Lapsuusmuisto

Näin talviseen aikaan sopii talvinen lapsuusmuisto.

Elettiin runsaslumista talvea joskus 80-90 luvun taitteesta ja meillä oli koulussa hiihtokilpailut. Luokkamme tytöt vastustivat kilpailuluonteista hiihtoa ja yhdessä tuumin sovittiin, että tullaan kaikki yhdessä maaliin. Se joka lähtee ekana jää odottamaan muita. Tietenkin se, joka ekana lähtee tulee viimeiseksi kilpailussa, tällä kertaa siis näyttävän yhteismaaliintulon seurauksena.

Arvatkaa kuka lähti ensimmäisenä? Kuka olikaan aakkosjärjestyksessä ensimmäisenä? Niin, minä! Ikinä en ollut tykännyt hiihdosta ja taisin minäkin sitä kilpailua vastustaa. Lähdin sitten ensimmäisenä ja jäinkin sinne jonnekin hidastelemaan ja odottelemaan kanssasisaria. Kun sitten paikalle suhisteli se aakkosissa seuraava, hän olikin muuttanut mieltään. Ja suhisteli siis ohitseni. Jatkoin matkaa, en tietenkään kilpailutahtisesti, mutta edeten. Kohta takaa suhisteli seuraava ja suhisteli ohitse. Hänkin oli muuttanut mieltään. Tästä tulistuneena suhistelin hetken päästä yhden ohitse, sitä ekaa en enää saanut kiinni.

Ikinä en ole niin hyvin ja lujaa hiihtänyt. Tulin loppukilpailussa kuudenneksi ja se olikin ala-asteikäni paras koulujen hiihtokilpailutulos. Tarinan opetus on tietenkin se, että jos ei muuten, niin kiukulla pääsee tavoitteeseensa. Ja se toinen opetus, että älä ikinä luota niihin jotka hiihtävät perässäsi.

Hiihto ei silloinkaan ollut mikään ykkösjuttu. Isäni kyllä ahkerasti kuskasi meitä sisaruksia hiihtokilpailuhin joka tiistai. Joku meistä voitti jotain lusikoita ja mitaleitakin, minä kuitenkin vähiten. Eikä tästä kuudennesta sijasta saanut siitäkään kuin pahan mielen.


PS.
Se, joka ekana suhisteli ohitseni tuli kilpailussa onneksi vasta kolmanneksi. Mä olisin voittanut, jos olisin sisuuntunut jo ensimmäisestä ohittajasta. Näin ainakin uskon näin vuosikymmenien jälkeen.