Say Cheese!

Mitä tehdä kun vieraat peruvat tulonsa viime hetkellä?

Korkkaa juustokakku!

Riittää vielä seuraavan päivän herkutteluhetkeenkin...

Ja vielä kerran telkkarin äärelle iltapalan jälkiruuaksi

NAM!

Toivottavasti kuitenkin vieraat ovat tervehtyneet, tätä kakkua kannattaa tehdä toistekin...

Pieniä hetkiä...

Vauva-arki kaikkineen on tarttumista hetkeen. Paras hetki on mielestäni aamu, kun vauva tuhisee kainalossa. Onnistumisen hetkiä, kun vauva oppii uutta. Hellyyden hetkiä, kun vauva tuhisee sylissä. No onhan niitä ihania hetkiä koko ajan.

Mutta on myös hetkiä.

Meidän minimies nukkuu päivisin välillä 20-30 minuutin päiväunet. Sen hetken kun käyttää tehokkaasti, niin voi taas nauttia niistä toisista hetkistä. Tänään olen käyttänyt hetkeni siivoamalla keittiön, kitkemällä rikkaruohoja, ripustamalla ja viikkaamalla pyykkejä ja istuttamalla kesäkukkia. Ja sitten summeri soi vaunuissa ja on aika mennä nauttimaan läheisyyden hetkistä.

Päässäni on lähes päättymätön lista, että mitä tehdä sitten kun koittaa se toimintatuokio. Lista on hyvä olla olemassa, koska sitä aikaa ei voi tuhlata miettien, että mitä pitäisi tehdä. Vaan pitää tarttua hetkeen, kirjaimellisesti!

Tänään tehtävälistani uhkasi tulla tehdyksi ja suunnittelin istahtamista lehden äärelle. Ja siinä samassa kuului 'byäääääää!'. Näin me kotiäidit sitten lorvitaan vaan kotona. =)

Futismutsi

Taas on yksi ilta vietetty jalkapallokentän laidalla. Suoraan sanottuna jalkapallo on mun mielestäni yksi tylsimmistä lajeista, ainakin seurata. Joo, tiedän, KOKO muu maailma on kanssani eri mieltä.

Tänään keskityin tietenkin esikoiseni mahtaviin suorituksiin kentällä. Mutta oikeastaan se paras näytelmä käydään siellä kentän laidalla. Siellä on äidit ja isät kultanuppujaan kannustamassa, ihan niinkuin minäkin. Ja tokihan haluaisin, että juuri minun poikani olisi se 7-vuotiaiden Beckham, niin se vain ei ole ja olen hyväksynyt tämän tosiasian. Poikani pelaa jalkapalloa koska pitää siitä, mutta ei tunne mitään suurempia intohimoja sen pallon perässä juoksemiseen tai siitä taistelemiseen. Minä siis seuraan peliä, kehun ja taputan tarpeen mukaan. Luotan siihen, että valmentaja kertoo miten kentällä pitäisi toimia. Kuvittelen siis käyttäytyväni sivistyneesti, ihan niinkuin siellä kentänlaidalla pitäisi olla sivistyneesti.

Mutta jokin kumma niihin futismutseihin ja futis-isiin iskee siellä kentänlaidalla. Huudetaan kun maailma loppuisi jos pikku-Helmeri ei tee nyt maalia tai jos joku on nyt vienyt pallon pienen Vili-Petterin jalkojen juuresta. Ja sitten ne ohjeet, ymmärtääkö ne pienet ihmisen alut edes mitä heidän käsketään tehdä kun joukko äitejä huutaa, että "KAIKKI YLÖS". Hyvä kun tietävät mikä on oma maali.

Minä, sivistynyt futismutsi, karjun sitten matkalla kotiin. En suinkaan pelitilanteista vaan yleensäkin jalkapallon harrastamisesta. Jos jätkästä näkee, että se vaihtopenkkihauskuus on lajissa parasta eikä pallon perässä juokseminen, niin onko tässä mitään järkeä. Yleensä sieltä pelintiimellyksestä kuuluu poikani ääni, kertomassa vitsejä tai muuten vaan hauskuuttamassa joukkuekavereita.


Joka kerta poika on sitä mieltä, että hän tykkää ja haluaa pelata. Sitten minä kuskaan ja välillä käyn huomauttamassa, että peli on käynnissä kentällä, ei vaihtopenkillä. Ja pyydän anteeksi, että karjuin...

Armas aika

Ymmärsin juuri, että on luojan lykky ettei meitä vanhempia ole kutsuttu ekaluokkalaisen kevätjuhlaan. Se suvivirsi iskee jo pelkkänä ajatuksena suoraan sinne mistä päättymätön kyynelvirta saa alkunsa. Se ei ole mitään kaunista. Ja olen myös ainoa, joka yrittää peitellä kyyneltulvaa ja hytkyviä hartioita.

Kun olin menossa naimisiin sain vinkin, että kyyneleet saa hyvin estettyä sillä, että miettii kauppalistaa kun se itku on alkamassa. Lopputuloksena tästä on se, että en muista paljon mitään mitä pappi on meille vihkiessään puhunut. Ja myönnetään, että olen tätä kauppalista -ajatusta jatkanut parit muutkin tunteelliset juhlat ja surujuhlatkin.  Ja vain välttääkseni liiallista tunteilua.

