Hyvännäköistä pohdiskelua

Tämä asia on tiettykin arkipäivää niille tosielämän armikuuseloille ja lolaodusogille, eikä se varmaan tunnukaan enää missään. Mutta minulle tapahtuma on harvinainen ja aiheuttaa kyllä kovasti kaksijakoisia ajatuksia.

"Sä näytät hei tosi hyvältä tänään!"

Tietenkin ensin tuli hyvä mieli, että jee, kerrankin mä näytän hyvältä. Edellisen huonon unen yö ei ollut siis jättänyt valtavia pusseja silmien alle ja peiteväri on kivasti piilottanut poskessa tykyttävän finnin. Mä näytän hei hyvältä, ainakin jonkun mielestä! Vau!

Mutta sen jälkeen iskee ajatuksiin se, että ikinä ennen (kuin juuri tänään) EN ole näyttänyt hyvältä. Onkohan se sama tyyppi sitten tähän asti pohtinut, että kylläpä tuolla on joka päivä bad-hair-day tai että nukkuukohan se koskaan kun on niin mustat silmänaluset. Ei näytä hyvältä ei.  

Miksei voi nyt sitten nauttia siitä Tuhkimohetkestä ihan rauhassa miettimättä asiaa sen enempää? 

Vaikka kommentista nyt tulikin hyvä mieli ja se tässä päällimmäiseksi jäi, niin mietin myös sitä että tarvinko näitä kommentteja. Eilinen vieraamme valitteli lihomistaan. Hän kun on kerännyt muutaman kilon niin mies ei enää sano, että hän näyttää hyvältä. Luultavasti mies itse ei ole edes huomannut asiaa ja nämä muutama ylimääräiset kilot häiritsevät rouvaa paljon enemmän. Hänen mukaansa itsetunto murenee ilman niitä kommentteja. 

Onhan se kiva näitä kommentteja kuulla, mutta mitä sitten kun niitä kommentteja ei yhtäkkiä enää kuulekkaan? Onko se siis parempi olla kuulematta niitä alkuunkaan ja perustaa itsetunto nimenomaan sille ajatukselle, joka peilistä katsoessa omaan päähän pompahtaa. Terve itsetunto ei kai huuda peilikuvalleen, että 'voi juma kun olen kaunis' tai että 'olenpa ruma'. Sen takia mun vakiolausahdukseni 'no, tällä mennään' on kai sitä normaalia. Vai johtuuko sekin vaan siitä, että mä olen ihan tavallinen, en missi enkä prinsessa?