Ne on rumat...

...jotka vaatteilla koreilee. Eikös se niin mene, vanha suomalainen sananlasku.

Olen tähän asti ollut tyytyväinen, ettei omaan työvaatetukseen ole pahemmin tarvinnut panostaa. Normaali työpäivä voi siis mennä ihan farkuissa ja kun sitten on jotain asiakastapaamisia ja muita, niin sitten jotain siistimpää. Mietinkin eilen tätä mun pukeutumistani, että johtuuko tää mun pelkistetty farkkutyylini nyt siitä, että vietän päiväni miesten kanssa. Miehetkin on farkuissa. Ja yritän jotenkin sulautua joukkoon, olla yksi jätkistä. Tähän asti olen sopinutkin porukkaan, vaikka käytänkin päivittäin huulipunaa ja muutenkin olen kuitenkin ihan naisellinen nainen.

Kun sitten eilen ilmestyin töihin pitkästä aikaa korkokengissä ja lähes melkein jakkupuvussa (tai pakkopuvussa, kuten Rva Kepponen asian hyvin ilmaisi) olin valmis ottamaan vastaan kommentteja asiasta. Rikkiviisaat ja aina sanavalmiit tyypit olikin nyt ihan hiljaa. Eikä katsonut mua edes silmiin kunnolla. Mä en ollutkaan enää yksi heistä. Se on pienestä kiinni.

Se olisi parempi jos töissä pitäisi käyttää ihan työvaatteita, työnantajan valitsema tyyli olisi sitten kaikilla. Ei tarvitsisi aamulla pohtia mitä tänään. Vai olisiko se sittenkään hyvä...

PS. 
Aika vähissä on ne  naiset, joille jakkupuku ihan oikeasti sopii. Varsinkin jos on tissit annettu isolla kauhalla ja hartiat on kuin huippu-uimarilla.

EDIT:
Tämä oli Casa Amarillon 500. postaus. Harmi huomata se näin jälkijunassa, olisin voinut jostain vähän ylevämmästä aiheesta kirjoittaa.