Kevätjuhlat, joulujuhlat, ristiäiset, häät ja hautajaiset. Leipää, maitoa, juustoa, jogurttia, kananmunia ja porkkanoita.

Täten teen parannuksen ja annan itkun tulla kun se on tullakseen. Ja se voi jopa olla, että siellä kun oikein omilla punasilmillään vilkuilee muita niin voi löytää kaltaisensa.

En kuitenkaan lähde kuokkimaan sinne juhliin. Voin vaikka testata asian kuuntelemalla sen suvivirren. Alusta loppuun. Eihän siinä montaa säkeistöä ollut?




ps. Olen itkenyt myös ekaluokkalaiseni ensimmäisessä vanhempainillassa ja voimisteluseuran joulu- ja kevätesityksissä vauvaryhmien esiintyessä. Voin silti lyödä vetoa, ettei kukaan huomannut. Itkeeköhän siellä kaikki muutkin, salaa?

pps. Nyt kun tässä tunnustukset satelee, niin itken myös kun laulan tyttärelleni iltalauluna suojelusenkeli -laulua (Maan korvessa kulkevi lapsosen tie...). Eikai tunteet nyt pahasta ole? Vai eikö oo kaikki lelut laatikossa? =)

Häikäisyvaara!

Varokaa, häikäisyvaara!

Koko pitkän syksyn ja talven ja keväänkin on niitä varjeltu kylmältä ja teräaseilta. Ja nyt helteiden tultua niitä pitäisi julkisesti esitellä.

Sääret! Siinä ne nyt pönöttää kirkuvan vaaleina hameen alta. Kun suurimman osan vuodesta ne hoitavat sitä tärkeintä tehtäväänsä eli pystyssä pysymistä ja kävelyä yms., niin kesän koittaessa niiden pitäisi vielä näyttää hyviltä. Karvattomilta ja ruskettuneilta.

Onneksi on itseruskettavat, tai minun tapauksessani itsepäivettävät! En oikeastaan rusketu koskaan, kasvot ehkä päivettyvät ja saavat pisamia pintaan, säärille ei tapahdu mitään. Ne ehkä karaistuvat kylmässä kesäillassa, mutta auringosta ne ei piittaa, eikä ainakaan rusketu.

Toinen onnelliseksi tekevät asia on, että en ole yksin. Juuri näin alkukesästä meitä valkokinttuja on paljon liikenteessä. Loppukesästä minulta sitten kysellään, että etkö ollenkaan ole ollut ulkona tänä kesänä...

Aurinkoista helluntaita!

Kokeilevaa puutarhanhoitoa

Otsikko ei nyt meidän tapauksessa tarkoita sitä, että kokeillaan uusia haastavia juttuja puutarhassa, vaan että meidän perheessä ihan perus puun kasvattaminen on kokeilevaa puutarhanhoitoa.

Suurimmat mokat on tapahtunut puutarhurin ohjeita noudattamalla. Takapihamme on aika tuulinen ja sinne halusimme puun, no puutarhuri suositteli meille rusokirsikkaa. Rusokirsikalla on kaunis kevätkukka ja syysväritys on näyttävä. No niitä ostettiin kaksin kappalein tuuliselle pihallemme. Kunnes ne kaivettiin sieltä ylös ja toinen sai yrittää elämää vielä uudelleen etupihan suojissa. Toinen oli siis jo täysin eloton. Nopean googlettamisen seurauksena selvisi, että rusokirsikka ei tykkää tuulesta. Mitenköhän juuri me eksyimme tämän valepuutarhurin puheille? Nyt kolmantena kesänään uudessa paikassa tuo jäljelle jäänyt rusokirsikka teki jo pari kukkaakin, eli siis toipumaan päin.

Kaikki istuttamani perennat on ainakin kerran jo vaihtaneet paikkaa, sillä enhän minä aloittelija osannut niitä istuttaa niiden kasvukorkeuksien ja kukinta-aikojen ja leviämisnopeuden mukaan. Aivan alussa kysyin äidiltäni, että mikä on rikkaruoho ja mikä taas perenna. Mies taas kysyy edelleenkin, että mikä kukka se perenna on ja minkäväriset kukat siihen tulee. Hän on siis edelleen pihalla. Itse muistan sentään joitakin jo nimeltäkin ja jaan mielelläni vaihtureita naapureiden ja muiden halukkaiden kanssa.

Ja sitten voi ihailla niiden kukkimista. Nyt kukkii jo ensimmäiset kevään ja kesän kukat:

Kevätkaihonkukka jo kukintansa loppumetreillä

Karkaava sammalleimu

Tulikellukka ja kesän ensimmäinen kukinta

Kirsikkapuun kukkaloistoa

Päärynäpuu nupullaan

Rusokirsikan tilalle ostettu pilvikirsikka ei oo niin tarkka olosuhteista.

