Ei vieläkään

Esikoiseni, herra hätähousu, on ottanut tavakseen tulla mukaan Prinsessan jumppakyydityksiin. Ensin hän tekee läksyt ja sen jälkeen salaa tirkistelee kun jumppasalillinen tyttöjä jumppaa. Toivon, että tämä jälkimmäinen ei jää tavaksi.

Jumppasali sijaitsee koulun yhteydessä. Samainen koulu on purku-uhan alla, uudesta koulurakennuksestakin on ollut jo puhetta. Viime viikolla siellä juuri oltiin ja tänään kun kaarrettiin parkkipaikalle esikoinen totesi, ettei vieläkään ole sitä uutta koulua. Onkohan sitä missään rakennettu uusia kouluja viikossa?

Kun sitten läksyt oli tehty ja oli aika lähteä tirkistelmään, putosi nuoren herran kännykkä lattialle. Puhelinta nostaessaan hän totesi, ettei se vieläkään mennyt rikki. Toiveajattelua.

Tuo samainen kännykkä on ollut esikoisen käytössä nyt esikoulun päätösjuhlasta lähtien. Halvin ja yksinkertaisin malli, sillä luottavaisten vanhempien olettamus oli, että se kapine on viikon päästä hukassa tai rikki. Tai jopa molempia. Kaikilla (esikoisen mukaan) on hienot kosketusnäyttöpuhelimet ja sellaista meillekin nyt toivotaan. Jonain hövelinä hetkenä sen sitten lupasin ostaa, kahdella ehdolla. Ensinnäkin koulu hoidetaan kunnialla ja se näkyy kevättodistuksessa. Ja toinen ehto on se, että pitää sinne kevätjuhlaan asti hyvää huolta nykyisestä puhelimesta. Jos nuori herra jää kiinni puhelimen tahallisesta rikkomisesta, ostan hänelle senioripuhelimen. Sellaisen jolla voi vain soittaa, niinkuin voisi kuvitella olevan puhelimen tärkein ominaisuus, noin niinkuin yleensä.

Tultiin kotipihaan, esikoinen juoksi ovelle. Minä irrotin kaksi lasta istuimistaan ja kuulen kuinka ovella huudetaan: etkö sä nyt vieläkään saa tätä ovea auki? 

On se inhottavaa, kun joutuu AINA odottamaan!