Olin tosiaan sairaalareissulla vähän päälle kaksi vuorokautta.
Sinä aikana anopin armollisella johdatuksella meillä on käynyt joku superjärjestely, jonka seurauksena muutamatkin sisustusesineet on löytäneet (varmaan vahingossa) sopivammat paikat. Anopin kommentti näihin on, että se on varmaan kuopus niitä siirtänyt. Sehän just saa siirrettyä esimerkiksi kukkaruukkuja hyllyn päälle, hän on todella voimakas ja pitkä melkein kaksivuotias.
Lisäksi rouva on ilmoittanut päiväkotiin ne päivät, jotka hänen kalenteriinsa sopii lasten viettää siellä. Ihan kivasti niin, sillä mehän olimme ilmoittaneet vain ne päivät, jotka meidän perheelle sopii. Lisäksi hän näki vaivan kinastella kanssani siitä, onko nuhaiset lapseni päiväkotikuntoisia.
Kotiinpaluu ei anopin läsnäollessa ollut kovin mieluisa. Anoppi hääräsi kuin viimeistä päivää, eikä sillä ollut aikomustakaan lähteä kotiin. Kun yritin lasten kanssa keskustella, niin anopilla oli aina juuri samaan aikaan jotain asiaa juuri samalle lapselle. Jos ja kun pääsin omaa asiaani esittämään, niin anoppi vastasi siihen lapsen puolesta. Ihan kuin kävisin jotain valtataistelua äidin asemasta, tai ainakin joku on haastanut minut.
Tietenkin sain luennon siitä, että minua ei olisi vielä saanut päästää pois sairaalasta. Tuohan on heittellejättö, kun lähetetään äiti kotiin pienten lasten kanssa toipumaan. Eriävällä mielipiteelläni ei ollut mitään merkitystä. Hän kysyi leikkaavan lääkärin nimeä, en muistanut, mutta appiukolle hän kertoi sen olevan heidän vanhan naapurinsa. En jaksanut lähteä korjaamaan, vaikka käsittääkseni kyseinen herra on jo vainaa.
A-Noppi oli tietenkin käynyt keskusteluja tilanteesta äitini kanssa, jonka huolestumistaso oman kuopuksensa voinnista on ollut hyvin lähellä nollaa. Eläkepäiviään viettävä äitini oli jollain ompelukurssillaan kun anoppi oli häntä tavoitellut 32 kertaa. Ripittänyt äitini siitä, että ettei tämä vastannut puhelimeen kun hänen asiansa...niin, ei ollut mitään asiaa. Luulen, että koko Ruotsinpuolen sukukin on kuullut tarinan sappirakostani ja sen leikanneesta entisestä naapurinsedästä.
Nyt kun hän on häärännyt sydämensä kyllyydestä, tyhjentänyt mm. lukemattomien naisten ja sisustuslehtien kasani paperinkeräykseen (tämä oli jo toinen kerta)u. ja antanut lapsille luvan syödä ruokaa telkkarihuoneessa, hän ilmoitti eilen illalla, ettei torstaina voi osallistua lastenhoitoon. Heillä kun on illalla juhlat joihin pitää valmistautua koko päivän.
Eli ensin minun olisi pitänyt pysyä pidempään poissa, mutta kun kampaaja-aika lähenee, ei puuronkeitot sovellu enää päivärytmiin. Pysy tässä sitten kärryillä. Onpahan ainakin anopilla tarinaa kerrottavaksi hapankerman kokoontumisessa.
huh!
VastaaPoistaAlan masinoida sellaista, että äitienpäivinä tai vaihtoehtoisesti itsenäisyyspäivinä jaetaan kunniamerkkejä urhoollisille sankaräideille, jotka kestävät puolisoidensa karmivia vanhempia perherauhan nimissä...
Taitaa olla anoppisi elämä aika yksinäistä ja tyhjää, kun täytyy kolistella noin kovasti joka asiasta muiden nurkilla.
Anopillani on iso liuta ystäviä joiden kanssa hän aktiivisesti tapaileekin. Hänen ongelmansa ehkä on se, että energiaa on liikaa ja se, ettei hän ole ymmärtänyt että poikansa on ihan oikeasti aikuinen. Tietenkin myös se raja mikä on meidän ja mikä hänen/heidän asiansa on anopin mielestä aivan eri paikassa kun meidän mielestämme.
PoistaYmmärrän kyllä, että elämä anopin kanssa on hankalaa ja koettelee hermoja. En silti voi mitään sille pienelle kateudelle "että olispa mullakin joku auttamassa". Omalla anopilla on kalenteri täynnä eikä asu talvisin kovin lähellä. Oma isäni yrittää auttaa, mutta on huonossa kunnossa ja alzheimerin alkuvaiheessa olevan äitini hoitaja.