To Do or Not to DIY

Iski kova into päälle, että teen ihan omin pikku kätösin jotain konkreettista. Kädessäni oli jo akkuporakone ja paketti parhaaksi katsomiani ruuveja kun Minimies aloitti huutokonserton vaunuissa. Huutokonsertto taas havahdutti sohvalla nuokkuvan miehen ihmettelemään mitä minulla oli käsissäni. Lopputulos oli se, että ruuvit ja porakone palautuivat paikoilleen ja DIY -projektini kutistui kasaan jo ennen alkamistaan.

Olisin siis halunnut tehdä leikkimökkiin hyllyn. Joo, ei kuulosta hankalalta. Mutta koska mitään lastulevyhyllyä en ulkonäöllisistä seikoista johtuen sinne halunnut tehdä ja muut ehdotukseni teilattiin sanoilla "et sä nyt niin sitä voi tehdä", niin projekti päätyi takaisin hautumoon.

Mistä se mies muka sen tiesi? Vaikka se nyt on rakentanut talon ja autotallin ja sen perhanan leikkimökin, niin osaako se hyllyjäkin muka rakentaa?

Kuva on huhtikuulta, on meillä sentään puissa jo lehtiä...

Sisarusrakkautta

Vain sisarusten kesken voi toimia tämä:

Isoveli käskee pikkusiskon juosta ympyrää samalla kun isoveli ampuu vesipyssyllä.

Parhaat kaverit ja myös parhaat tappelupukarit. Ja äidin murut! <3

Kesän tehtävälista

Tämän kesän tehtävälista on todella pitkä. Moni tehtävä on päässyt listalle suoraan viime kesän listalta, tekemättömänä. Onneksi jotain on jo tehtykin, ryytimaa on jo LÄHES valmis.

Yksi, jo neljä kesää listalla seikkaillut, pation rakentaminen on kestohittimme. Kaipaan sitä kovasti takaterassimme jatkeeksi, mutta oikeastaan hyvä, että se edelleen on tehtävälistalla tekemättömänä.

Ensimmäisenä kesänä halusimme ison pation, johon mahtuu pari aurinkotuolia ja lasten isohko uima-allas. No, patio olisi vienyt paljon tilaa melko pienestä takapihastamme ja samalla tekisi mahdottomiksi lasten isommat pihapelit.

Toisena kesänä halusimme van isomman alaportaan terassin portaiden jatkeeksi. Mutta mihin sitten laitetaan se uima-allas ja joku tuoli missä voi istua ja vahtia uimareita?

Kolmas kesä meni kiistellessä pation materiaalia. Mies halusikin yhtäkkiä kiveä!!!

Neljäs kesä kiisteltiin edelleen materiaalista ja lisäbonuksena jälleen pation koosta.

Nyt olisi jo viides kesä, enkä usko että saamme patiota tänäkään kesänä. Materiaalista emme vieläkään pääse yhteisymmärrykseen ja viimeisin keskustelumme aiheesta päättyi miehen sanoihin: "No, tee se ihan itse sitten".

Mutta on tässä omakin mieli muuttunut usein, niin hyvä ettei olla tehty vääränlaista patiota, harmittaisi sekin. Ja voihan senkin siirtää taas ensi kesän tehtävälistalle, siellä onkin vielä tyhjää...

Tilaajalahja

Tilasin Me Naiset -lehden. Okei, myönnetään, iski joku ihme teiniangsti lehtimyyjää kohtaan. Hän sattui soittamaan huonolla hetkellä, eikä antanut periksi. Mutta hänelläpä olikin linjan toisessa päässä toinen yhtä päättäväinen tyyppi. Mitään en tilaa, ei ole aikaa lukea, kiitos - mutta kiitos ei jne.

Tarjous vaan oli niin hyvä, että tilasin tuon puhelun jälkeen itsekseni netistä samaisen lehden ja samalla tarjouksella. No nyt jäi yksi sitkeä lehtimyyjä ilman provikkaa ja minä ikiteini tunsin voittaneeni jotain.
Sitten postilaatikkooni ilmestyi tilaajalahja. Olin unohtanut koko homman (teiniangstissa joskus käy näin) ja olin ihan positiivisesti yllättynyt. Korut nyt ei ole mitään aitoa tavaraa (paitsi kivet Swarowskin, aitoustodistus mukana), mutta kelpaavat minulle.

ps. sikäli huono homma, että en ehdi ko. lehteä lukemaan kun tulee kerran viikossa. Ei niitä eläkkeellekään kannata säästää, vaikka kyseinen myyjä kyllä sanoi, että aiheet pysyvät ajankohtaisina...

Puutarhan kesä

Muistaakseni viime kesänä päätin, että jatkossa meille tulee vain pakolliset pari kesäkukkaa.

No, poikkesin pikaisesti kukkakaupassa ja kävikin niin, että meille tuli aika paljon kesäkukkia. Ja kun kerrankin olin siellä ajoissa, enkä juhannusviikolla, sain myös niitä mitä halusin. Enhän mä niiden nimiä muista, mutta keltaisia ja punaisia kukkia ja vähän valkoistakin. Käsittääkseni selvisin myös melko pienellä rahallisella uhrauksella, sillä kyllä ne viimeistään heinäkuun lomaviikoilla on kuivuneina purkeissaan, niin satasia en aio kukkakauppaan kantaa.

