Vai teenkö?
Paluu työelämään on taas muistuttanut minua tästä juuri työelämäänsä aloittelevasta X-sukupolvesta. En mitenkään halua yleistää, mutta melko moni nuori odottaa saavansa sen pomon paikan heti koulunpenkiltä päästyään eikä rutiininomainen työ oikein nappaa. Oma-aloitteisuuskin on monella nolla. Tämä tietenkin aiheuttaa sen, että tämä neiti tai herra X ei sitoudu työhönsä siten, että häntä voisi kuvitella koskaan nostavansa sinne pomon pallille. Toinen jalka on koko ajan ovenvälissä, etsimässä haastavampaa ja korkeampaa jakkaraa.
Mistä se sitten johtuu? Meistä vanhemmista kai. Niinkuin kaikki muutkin murheet elämässä. Me vanhemmat nostamme lapsen itsetunnon niin korkeuksiin, että he uskovat voivansa tehdä elämässään ihan mitä vain. Lopullisen niitin antaa opinahjot, joissa heille kerrotaan, että teistä valmistuu johtajia ja asiantuntijoita. Mitä sitten, kun todellisuus tarjoaakin jotain ihan muuta?
Pettymyksiä. Vanhempien tarkoitus on tuottaa lapsilleen pettymyksiä. Hyvän omatunnon omaava lapsi nostaa nokkansa kohti uusia haasteita ja uusia pettymyksiä, toki myös onnistumisia. Onnistumisen ilo on entistä suurempi kun on oikeasti tehnyt jotain sen eteen.
Jos jokainen mielipahan aiheuttaja lakaistaan maton alle jo ennen ensimmäistäkään vastalausetta, millaista lapsihirviötä silloin kasvatetaankaan? Vai heistäkö tulee niitä voittajia? Vai onko se ensimmäinen pettymys koko maailman romahduttava?
Me vanhemmat varmasti teemme kaikkemme lastemme eteen, mutta kannattaako se? Teemmekö samalla karhunpalvelusta?
PS.
Onneksi tässäkin sukupolvessa löytyy niitä, jotka haluavat omalla työllään (sillä rutiininomaisellakin) näyttää pystyvänsä ottamaan haasteita vastaan ja sitoutumaan työhönsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rillo hykertelee ilosta jokaisesta kommentista. Kiitos!