Nykyisen kotikaupunkini Facebook-sivustolla keskustellaan, että kuka tunnustaa olevansa paljasjalkainen kaupunkilainen. Siellä sitten kehuskellaan, että kuinka monessa polvessa ollaankaan täältä kotoisin.
En tiedä, olenko jotenkin kateellinen vai mikä on, mutta kyseinen kysymys ärsyttää. Itse en koskaan voi olla paljasjalkainen ja jos vaikka palaisin nyt sinne synnyinseudulleni, olisin sielläkin paluumuuttaja.
Kun nyt olen muuttanut sen reilut sata kilometriä etelään, ensin tosin vain 50 kilometriä ja loput sitten myöhemmin, olen menettänyt paljasjalkaisuuteni. Toisaalta en kadu päivääkään tätä muuttoa ja toisaalta taas... Reilut kymmenen vuotta sitten sieltä synnyinseuduiltani lähdin, enkä mielestäni kovin pitkälle. Se, mitä muutto on tuonut elämääni, on paljon ja ei kuitenkaan kovin paljon.
Miehen perässähän minä aikoinaan muutin. No, opiskelemaan aluksi, mutta miehen perässä sitten ne loputkin kilometrit. Olisi niitä töitä irronnut sieltä kotiseudultakin, mutta...no se mies.
Toisaalta taas on hyvä, että en ole paljasjalkainen. Pikkukaupungissa kun kaikki tuntee kaikki. Minua ei hetkauta mitä kukakin on nuoruudessaan tehnyt tai sanonut, kun en ole heitä silloin tuntenut. Samoin olen iloisen tietämätön siitä kuka on kenenkin kanssa seurustellut tai muuten ollut jotain sutinaa saati sitten perhesuhteista. Kaikki tuttavuudet on uusia ja he tuntevat minut sellaisena kuin olen nyt. Oma historiani on samantekevä.
PS.
Mies on täältä kotoisin ja hän tietää kaikki mahdolliset juorut. Mutta hän kun on luonteeltaan sellainen, ettei se niistä mehukkaimmistakaan pahemmin perusta, niin jää vaimoltakin ne kuulematta. Tässäkin on hyvät ja huonot puolensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rillo hykertelee ilosta jokaisesta kommentista. Kiitos!