Bongasin vielä Plantagenista kesäkukkatarjouksen, pitää poiketa sielläkin. Sitten vaan odotellaan, että kukat kasvaa ja kukkii koko kesän.

Haikeus ja kaihomieli

Pakkailen pois pienimpiä vauvanvaatteita ja minut valtaa haikeus.

Tässäkö ne minun vauvani nyt ovat?
Onko niin että enää en kanna elämää sisälläni ja tunne pienen vauvan potkuja vatsassani?
Oliko tämä viimeinen vauva joka nostettiin huutavana käsivarsilleni ja joka rauhoittui heti syliini päästyään?

Viimeinen ja viimeistä kertaa sitä ja tätä... Niisk!


Onhan tässä tehtävää kasvattaa nämäkin kolme jotenkin järkeviksi aikuisiksi ja samalla itsekin pysyä järjissään. On upea seurata lasten kasvua ja kehitystä, joka ikä on hyvä ikä (vaikka uhmakin). Pää sanoo, että meidän perhe on tässä, mutta sydän ei. Odottelen, että löytävät yhteisen sävelen.

Siisti mies

Rakas mieheni aina väittää olevansa siisti mies ja huolehtivansa tavarat aina paikalleen.  Hän myös muistaa tarpeen tullen mainostaa tätä ominaisuuttaan, niinkuin me muut tässä perheessä oltaisi ainoat jotka jättää lelut levälleen.

Kas tässä alla olevassa kuvassa on todistusaineistoa siitä kuinka ne tavarat hänen jäljiltään on laitettu paikalleen. Tilanne siis on ollut se, että mies on ryhtynyt kahvinkeittoon, mutta kahvi olikin niin vähissä, että hän tyytyi pikakahviin (joka purkki tietysti myös keskellä pöytää). Ja tässä siis tulos, suodatinpaperi, tyhjä kahvipaketti ja vielä tuo kahvin säilytyspurkki ja kauha levällään pöydällä. Tilanne ei ole lavastettu.

Se taitaakin olla sitten toinen asia, että samassa kaapissa mistä nämä tykötarpeet on löytyneet, löytyy myös uusi kahvipaketti. Saman miehen suuhun kuuluu myös sanonta: ei haeta niinkuin hevosta... mutta eipä sitä kahvia sieltä kaapista sitten löytynyt.

 

Tässä siis tarina miehestä, joka sanoo olevansa siisti. Rakas, mutta ei ehkä kuitenkaan niin siisti.

 

ps. otin valokuvan todisteeksi ja siivosin jäljet. 

Taso

Sisustushaaste jatkuu...

Valitsin tasoksi keittiön tason. Taso siis toimii keittiön ja ruokailutilan jakajana ja sen alapuolella on kaapit täynnä astioita. Tasolla on vuodenaikojen ja mielialojenkin mukaan vaihtuva näyttely:

Äitienpäiväruusut

Kuvassa hieman huono valo...

Pääsiäisenä

Jouluna

Ja välillä tähän tasolle on kerääntynyt kasa epämääräisiä papereita ja lehtiä. Niin ja pölyä, sitäkin meiltä löytyy, uskokaa tai älkää.

Selitykset sivulla 7

Äitienpäivän aamuna köllöttelin esikoisen kanssa sängynpohjalla ja hän kysyi, että mitä porno tarkoittaa. Ensin piti vähän köhiä ja sitten tiedustella, että mistä nuori herra on kyseisen sanan kuullut. Pyysin lisäaikaa ja lupasin antaa selvityksen kunhan tiedän miten asia muotoillaan.

Mutta miten selittää seitsemänvuotiaalle mitä on porno? Selitykseksi ei käy, että mies antaa naiselle vauvansiemeniä. Tiedänkö minä itsekkään mitä se tarkoittaa? Poika ei tiedä edes mitä sana seksi tarkoittaa, eikä kai vielä tarvitsekaan tietää. Mutta jos toinen kysyy, niin jotenkin se on selitettävä. Ehkä kuitenkin parempi, että äiti selittää asian, eikä kaverit.

Sanan käyttö ei lopu, jos selitys on vaan, että se on aikuisten juttuja. Tähän mennessä on selitetty sanat homo ja lesbo, joiden käyttö oikeastaan loppui siihen. Tiedettiin, että niissä sanoissa on jotain ettei niitä saisi sanoa, ja kun selitys oli loppujen lopuksi 'tylsä', niin juttu jäi siihen. Joskus kun hain esikoista koulusta, hän rallatteli laulua, joka sisälsi paljon rumia sanoja ja kirosanoja. Kuuntelin sen laulun kolme kertaa (minua siis testattiin) ja lopuksi totesin, että en koskaan enää halua kuulla noita sanoja sinun suustasi ja se loppui siihen. Okei, varmasti laulua on laulettu vielä välitunneilla ja koulumatkoilla, mutta kotona on oltu hiljaa.

