Työkaverin (mies) isoäiti kuoli yllättäen. Ikäähän nyt oli kertynyt jo kahdeksankympin päälle, mutta kuitenkin perusterve mummo hän oli. Alkuviikosta oli sairastunut äkisti ja torstaina sitten kuoli. Työkaveri kertoi asiasta jo alkuviikolla ja sanoi rauhallisesti odottavansa poisnukkumista. Ja torstaina hän kertoi, aivan kuin minkä tahansa asian, että isoäiti on nyt sitten kuollut.
Ja minä oon järkyttynyt.
Olin jo järkyttynyt kuullessani kuinka yhtäkkiä se elämä voi kääntyä, että perusterve on yhtäkkiä vuoteenomana ja omaiset odottaa kuolemaa. Optimistina tässä vaiheessa vielä taisin sanoakin, että eiköhän se mummo sieltä itsensä vielä terveeksi saa. Ilmeisesti realistityyppi on tämä kollegani, hän totesi, että olisi varmasti parempi jos saisi lähteä nyt rauhassa.
Kun sitten tämä tieto kuolemasta kerrottiin, olin taas aivan järkyttynyt. Isoäiti! niitä ei kenelläkään ole liikaa ja iästä huolimatta se on suuri menetys.
Mutta se on ilmeisesti miehen suru vähän erilaista.
Tai sitten minä oon vaan mahdoton nyyhky.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rillo hykertelee ilosta jokaisesta kommentista. Kiitos!