Paska mutsi

Viime päivät on tuoneet tullessaan monta paska mutsi -tilannetta.

Ensinnäkin esikoisella oli jääkiekko-ottelu. Kauden ensimmäinen, josta minä sitten myöhästyin. Osittain syytän miestä, joka notkui siellä hallilla liian kauan, mutta ei riittävän kauan että olisi ottanut sen lätkäpojan kotiin. Niinpä tehtiin läpystä vaihto ja minulta jäi sitten se peli näkemättä. Silmät tuikkien esikoinen kysyi, että näinkö kun hän pelasi ja silmät lähes kirkkaina minä valehtelin, että näin. 

Sitten meni hermot niihin omaa menetettyä lätkäuraansa paikkaaviin isähahmoihin, joiden puheista saattaisi saada vaikutelman, että heidän sakukoivunsa ja mikaelgranlundinsa ovat vähintäänkin syntyneet luistimet jalassa. Oli pakko poistua paikalta, joka tietenkin tulkitaan siten että mua ei vaan nappaa jääkiekko tai poikani harrastus. Mä siis tykkään jääkiekosta, tykkään siitäkin että poikani melkein (tai aika varmastikin) rakastaa lajia. Mutta minulla ei ole tarvetta (eikä kai syytäkään) kehuskella poikani komposiittimailan ominaisuuksilla (ihan niinkuin tietäisin niistä jotain) tai kerrata sitä, miten juuri minun poikani peli on sujunut. Juurihan kaikki senkin olivat nähneet, siis ne jotka eivät myöhästyneet sieltä pelistä.

Seuraavaksi vuorossa oli jalkapallo-ottelu. Ensinnäkin riideltiin esikoisen kanssa läksyjenteosta ja lupasin kyydin peliin, jotta ehtii hyvin. Ehtikin tosi hyvin, sillä oltiin 1,5 tuntia etuajassa paikalla. Paska mutsi unohti tarkistaa muuttuneen otteluaikataulun netistä. Uusi yritys oikeaan aikaan ja paikalla oli jälleen rakastamani futismutsit. Kieltäydyin kunniasta ostaa itselleni ehkä maailman ruminta hupparia, johon on kirjoitettu nappulaliigajoukkueen nimi. Lupasin maksaa vaikka joukkueen tilille sen välirahan, joka nyt tästä toteutumattomasta kaupasta jää saamatta. Ehdotin kirkkaan vihreän hupparin vaihtoa johonkin hillitympään, esimerkiksi t-paitaan. Sillä voisi pestä vaikka autoa. Jalkapallo ei ole mitään suosikkilajejani, mutta olen ehkä hieman alkanut tykkäämään siitä tässä esikoisen nappulaliigavuosina. Ja edelleenkin se on kivaa, että esikoinen tykkää pelata sitä ja se on se mikä minulle on tärkeintä.

Eikä mulla ole edes retkituolia sinne jalkapallokentän laidalle. Saati vilttiä. Eikä edes käteistä rahaa, puffetti (vai buffetti vai buffet vai sitten vaan kioski) ostoksia varten. Lisäksi kiellän vielä lapsiltakin nuo herkkuostokset, vedoten siis siihen että meillä ei ole herkkupäivä. Paska mutsi.

Sitten en ymmärtänyt sitäkään, että koulun vanhempainiltaan tulee pukeutua, meikata ja uittaa itsensä hajuvedessä. Minä menin pyörällä (kypärä päässä tietty), aamuisissa meikeissä ja niissä samoissa työfarkuissa missä olin koko päivän notkunut. Melkoiset jälkihietkin sain aikaan vastatuuleen polkiessa ja liian tyhjillä renkailla. Missasin monta juttua kun juorusin vieruskaverin kanssa (flash-back ala-asteelta).

Tästä ei kai ole suunta kuin ylöspäin!