Wikipedia ei edes tunne sanaa porno (vai pitäisikö minun kirjoittaa se sinne =)) ja pornografiasta sanotaan näin: on seksuaaliseen kiihotukseen tarkoitettua kuvallista tai kirjallista aineistoa. Ja mielestäni 7-vuotiaan pienen pojan ei tarvitse tietää tästä vielä mitään! APUA!

Lempiväri

Minulla taitaa neljän viikon sisustushaaste viedä pidempään kuin neljä viikkoa, mutta haitanneeko tuo...

Lempiväri onkin hankala. Vaatteissa lempiväri on pitkään ollut punainen ja musta. Sisustuksessa vaaleat värit. Jokin aika sitten mietin sinistä sisustusvärinä. Tummansininen oli joskus omasta mielestäni tosi hieno ja nyt se on ehdoton ei. Samalla ne historian tummansiniset ihanuudet ja nykyiset kamaluudet antoivat tuomion koko siniselle värille.

Tänä keväänä kuitenkin kaupoista löytyi kaunis sininen ja meiltäkin löytyy nyt tätä sävyä. Ja nyt sinistä löytyy myös vaatekaapista...

Kuva ei ehkä täysin tee oikeutta värille, joka on harmaansininen. Tuo peitto on hieman tummempi sävy samasta. Nyt tällä hetkellä tämä väri on in, ensi viikolla se voi olla joku muu väri.

Kun tyttäreni syntyi lempiväri oli vaaleanpunainen ja pinkki, sillä sisustettiin myös. Nyt kun on pieni poikavauva, niin olen miettinyt, että johtuuko tämä sininen sävy nyt tästä vauva-arjesta, kun kaikkea katsellaan vaaleansinisten lasien läpi...

Lento-onnettomuustutkija

Olen katsellut telkkarista (joltain kanavalta ja johonkin aikaan) ohjelmaa lento-onnettomuustutkijoista. Kyllä! Eipä sieltä kauheasti mitään katsomisen arvoista tule. Täytyy sanoa, että on todella koukuttava ohjelma. Yhden ohjelman aikana ehditään esittelemään monta lento-onnettomuutta tai läheltä-piti -tilannetta. Kuitenkin se, että kuinka huonosti millekin koneelle ja ihmisille käy näytetään vasta aivan ohjelman lopussa. Eli ohjelman keskivaiheilla on monta konetta ilmassa ja paha tilanne päällä. Välillä tietenkin voidaan haastatella selviytyjiä tai vaikka kapteenia, niin jopa luulet, että hyvinhän tämä päättyy. Kunnes selviää, että 200 matkustajaa kuoli, kapteeni ja perämies jäivät loppuelämäkseen pohtimaan, että olisiko jonkun asian voinut tehdä toisin. Toisessa tapauksessa lentoemäntä oli koneen vielä ollessa ilmassa sanonut nuorelle naiselle, joka piteli sylissään pientä lastaan, että hyvin tässä vielä käy. Ja kun tuo nuori äiti oli koneen pudottua ja lapsensa kuoltua sanonut lentoemännälle, että sinähän sanoit! Mutta kun lentoemäntä oli koulutettu hymyilemään ja rauhottamaan ihmisiä. Eli jos lentoemännät pitää kestohymyä päällä, niin tilanne on tosi huono. Ensi kerralla kun ostat sitä ripsaria, niin mietippä sitä...

Mutta tässähän voisi itsekin alkaa onnettomuustutkijaksi, eikös tuo nyt koulutuksesta käy kun tuota ohjelmaa katsoo. Katselin Teho-osastoakin aikanaan kymmenen vuoden ajan, ja lähes lääkärihän tässä ollaan. =)

Joka kerta kun olen tuota ohjelmaa katsonut, päätän, että en ikinä enää lennä minnekään. Ja silti maailma houkuttelee... Lennot Turku - Barcelona - Turku 79 euroa. Ryan Airillähän oli ne väsyneet kapteenit, niistä ei ole ollutkaan puhetta tuossa lento-onnettomuustutkinnassa, vielä.

Rakkaus

Mitä se rakkaus on?
lapsi kysyy
lämpimänä sylissä.
Rakkaus on sitä,
että pitää sylissä,
... sinä vastaat,
annat sormiesi lipua
hentojen hiusten läpi.
Hento kuin lapsen hius
on rakkaus,
yhtä hauras,
yhtä puhdas ja väkevä.
Mikset sinä sitten ole
koskaan minun sylissäni?
lapsi kysyy vakavana,
eikä suostu hyväksymään,
että yksikään rakkaus olisi
toista suurempi tai pienempi.

Tommy Taberman

Aurinkoista äitienpäivää!

