Terveisiä oravanpyörästä

Kolme viikkoa ja risat takana konttorirottana. Takaisin työhön on palattu ilman sen suurempia yllätyksiä. Salasanojakin oli vielä muistissa, vaikka kuukauden välein niitä pitäisi vaihtaa. Työpaikalla kuohuu, muutoksia ja tuoreet yt-neuvottelut pitävät jännitteet korkealla. Kaikki muutokset ei tunnu hyviltä ja se syö motivaatiota työhön. Hommaa on paljon, eikä pahemmin odotella, että minä päivitän tietojani. Toivon, etten paljon puhu läpiä päähäni (ihme sanonta muuten). Koen epävarmuutta monessa asiassa. Muistanko oikein, onko joku muuttunut, onkohan tämä vielä näin...

Päätökseni säilyttää positiivinen asenne on toistaiseksi säilynyt. Olen saanut siitä varsinaissuomalaiseen tapaan negatiivista palautetta. Mutta en anna sen lannistaa, odotan ja toivon, että se tarttuu. Sitä pahintakaan ruttuturpaa en saa iloiseksi, mutta jos edes jonkun. Positiiviseen asenteeseeni kuuluu myös reipas palautteen antaminen, niin hyvässä kuin pahassa. Lisäksi olen päättänyt olla parempi esimies. Miten se sitten onnistuu, en tiedä. Se on vielä työn alla.

Tässä on siis tämä työkulissi.

Kuopus on huutanut kaikki aamut, illat ja yöt. Viime viikon hän oli rauhallisesti isän kanssa lomalla kotona, mutta maanantaina huuto alkoi taas päiväkodin ovelta. Yksikätisesti (lapsi toisessa) on kotityöt tehtävä ja jos lasken hänet alas, alkaa huuto. Päiväkodin mukaan aamuitkun jälkeen heillä on iloinen ja rauhallinen poika. Mutta kotona meillä ei ole rauhaa nähtykään. Huutava taapero kainalossa syö myös sen yhteisen ajan vanhempien lasten kanssa, sillä he eivät jaksa kuunnella huutoa.

Kahden päiväkodin rumba on melko työläs. Aamulla aikuiset jakaantuu 'näppärästi' kahteen päiväkotiin. Iltapäivällä olen kyllä monet kerrat painanut turhankin paljon kaasua, että ehdin hakea molemmat ennen päiväkodin sulkemista. Sitten kun pitäisi vielä vaihtaa muutama sana hoitajan kanssa päivän kulusta. Varsinkin tämän nuoremman osalta. Sitten vielä pitäisi muistaa kahteen eri päiväkotiin kertoa erikoistapauksista tai että muistaa mistä päiväkodista tuli mitäkin viestiä kotiin. Molemmat on yleensä päiväkodeissaan viimeiset lapset. Tässä kohtaa voitte miettiä yksinäistä lasta itkemässä päiväkodin aidan vieressä. Eihän se ihan todellinen kuva ole, mutta se kuva on minulla päässäni kun kaasuttelen kohti päiväkoteja.

En tiedä onko se onni vai ongelman aiheuttaja, mutta lapset on päiväkodeissaan vain 11 päivää kuukaudessa. Muut päivät kuluu sitten isovanhempien hellässä huomassa. Tämä tietenkin aiheuttaa minulle PALJON ongelmia a-nopin kanssa, enkä ihan täysin varma ole, että toteutuuko se hieno ajatukseni isovanhempien kanssa vietetystä laatuajasta. Että onko se laadukasta aikaa vai sotkeeko se vain kuopuksen totuttelun päiväkotiin.

Tässä siis arkitodellisuus.

Mutta ilolla nokka kohti uusia pettymyksiä!