VastaaPoistaOnhan miehesi jutellut äitisi kanssa, että apu on ihanaa, mutta autettavallakin pitää säilyä yksityisyys?
Mun periaatteeni vähän on, että apua pyydetään kun sitä tarvitaan. Ainakin tässä isovanhempien ja meidän suhteessa. Se vaan ei toimi, eikä anoppi sitä sekä mieheni että minun keskusteluistani huolimatta ymmärrä. Valitettavasti.
PoistaTiedän kyllä, että olen siitä onnellisessa asemassa, että lapsille on aina hoitaja kun tarvitaan ja jos oikeasti sitä apua tarvitsen, myös saan. Mutta se kynnys pyytää apua nousee aina kun nämä toimii ominpäin.
Faktahan on, että meidän tukiverkkomme täällä on vain ja ainoastaan nuo appivanhempani. Eli kiitos muistutuksesta olla tästäkin kiitollinen. Yritän muistaa sen seuraavaksi kun menee hermot.
Löytyisikö teillä joku ystäväperhe tai tuttava, joka olisi hieman samassa tilanteessa, tukiverkon kaipuussa. Voisitte yhdistää voimanne. =)
Nämä sun noppi-jutut ovat jotain niin horroria, että mä en voi ymmärtää, miten sä ole vielä järjissäsi. Sulla on ihan rautaiset hermot. Tai sitten sulla ei ole niitä ollenkaan. Mä olisin jo hullujenhuoneella - tai tiilenpäitä lukemassa -, jos olisin sun tunikassa. Huh. Saat mun niin isot kunnioitukset, ettet voi edes kuvitella.
VastaaPoistaEn mä taida ihan järjissäni ollakaan... Se kyllä helpottaa mun oloani, kun varsinkin ne ihmiset jotka anoppini tuntevat sympatisoivat minua. Eli ettei tämä kaikki ole vaan minun pääni sisällä.
VastaaPoistaPiti eilen oikein nukkumaan mennessä miettiä niitä asioita jotka on elämässäni hyvin ja mitkä tekevät minut onnelliseksi. Että olisi taas vastapainoa tähän anopista saatuun yliannostukseen.
Mä vihaan sun anoppia.
VastaaPoistaMun anoppi yritti aikoinaan samoja temppuja. Ihan ensin hän oli kovasti huolissaan pojastaan, koska olen pelkkä rahanahne horo, joka ei välitä muusta kuin poikaparan rahoista. Muutin siis uppo-outoon kaupunkiin miehen omistamaan asuntoon, mitä varten vaihdoin työpaikkaa ja jätin perheen sekä ystävät 200km päähän... Mutta mun työpaikalla ei ollu väliä eikä sillä, että maksoin puolet menoista eikä tietenkään sillä, että olin tehny aika ison muutoksen elämässäni ollakseni miehen kanssa, vain sillä oli väliä, että mies omistaa asunnon ja mä vien sen ja raukan kaikki rahatkin vielä. Kuulin nämä varoituksen sanat loikoillessani sängyssä "piilossa" kun anoppi tuli omilla avaimillaan sisään muuttoa seuranneena aamuna, oli unohtanut mun jo muuttaneen. Ilmoitin anopille, että hänen poikansa on aikuinen ihminen ja anopin sopii tästä lähtien pitää nokkansa pois meidän asioistamme, pyydämme kyllä mikäli tarvitsemme apua.
Välit on korjautuneet kyllä vuosien saatossa, etenkin lasten myötä. Mitä nyt anopin oli täysin mahdoton ymmärtää, että olemme uskonnottomia, hänen mielestään lapsille voi ihan hyvin opettaa vanhempien vakaumuksen vastaisesti "totuuden" jumalasta, jessestä, enkeleistä, rukoiluttaa ja kertoa, kuinka äiti joutuu helvettiin kun ei usko eikä edes teeskentele uskovansa (mitä ihmisetkin ajattelee, syntinen, niin ne sun äidistä sanoo ja syntiset joutuu helvettiin)... Esikoisella on nyt ikää vähän rapiat 3,5v eikä t o d e l l a k a a n ole anopin asia opettaa sille omia totuuksiaan uskonnosta. Peruskoulussa et-tunneilla sit saa tietoa ja meiltä vanhemmilta mikäli ennen sitä tulee kysyttävää.
Tulipas avautuminen, kiitos ja anteeksi. Idiootteja anoppeja on tosiaan täys työ pitää kurissa.
Vertaistukea! Ihanaa!