Kesänvihaaja

Uskallanko sanoa tätä ääneen, mutta en fanita kesää. En voi yhtyä kesäfanien toiveikkaisiin lauseisiin, että onneksi kohta on kesä. Kesällä on yleensä joko liian kylmä ollakseen kesä tai sitten on tukalan kuuma. Yöt on valoisia, joka on hyvä asia vain jos omistaa pimennysverhot. On hyttysiä, punkkeja ja käärmeitä. Muista vuodenajoista keksin hyviä puolia, mutta kesästä joudun oikein pinnistelemään, lopputulos on tässä:

Kesässä on hyvää
1) saa syödä paljon jätskiä
2) silloin on yleensä lomaa
3) purjehdus
4) lapset nauttii

Viha on kuitenkin liian voimakas sana tähän. Olen kuitenkin äärimmäisen onnellinen, että meillä on vuodenajat. Ikuinen kesäkuu olisi kamalaa! Kesäfanit yleensä hehkuttaa, että kesällä saa olla ulkona. Eikö muina vuodenaikoina sitten voi? Syksyn kuulaat illat ja tammipakkaset, silloinkin on kiva olla ulkona!

Syksy taitaa olla mun suosikkini. Pimenevät illat ja ruska. Kynttilät ja omenapiiras. Mutta koetaan tämä kesä ensin. Voi olla, että keksin lisää hyviä asioita jo tänä kesänä. Ja se kesä...se on ihan kohta!

Mikä sinusta on parasta kesässä? Otan siis ehdotuksia/suosituksia vastaan. =)

ps. Prinsessa sanoi jokin aika sitten, että olisi aika tylsää jos ei olisi kesää ollenkaan. Kun sitten ei voisi koskaan pukea niitä ihania kesävaatteita. =)

Ensimmäinen lisäys: kesäsade ja sateen tuoksu, niistä mä tykkään!

Aikataulutettu lapsuus

Erään äidin ylpeä selitys: "Meidän Miro pelaa salibandyä, jääkiekkoa ja jalkapalloa. Ja sitten on vielä sellotunnit. Harjoituksia on 13 kertaa viikossa, kyllähän siinä kiirettä pitää läksyjenkin kanssa ja ens vuonna tulee sitten koulussakin kolmannella luokalla vielä kieliä lisäksi. Mutta kun se tykkää niin paljon"

On aika hurjaa tekstiä ja hurjaa on 8-vuotiaan pojan elämä. Ainakin minulla on viikossa vain seitsemän päivää, eli tuolla pienellä pojalla on joka päivä harjoitukset ja joinakin päivinä kahdet, ehkä kolmetkin. Koska on aika leikkiä ja levätä, tai viettää perheen kanssa aikaa? Yöllä nukutaan ja läksytkin pitää hoitaa. Haluaisiko joku aikuinen olla noin aktiivinen? Ja siis tykkääkö lapsi tosiaan tästä?

Meillä kuuluu myös esikoisen harrastuksiin salibandy, jääkiekko ja jalkapallo. Jääkiekko ja salibandy -harjoituksia on kerran viikossa talvella ja kesällä jalkapalloa potkitaan kaksi kertaa viikossa. Ekaluokkalaiselle ollut just sopivasti toimintaa ja ohjelmaa ja tyyppi on innoissaan. Mutta toisen luokan alkaessa salibandyharjoitukset alkaa kolme kertaa viikossa ja samoin jääkiekko. Ja tähän sitten vielä pelit ja turnaukset päälle. Onko siis niin, että lajivalinta pitäisi tehdä jo 7-8-vuotiaana? Ja tosiaan, kyllähän lapset tykkäävät tehdä kaikenlaista ja siitä syystä tuntuu tyhmältä tässä vaiheessa valita vain yksi laji ja yksipuolinen harjoittelu. Ei meidän pojasta mitään Mikko Koivua tai salibandykuningasta olla tekemässä, mutta liikuntaharrastus on hyvä olla ja lajin saa lapsi itse valita.

Liikuntaharrastuksen haasteena on myös se, että esim. jääkiekossa on todella nuorena oltava jo tosissaan lajin kanssa. Ei riitä, että tykkää pelata vaan pitäisi olla myös hyvä, että pysyy mukana porukassa ja joukkueessa. Mikä latistaakaan paremmin lapsen liikuntaintoa kuin putoaminen porukasta tai jos joku sanoo, että sinä et vaan ole riittävän hyvä. Erikseen siis pitäisi saada ne, jotka haluavat sakukoivuiksi ja ne jotka tykkäävät pelistä pelinä, ei tulevana ammattina.
Sen voin luvata, että meidän 8-vuotiaalla ei tule olemaan harjoituksia 12 kertaa viikossa. Mielestäni lapsella pitää olla aikaa vain olla! Vaikka välillä ärsyttääkin lasten kommentit, että ei ole mitään tekemistä, niin se ainakin antaa lapselle mahdollisuuden käyttää omaa mielikuvitustaan eikä seurata vanhempien tai valmentajien laatimia aikatauluja.

