Tietänette sellaiset satukirjamaiset tilanteet, joissa äiti lapsineen leipoo piparkakkutaloja nauraen ja hyvässä hengessä. En olisi ikinä uskonut, että voisin sanoa tämän, mutta meillä oli sellainen hetki. Isommat lapset saivat tehdä juuri sellaiset talot kuin halusivat ja kuopus söi taikinaa. Ehkä talollisen taikinaa.
Aikaisemmat talonrakennustalkoot on yleensä jossain vaiheessa kääntynyt sinne huutamisen ja kiukuttelun puolelle. Nyt ei yhtään kiukuttelua eikä tappelua. Tosin uuninvahtimiset, jälkisiivoukset ynnä muut mukavat jätettiin näppärästi äidin tehtäväksi. Piparkakkutalot on...no, kyllä ne taloiksi tunnistaa. Rakentajat on niistä ylpeitä.
Vika siis kaikkiin aikaisempiin kiukutteluihin onkin ollut minussa. Jos osaisin luopua siitä neuvomisesta ja täydellisyyden tavoittelusta, niin kuinka leppoisaa meillä olisikaan. Ja taikinaa saisi syödä niin paljon kuin pystyy...
miten ne tositäydelliset äidit tekevät sen, että tulee kauniit talot, ei vatsavaivoja (=ei syötyä taikinaa) ja on vielä se sees?
VastaaPoistaEi ymmärrä hän, joka myös harjoittelee neuvomisen vähentämistä.
Lupaan kertoa heti kun meillä talot kaunistuu eikä kenelläkään ole taikinayliannostusta. =)
PoistaMun vakilauseisiini kuuluu: Tuo on hieno, mutta voisit vielä...