, ne ikkunat ehtii pestä sitten kun niistä ei enää meinaa nähdä ulos. Ymmärrän tietenkin oikein hyvin tuon juhannussiivouksen ja varsinkin joulusiivouksen. Mun puolestani joku saisi tehdä ne meillä joka viikko. Se olotila kun koti on siisti on mahtava! Ehkä sitten eläkkeellä, koska nyt mun aikani ei riitä.

Arkiruokaprojekti

Äitiyslomani alkupuolella hermostuin perheemme ruokalistaan. Tein samoja ruokia aina vaan, kunhan valmistui nopeasti ja lapsetkin söivät. Kun hermot meni, päätin, että ainakin kerran viikossa tehdään jokin ruoka, jonka valmistukseen käytetään vähän enemmän aikaa ja vaivaakin. Ja siis uusia ruokalajeja, vaikka sitten vanhoista raaka-aineista (no ei vanhoista, mutta tutuista). Lisäksi päätin, että mm. pulla on ruokaa. Vaikkakaan ei uusi ruokalaji, niin hieman työläämpi.

Projektin päämäärä oli siis se, että ruokalistallemme vakiintuu lisää ruokalajeja. Eikä aina spagettia ja jauhelihakastiketta, makaronilaatikkoa, perunamuusia ja lihapullia, perunaa ja lohta, nakkikeittoa yms.

Nyt jo on ruokalistallemme päätynyt mm. kalakeitto (no joo, ei ole työläs sekään). Äitini tekee huippuhyvää kalakeittoa, eikä mielestäni oma soppani ole koskaan yltänyt samalle tasolle, joten olen jättänyt kalasopat keittämättä. Nyt kun sitä olen tehnyt, niin lasten mielestä äidin kalakeitto on aivan mahtavaa ja uusi herkkuruoka. Ja myönnettäköön, että yritän äidin reseptillä, mutta yhtä hyvää siitä ei tule millään.

Lisäksi päätin, että lihapullat on eri ruoka kuin fetajuustolihapullat  Samoin kuin jauhelihapihvi on eri ruokalaji kuin jauhelihapihvit tomaattikastikkeessa. Kuinka monta ruokalajia muka jauhelihasta oikeasti voi keksiä?

Muutama testiresepti on voitu samantien heittää takkaan, mutta monia uusiakin on tullut mukaan listoille, ehkä jopa pysyvästi. Toki edelleen lasten suosikkeja on ne makaronilaatikot ja spagetit, mutta uutuudetkin on maistunut. Montaa ruokaa olen tehnyt nyt vuosien tauon jälkeen ja ihmettelen mihin ne on aikanaan jääneet.

Alku lähti vahvasti, mutta nyt on tullut pieni notkahdus. Tosin jauhopeukaloni on ollut näppäränä ja leipomuksia on syntynyt. Ja koska pullakin on ruokaa, niin myös juustokakku läpäisee arkiruokaprojektini kriteerit. Eli leipomukset on ohittanut ruokalistan monipuolistamisen. Otanpa taas itseäni niskasta kiinni ja nyt kun tämä on julkistettu, niin lupaan loppuvuodesta kertoa, että miten tässä käy. Onneksi lukijoita on niin vähän, että kukaan ei hirtä minua jos päätänkin toisin... =)

Pieniä hetkiä...

Vauva-arki kaikkineen on tarttumista hetkeen. Paras hetki on mielestäni aamu, kun vauva tuhisee kainalossa. Onnistumisen hetkiä, kun vauva oppii uutta. Hellyyden hetkiä, kun vauva tuhisee sylissä. No onhan niitä ihania hetkiä koko ajan.

Mutta on myös hetkiä.

Meidän minimies nukkuu päivisin välillä 20-30 minuutin päiväunet. Sen hetken kun käyttää tehokkaasti, niin voi taas nauttia niistä toisista hetkistä. Tänään olen käyttänyt hetkeni siivoamalla keittiön, kitkemällä rikkaruohoja, ripustamalla ja viikkaamalla pyykkejä ja istuttamalla kesäkukkia. Ja sitten summeri soi vaunuissa ja on aika mennä nauttimaan läheisyyden hetkistä.

Päässäni on lähes päättymätön lista, että mitä tehdä sitten kun koittaa se toimintatuokio. Lista on hyvä olla olemassa, koska sitä aikaa ei voi tuhlata miettien, että mitä pitäisi tehdä. Vaan pitää tarttua hetkeen, kirjaimellisesti!

Tänään tehtävälistani uhkasi tulla tehdyksi ja suunnittelin istahtamista lehden äärelle. Ja siinä samassa kuului 'byäääääää!'. Näin me kotiäidit sitten lorvitaan vaan kotona. =)

Sisarusrakkautta

Vain sisarusten kesken voi toimia tämä:

Isoveli käskee pikkusiskon juosta ympyrää samalla kun isoveli ampuu vesipyssyllä.

Parhaat kaverit ja myös parhaat tappelupukarit. Ja äidin murut! <3

Siisti mies

Rakas mieheni aina väittää olevansa siisti mies ja huolehtivansa tavarat aina paikalleen.  Hän myös muistaa tarpeen tullen mainostaa tätä ominaisuuttaan, niinkuin me muut tässä perheessä oltaisi ainoat jotka jättää lelut levälleen.