PoistaAika tutun kuuloinen tarina. Varsinkin se, että anoppi 'tietää' olevansa oikeassa ja toimii sen mukaan. Vaikka siis teidän ( ja meidän) perheessä toimitaan toisin. Mielestäni juuri se yksityisyyden kunnioittaminen puolin ja toisin helpottaisi tilannetta, mutta ainakin meillä anoppi uskoo olevansa se napa, jonka ympärillä kaikki pyörii.
Sitä en kestä yhtään, että anoppi toimii täysin tahtoani vastaan, niinkuin teillä tässä uskontoasiassa. Saatteko järkipuheilla anopin muuttamaan toimintaansa? Meille sanotaan vaan, että höpöhöpö ja homma jatkuu.
Ei auttanu järkipuhe ei vaan vasta uhkaus siitä, että lapsia ei saa hoitoon mikäli touhu jatkuu... Jesdegaten jälkeen ei oo vielä lapset yökylässä olleet joten katotaan miten käy. Esikoinen kun onneksi krrtoo kotona mitä mummin kanssa touhutaan, lapsrlta viimekskin tästä kuulin kun illalla peloissaan sopotti iltarukousta, joka päättyi pyyntöön pelastaa äiti sieltä takasta (=helvetistä) ettei äiti pala.
VastaaPoistaPahinta tosiaan on se kunnioituksen puute, ymmärtämättömyys siitä, että meidän valitsemamme arvot ja tavat tehdä asiat on yhtä hyviä ja arvokkaita kun hänen arvonsa ja tapansa.
Seuraava vääntö on joulupukki, mä en ole uskonu pukkiin ikinä, oma isäni just muisteli, että olin vähän vajaa 4 kun uskominen loppui. Faijalla oli ja on edelleen tosi vahva periaate siitä, että lapsille ei valehdella, mistään. Oon periny saman ja koska en koe joulun ilon kärsineen pukkiuskon puutteesta en aio omille muksuille sitä tuputtaa. Anoppi luonnollisesti on tästä hyvin järkyttynyt ja satuilee tontuista ja joulupukista minkä ehtii, kokeilee taas kepillä jäätä. Täytynee jälleen nosta kissa reippaasti pöydälle ja vääntää rautalangasta.
Onko sun anoppi siis kovin uskovainen vai onko tämä vain vastarintaa? Kuulostaa ihan lasten pelottelulta, että äiti palaa takassa. Mitä ihmettä? Ihan niinkuin unohtuisi ne lapsen ajatukset tuossa anopin touhussa ihan kokonaan.
PoistaTuota kiristys ja uhkaus-linjaa meilläkin on käytetty, tuntuu vaan sekin jotenkin lapselliselta, mutta kun mikään muu ei auta.
Anoppisi voisi olla iloinen siitä, että lapsesi osaa kiittää oikeata lahjan antajaa eikä joulupukkia. Voihan joulupukkia ja tonttua pitää kivana satuna, vaikka itse lahjanantajapukkiin ei uskoisikaan? Mutta nimenomaan satuna eikä totena.
Minä en tykkää sinunkaan anopistasi... =)
Ei se mikään himouskovainen ole, lähinnä kai sukupolvensa edustaja eli ei ole muita vaihtoehtoja. Ja vastarintaa kyllä, meillä oli kunnon riita jo esikoista odottaessani kun totesin anopin tarjoukseen lainata ristiäismekkoa ettei meisän lasta kasteta. Anoppi totesi ensin, että täytyyhän lapselle nimi antaa. Juu, annetaan annetaan mutta ei sitä kirkon jäseneksi liitetä... Hirveä huuto ja mesoaminen, että kyllä heidän suvussaan aina ja mitä nyt ihmiset ajattelee. Totesin, että se on aivan se ja sama minulle mitä kukin ajattelee, lasta ei kasteta ennen kun se täyttää 18 ja päättää sen itse.
VastaaPoistaTota helvettijuttua en minäkään ymmärrä. Luulisin, että anoppi on siitä puhunut siihen tyylin, että ne jotka ei uako joutuu helvettiin. Ja lapsi kun tietää etten usko, on itse yhdistänyt nämä kaksi asiaa. Mutta anoppi tosiaan on unohtanut kuinka kirjaimellisesti nuo pienet asiat ottaa. Onneksi poika uskoi kun selitin taas kerran kuinka toiset uskoo ja toiset ei, että ei saa tuomita ketään sen mukaan. Ja lupasin etten mene takkaan. Takkakin oli lapsen omaa keksintöä kun anoppi oli selittänyt helvetin olevan tulikuuma pätsi, jossa pahat ihmiset palaa. Kotona kun on takka oli poika yhdistäny sen siihen. Joo, anopit on.