A-Noppi

Vaikeahan se on uskoa, että vasta toista viikkoa loman jälkeen aloittelin tänään. Viikon jokaisena arkipäivänä olen nähnyt myös anoppia, lisäbonuksena pyhäpäivänä eilen. Ja tiedättekö se on kyllä aivan liikaa kyseistä ihmistä. Ja kun tarkemmin kalenteria katsoo, niin tätä iloa on luvassa vielä seuraavat kaksi viikkoa.

Jos vaan mitenkään pystyisin, niin heräisin vähän aikaisemmin ja livahtaisin salaa töihin jo ennen anopin saapumista. Mutta väsymys on iskenyt niin kovin, että on pakko ottaa jokainen uniminuutti mitä on suotu.

Alunperin olin ajatellut pitää tämän blogin sen verran hyvän mielen blogina, että en sotkisi A-Noppia tähän ollenkaan. Mutta muutamalla sanalla on kai hänestä kerrottava...

Olen siis varastanut hänen ainoan lapsensa, väkisin häneltä vienyt. Ensikohtaamisella pelkäsin anoppia, joka mulkosilmillään tuijotti tarkkaan jokaista liikettäni ja kysymyksiä sateli edellisen perään. Kyllähän minä mielelläni itsestäni puhun, mutta tuo tenttaus oli jo hieman pelottavaa. Edelleenkin jokainen sana ja liike on tarkkaan rekisteröity, niihin on jo niin tottunut.

Sivaltavat kommentit taas ei ihan aina mene toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Esimerkiksi joulupöydässä esitetty kommentti, 'Odotan, että koska poikani kertoo taas olevansa sinkku.', on ihan mun kestosuosikkejani. Lasten synttäreillä taas ääneen esitetty epäily: 'Katsotaan nyt, kuinka kauan Rillo vielä on osa meidän perhettä' aiheutti jokseenkin kummastuneita ilmeitä juhlaväessä. Vieraillessaan sairaalassa kuopuksen syntymän jälkeen, hän katseli roikkuvaa vauvamahaani ja ilmoitti, että nyt alkaa sitten panttaus. Niinkuin se synnytyksen jälkeinen maha tai minun mahani yleensäkään kuuluisi mitenkään hänen anopilliselle korkeudelleen. 

Voi että, kuinka sitä voi tuntea olevansa pidetty miniä. Ja tätä iloista naamaa katselen nyt aamuin illoin. Tämä rouva laittaa lusikkansa joka soppaan, niin siitä sitä vasta sotkua syntyy. Mikä on minun tai meidän, on hänen mielestään ennenkaikkea hänen asiansa.

Eihän ne sivallukset aina ole uponneet ja osaan minäkin vähän kiusata A-Noppia. Kuopuksen 1-vee synttäreillä mies oli vielä hakemassa kummisetää rautatieasemalta ja anopin tiedustellessa asiaa, sanoin että meille tuli vähän erimielisyyksiä eikä mies nyt sitten ole tänään paikalla. Anoppi nieli asian ilman epäilyksen häivääkään ja meni juhlimaan. Kysyi kyllä myöhemmin, että olenko mä sitten uutta isäntää jo katsonut.

Eilen, kun jälleen sain viettää aikaa rouvan kanssa, tuli puheeksi tämä meidän tuolileikki. Anoppi sitä ihmetteli, että aiotaanko me kaikki huonekalut myydä. Totesin siinä, että joo, pistetään lusikat jakoon. Väitän, että sen kasvoilla käväisi hymy. Toivonee saavansa poikansa takaisin kotiin. 

Harmi vaan, että poika kestää äitiään vielä vähemmän kuin minä. Ja miniästäkin on tullut niin ilkeä, että heittelee tuollaisia täkyjä ilmoille. 

Onhan siinä anopissa kaksi hyvääkin puolta. Lapset se ottaa hoitoon milloin tahansa ja voin luottaa, että hoitaakin hyvin. Nyt en millään saa päähäni, mikä se toinen hyvä puoli oli... 

Ehkä on aika lopettaa tältä päivältä tähän. Taputukset, jos jaksoit lukea tähän asti.

PS.
Kaiken kuitenkin anopin (72-vuotta) sielunmaisemasta kertoo tämä kysymys pojalleen (37-vuotta): Otatko mandariinin, jos mä kuorin?