Nainen hermoromahduksen partaalla

Silloin kesän alussa kun lasten hoitokuvioita suunniteltiin, en mitenkään olisi kuvitellut, että kesän lopussa olen hermoromahduksen partaalla. Lopulta soitin äidille, joka oli juuri pohtinut, että miten mä jaksan sitä yhtä. Enkä jaksanutkaan, siitä syystähän juuri soitin. 

Torstai-iltana jouduin pyytämään anoppia taas lapsia kaitsemaan myös illaksi. Mies oli illan koulussa ja tällä kertaa vuorossa oli päiväkodin vanhempainilta. Lähdin aikaisin töistä, että anoppikin pääsi välillä vähän vapaalle. Perheen kanssa syötiin makaronilaatikon jämät hyvässä hengessä ja lopulta sitten lähdin päiväkodille. Kotiin tullessa kysyin anopilta, että mikä täällä haisee. Ensin kielsi, ettei mikään haise. Lopulta sitten paljasti tehneensä Prinsessalle munakasta, koska oletti ettei Prinsessa ole pahemmin syönyt ruokaa.

Siinä mulla sitten kilahti! Meillä kun on ollut ihan aina sääntönä, anoppikin asian on tiennyt, että ruoka syödään silloin kun on ruoka-aika. Jos ei ruuasta pidä, niin muutakaan ruokaa ei ole tarjolla ennen seuraavaa ateria-aikaa. Anoppikin siinä kilahti, että hän on aina toiminut juuri päinvastoin. Että jos lapset ei ole tykänneet ruuasta, niin hän on sitten tehnyt jotain muuta. 'Eihän lasta voi nälässä pitää!'

MITÄ HELVETTIÄ!!! Lapsethan vedättää sitä ihan täysillä!

Kesän alussa käytiin keskustelu, silloin vielä hyvässä hengessä, että kun näitä hoitopäiviä tulee heille niin paljon että täytyy pitää niistä meidän perheen rajoista, säännöistä ja tavoista kiinni. Anoppi nyökkäili, että tottakai, näin tehdään. 

Torstaina hän ei sitten ollut kuullut juttuakaan meidän perheen rajoista, säännöistä tai tavoista. Tai että hänen pitäisi niitä jotenkin noudattaa. Siinä toukokuisessa hyvän mielen keskustelussa vielä sanoin, että juuri siitä syystä en niin välitä tästä isovanhempien hoitokuviosta, koska siinä kärsii nimenomaan ne isovanhemman ja lapsen väliset roolit. Isovanhemman pitää tehdä muutakin kuin sen mitä lapsi haluaa. Pitää kiinni säännöistä ja rajoista. Kasvattaa, eikä pelkästään hemmotella.

Selvisi sitten se, että jätskiä on syöty jokapäivä (ihan turhaan olen muistutellut iltaisin jostain herkuttomista päivistä), esikoinen on tyhjentänyt säästöpossunsa ja käynyt kaupassa ostoksilla (kertonut anopille, että on ennenkin saanut mennä) ja Prinsessakin kivasti laajentanut reviiriään (ja uskotellut anopille, että hän saa niin tehdä). Kuopuksen ruokailusta olen kesän aikana sanonut noin sata kertaa, että syö samaa ruokaa kuin me muutkin. Anoppi on sitten sotkenut purkkiruokaa siihen kotiruokaan. Että saa katsos niitä tuttuja makuja... Voin kertoa, että kaksi vanhempaa lasta on herkuilla kyllästetty ja juniori taas kärsinyt purkkiruokien tutuista mauista.

Perjantaina-aamuna anoppi kiukutteli, ihan sama mulle. Muakin kiukutti. Sekin oli ihan sama anopille.

Iltapäivällä oli anopille tullut riitaa Prinsessan kanssa, kun anoppi yritti vihdoinkin pitää niistä lapsen omien vanhempien määrittelemien rajojen reunoista kiinni. Sanoisin, että siitäkin saa itseään syyttää. Näin jälkikäteen osaan kuvitella ne anopin toukokuiset ajatukset: 'höpöhöpö, minähän teen niinkuin minä haluan!'

Mielestäni isovanhempi siis saa hemmotella! Ja kuuluukin. Edelleenkin anoppi voi lapsille antaa jätskit tai karkit, mutta se ei voi olla jokapäiväistä. Säästäköön ne hemmottelut vaikka yökyläilyyn tai muuhun spesiaaliin. Tämä hoitokuvio kun toistaiseksi menee näin. 

Soittoni äidille poiki onneksi sen, että saan täysin anopittoman viikon kun äitini tulee meille lapsia hoitamaan. Ensi viikolla kuopuskin on muutaman päivän päiväkodissa, eli alkaa se ihan oikea arki. Tässä syksyn aikana voin tehdä sen lopullisen päätöksen tämän hoitokuvion suhteen. 

Pitäiskö kirjoittaa ihan omaa anoppiblogia?