Millaisia aikuisia tulee näistä ylisuorittavista lapsista? Vatsahaava 10-vuotiaana ja burn-out rippikoululaisena? Jos koko lapsuus on ollut aikataulutettu, niin aikuisena muutetaan Balille surffaamaan. Vai jatkuuko tehokkuus viekä aikuisenakin? Entä ylisuorittajien omat lapset? Tuleeko omista lapsistani sitten laiskureita, vain siksi että äiti halusi antaa heille vapaa-aikaa? Vanhemmuus on kaiketi juuri kompromissien rakentelua...

ps. kun vein ensimmäistä kertaa esikoisen jääkiekkoharjoituksiin, niin varusteiden pukemista harjoiteltiin jo viikko etukäteen. Isä siis normaalisti hoitanut nämä kuskaukset ja varustelun. No sain poikani puetuksi ja luistimet jalkaan. Sitten yritin sieltä neljänkymmenen samankokoisen ja samoinpuetun pojan joukosta löytää sitä omaani, ei kovin helppo nakki. Ja harjoitusten jälkeen sain palautteen, että luistimet oli liian löysällä. Ei sitten tullut mieleen tulla kertomaan sitä vaikka kesken harjoitusten.

Viimeisin sisustushankinta

Päätin tarttua haasteeseen, johon olen nyt törmännyt useammassa blogissa. Alkuperäinen haaste löytyy Image Black and White -blogista.

Viimeisin sisustushankintani on Perfect Home -kutsuilta ostettu valokuvakehys. Kehyksessä on kolme kehystä, anoppivarmasti kuudelle kuvalle. Eli anopin kuvan saa esiin vain silloin kun anoppi on tulossa kylään. No meillä tähän ei päätynyt anopin kuva, vaan yllätys yllätys lapset. Jokainen kehys kääntyy siis yksittäin tuossa isommassa kehyksessä. Tuo keskimmäinen kuva meidän prinsessasta on ehkä onnistunein kuva ikinä.

Lahjakortilla tilaamani kuvat siis saapuivat ja pääsivät myös tähän kehykseen. Kuvia on lähes 200 ja hinnaksi tuli 4,95.

3 kk

Minimies tuli eilen kolmenkuukauden ikään. Hän päätti juhlistaa merkkipäiväänsä olemalla koko päivän hereillä. Koko päivän, poislukien kahdet n.puolen tunnin torkut, sylissä tietenkin. Äiti oli hieman kädetön koko päivän kun päivää ei rytmittänytkään päiväunet.

Ilmeisesti tummat silmänaluseni ja silmäpussini kertovat omaa tarinaansa, sillä todella monet kysyvät huoli katseessaan, että kuinka te nyt oikein pärjäätte tai kuinka teillä on sujunut. Mutta äidin ulkomuodosta huolimatta, meillä on mennyt oikein hyvin. Minimies on ihana eikä turhia hötkyile. Kaksi vanhempaa lasta ovat myös ihania, vaikkakin tappelevat keskenään minkä ehtivät.

Jotenkin en haluaisi vielä todeta, että meidän perhe on tässä. Pää sanoo niin, mutta sydän ei. Prinsessa on tilannut itselleen vielä pikkusiskon vaikka tosiasiassa toisen prinsessan saapuminen hänen reviirilleen olisi varmasti katastrofin paikka. Päätöstä asiasta en ole tehnyt, miehellä on jälleen ehdoton ei (niinkuin oli kolmannestakin lapsesta). Mutta nyt on aika nauttia näistä ihanista lapsista ja seurata heidän kehitystään. Ehkä tässä vielä saadaan pää ja sydän samalle aaltopituudelle tässä asiassa.

Tässä kuitenkin meidän Minimies poseeraa:

Kardinaalihyve

Yritän ekaluokkalaistani kannustaa milloin kenkien solmimisessa ja milloin miinuslaskuissa tai peilikuvien piirtämisessä (ja muuten väitän, että en itse ole koskaan piirtänyt matikassa mitään peilikuvia). Häneltä puuttuu rohkeus. Hän on mielummin tekemättä jos epäilee ettei osaa. Pitäisi itsekin uskoa niihin kannustuspuheisiin joita hänellekin pidän. Ei suinkaan kengännauhojen sitomisesta. Jos ei edes yritä, ei voi onnistua! Pitää harjoitella, niin oppii! Mukaan vaan, se on varmasti hauskaa!

Rohkeus. Uskallus tehdä asioita välittämättä pelosta, kivusta, vaarasta, epävarmuudesta tai pelottelusta. Rohkeus on yksi kardinaalihyveistä, joihin Aristoteleen mukaan perustuu koko inhimillisyys. Onko se, ettei ole rohkea sitten pahe? Inhimillisyyden vastainen pahe? Jos asiat on nyt hyvin, eikä uskalla tehdä hyvään muutosta, niin mikä siinä on se paha juttu? Entä kardinaalimoka? Yrittää rohkeaa tekoa, mutta epäonnistuu. Mutta jos ei ole yrittänytkään ollaan taas kardinaalipaheen tiellä. Kumpi oli ensin muna vai kana?

Jos nainen tässä iässä keksii mitä isona haluaisi tehdä, mutta rohkeus ei riitä, niin kyseessä taitaa olla tyhmyys. Jos olisikin syntynyt mieheksi, tietäisin olevani hyvä siinä mitä päätän tehdä. Mutta nainen kun olen (thank God for that) uskoisin olevani riittävän hyvä siinä mitä haluaisin tehdä. Liikaa jossittelua ja liikaa konditionaaleja. Rohkeus puuttuu (kardinaalipahe). Vai olenko realisti ja tiedän, ettei minusta ole siihen? Rohkeutta olla yrittämättä sitä missä tietää epäonnistuvansa (kardinaalihyve).