Kas tässä alla olevassa kuvassa on todistusaineistoa siitä kuinka ne tavarat hänen jäljiltään on laitettu paikalleen. Tilanne siis on ollut se, että mies on ryhtynyt kahvinkeittoon, mutta kahvi olikin niin vähissä, että hän tyytyi pikakahviin (joka purkki tietysti myös keskellä pöytää). Ja tässä siis tulos, suodatinpaperi, tyhjä kahvipaketti ja vielä tuo kahvin säilytyspurkki ja kauha levällään pöydällä. Tilanne ei ole lavastettu.

Se taitaakin olla sitten toinen asia, että samassa kaapissa mistä nämä tykötarpeet on löytyneet, löytyy myös uusi kahvipaketti. Saman miehen suuhun kuuluu myös sanonta: ei haeta niinkuin hevosta... mutta eipä sitä kahvia sieltä kaapista sitten löytynyt.

 

Tässä siis tarina miehestä, joka sanoo olevansa siisti. Rakas, mutta ei ehkä kuitenkaan niin siisti.

 

ps. otin valokuvan todisteeksi ja siivosin jäljet. 

Kaivattu sadepäivä

Tänään on niin suhmurainen ilma, että koko perhe viihtyy sisällä. Vaihtelua viime aikojen aurinkoisiin päiviin, kun isommat lapset seikkailevat kavereineen pitkin naapurustoa ja väkisin melkein saa ne raahata sisälle kun on iltapalan ja -pesun aika. Nyt maistuu sisäleikit ja -pelitkin välillä. Niin ja ehtiväthän ne riitelemäänkin keskenään. Tänään on jo järjestelty molempien huoneet ja samalla vaihdettu kiireettömästi ajatuksia vaikka mistä. Eli tuli tarpeeseen tämä sadepäivä.

Muutan mieltäni sitten kun meno sisällä yltyy liian villiksi...

ps. pelasin tänään elämäni ensimmäisen erän beybleidausta. =)

TGIF

Perjantai. Viikon paras päivä. Lasten karkkipäivä. Äidinkin karkkipäivä.

Toimistotyöläisen perjantai totisesti on viikon paras päivä. Ja varsinkin se hetki kun palaa töistä kotiin ja miettii että työhönpaluuseen on vielä ihan älyttömän pitkä aika. Lauantai-aamuna se ihana tunne päättymättömästä vapaasta on jo hävinnyt siihen tietoisuuteen, että jäljellä on enää yksi aamu kun saa nukkua pitkään (jos siis saa).

Tosiasiassa perjantai-iltana uni tulee aikaisin, vaikka yrittää tästä vapaudentunteesta nauttia mahdollisimman pitkään. Jos vielä maustat perjantai-iltaa lasillisella (tai kahdella) viiniä, niin uni tulee vieläkin varmemmin ja varmasti myös aikaisemmin.

Kotirouvana tuo perjantaifiilis tuleekin sunnuntaina. Sunnuntai-illalla odottaa, että huomenna on taas arki. Mies töissä ja koululainen koulunpenkillä ja Prinsessakin mahdollisesti päiväkodissa. Silloin aikatauluista ja ohjelmasta päätän vain ja yksin minä. Aamulla saa nukkua niin pitkään kun minimies antaa ja sen jälkeen tuijotellaan telkkarista aamuohjelmia ja toisiamme. Päiväohjelmasta ei tarvitse neuvotella kenenkään kanssa, että mennäänkö shoppailemaan vai pestäänkö pyykkiä.

Thank God it's Friday, sunnuntaita odotellessa!

Hyvää perjantaita ja ihanaa keväistä viikonloppua!

Kotiäiti vai -orja?

Tätä äitiyslomaa on nyt vietetty nelisen kuukautta ja olen nauttinut joka hetkestä. Myös siis silloin kun koko talo on hyrskynmyrskyn ja lapset kinastelee keskenään. Mutta käsitykseni lomasta eroaa suuresti nykyisestä arjestani. Juuri kun iloitsen tyhjentyneistä pyykkikoreista ja ehdin pyykinpesukoneen ääreltä siivoamaan lapsen huonetta, onkin yksi pyykkikoreista taas täynnä. Joka aamu tyhjennän astianpesukoneen ja siivoan keittiön, jotta voin tehdä samat toimet taas illalla. Tavarat jotka olen mielestäni juuri laittanut paikoilleen löytyykin jostain lojumasta. Päivän aikana heiluu yleensä imuri ja rätti, ruokaakin valmistuu ja lapset yritetään pitää nuhteessa ja järjissään. 

Ja sitten mies tulee työpäivän jälkeen kotiin lomailevan rouvansa luokse ja kysyy, että etkö olekkaan tänään haravoinut? Vai mitä olette tänään tehneet? No niin no...

Mieheni sai eilisen syntymäpäivänsä kunniaksi äidiltäni lahjaksi höyrysilitysraudan. Vuosi sitten hän sai omalta äidiltään lahjaksi mankelin. Mankelia hän ei ole kertaakaan käyttänyt ja eilen hän lähetti äidilleni kiitosviestin: "Kiitos lahjasta! Näyttää oikein hyvältä, mutta mikä se oikein on?" Näyttää siis siltä, että minä sain uuden silitysraudan. Ilmeisesti vaikuttaa siltä, että meillä mies hoitaisi pyykkihuollon.

ps. Meillä on tosiaan kolme pyykkikoria, jotka ei nekään tunnu aina riittävän. Liikaa vaatteita vai laiska pyykkäri?