Meillä on nyt monen monta vuotta luettu joka ilta satuja. Nykyään niitä luetaan kaksin kappalein, sillä kuuntelijat on sen verran vaativia, että sama tuotanto ei uppoa molempiin.
Onkohan se lähes kahdeksan vuoden poikasatujen lukeminen aiheuttanut tämän, mutta hermot menee niihin prinsessasatuihin.
Ne on satuja joo, mutta kuka nyt suin päin rakastuu ekaan vastaantulevaan tyyppiin. Pelkkä katse siinä kaivolla tai metsässä tai ikkunassa ja BUMBUMBUM. Mä olen kyllä niin ilkeä äiti (eikä edes äitipuoli), että jotain satua lukiessa oli pakko sanoa sille omalle Prinsessalleni, että tiedäthän sä, että nää on satua. Tollasta prinssiä ei ihan oikeasti ole. Ainakaan toi prinssi ei itse siivoa huonettaan tai vie likaisia astioita pesukoneeseen. Ehkä siinä katumuksessani totesin, että olisihan se kiva jos tää olis ihan totta.
Tänään vaadin jotain muuta kuin prinsessoja. Luettiin suloisista koirista, Kaunotar ja Kulkuri. Mutta tietenkin tässäkin tarinassa meni äidillä hermot. "Kaunotar asuu kauniissa talossa hienolla asuinalueella, valitettavasti kaikilla koirilla ei ole yhtä hyvät oltavat. Kulkuri seikkailee pitkin hämäriä katuja..." Ihan niinkuin se kaunis talo hienolla seudulla kertoisi jotakin siitä, kuinka hyvin siitä koirasta huolehditaan ja rakastetaan.
Realistin ei kannata kirjoittaa satuja. Tai niitä ei ainakaan kukaan haluaisi lukea.
PS.
Hyvän mielen juttuja pitääkin oikein vähän miettiä, palaan siis asiaan myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rillo hykertelee ilosta jokaisesta kommentista. Kiitos!