Pitää mennää kauppaan ostamaan Sisua! Nyt kerään rohkeutta ja muistutan itselleni, että moka on lahja. =)

Kuva viimekesän purjehdukselta, missä esikoinen harjoitteli solmuja. Äiti cheerleaderinä vieressä. Jokainen tarvitsee omat kannustuskoukkonsa!

Ryytimaan Liisa

Tänään on aherrettu ryytimaan kimpussa. Meillä ryytimaa käsittää kasvualueen, jolla kasvaa vadelmaa, mansikkaa, raparperia ja pensasmustikkaa. Nyt on kaikki mansikat kaivettu ylös, samoin vadelma on löytänyt uuden paikan. Viime kesänä koko ryytimaa näytti epätoivoiselta risteytysyritykseltä, kun pensasmustikan juurelta kasvoi vadelmaa ja mansikka yritti kaveerata liiankin kanssa vadelman kanssa. Mutta kuinka hyviä näistä yhdistelmistä olisikaan tullut?

Nyt kaikille tulee omat kasvulaatikot ja juurikankaalla yritetään estää leviäminen. Kovin on työläs homma, onneksi mies jaksaa vielä ainakin heilua lapion varressa. Nyt pitää jännityksellä odotella, että tuleeko tänä kesänä satoa. Ja tuleeko samalla ryytimaasta vähän kivemman näköinen. Havittelen läheisen heppatallin nurkilla lojuvaa tiilikasaa ryytimaani käytäviksi. Kun tontti on pieni, niin olisi kiva jos ryytimaakin näyttäisi edustuskelpoiselta. Tosin se tarkoittaisi, että jonkun (=minun) pitäisi myös huolehtia, että rikkaruohot ei olisi ne elinvoimaisimmat siellä. Ja kuitenkin se on vain ryytimaa...

Puutarha ei koskaan ole valmis, että tehtävää jää vielä ensi kevääksikin. Onni vai ei? Pitäisikö se joskus saada valmiiksi?

Nyt ruuanlaittoon ja ajattelin viimevuotisesta sadosta tehdä vielä mustikkapiirakan, kun sitä satoa vielä pakastimen perältä löytyy. Nam!

Kaivattu sadepäivä

Tänään on niin suhmurainen ilma, että koko perhe viihtyy sisällä. Vaihtelua viime aikojen aurinkoisiin päiviin, kun isommat lapset seikkailevat kavereineen pitkin naapurustoa ja väkisin melkein saa ne raahata sisälle kun on iltapalan ja -pesun aika. Nyt maistuu sisäleikit ja -pelitkin välillä. Niin ja ehtiväthän ne riitelemäänkin keskenään. Tänään on jo järjestelty molempien huoneet ja samalla vaihdettu kiireettömästi ajatuksia vaikka mistä. Eli tuli tarpeeseen tämä sadepäivä.

Muutan mieltäni sitten kun meno sisällä yltyy liian villiksi...

ps. pelasin tänään elämäni ensimmäisen erän beybleidausta. =)

Perfect Home

Eilen piti olla siivouspäivä, mutta jotenkin kaikessa tohinassa aika loppui kuitenkin kesken. Tänään siis uusi yritys. Joskus vielä olisi kiva jos joka kaappi olisi järjestyksessä, ikkunat puhtaina, tavarat paikallaan ja koti puhdas ja siisti. Siis samanaikaisesti nämä kaikki. Mutta siinä vaiheessa kun kaikki laatikot ja kaapit olisi järjestyksessä on ikkunat pesun tarpeessa, tai jotain muuta. Aina siis jotain muuta ja aikaa on liian vähän. Mission Impossible.

Tästä saa ehkä kuvan, että olen siivousfriikki. Sitä en nimittäin ole. Haluaisin kovasti, että olisi aina siistiä ja puhdasta, mutta laiska luonteeni vetää ennemmin sohvannurkkaan kuin imurin varteen. Ja touhukkaat lapseni taas huolehtivat siitä, että tavaraa on joka paikassa, eikä ainakaan siellä missä niiden kuuluisi olla. Meidän prinsessa onkin ratkaissut tilanteen siten, että kun hänen oma huoneensa on tarpeeksi sotkuinen (mitä se siis yleensä on) hän siirtyy aulaan leikkeineen ja siten myös siis aula on täynnä tavaraa. Ja siis sitä tavaraa on, paljon. Aivan liikaa. Hamsteriluonteeni takia harvoin luovun mistään, jos niitä joskus vaikka tarvitaan... No mahdetaanko tarvita. Tunnen vieläkin ylpeyttä itsestäni kun jokin aika sitten annoin sisarelleni keittiönkaapin perältä kasan sinisiä viinilaseja ja jälkiruokakulhoja. Näistäkin olin ajatellut, että niitä varmaan vielä tarvitaan, mutta nyt niitä tosiaan tarvitaan sisareni uudella kesämökillä. Ja kaapissa on nyt hieman enemmän tilaa ja kerrankin olen osannut luopua jostain.

Sisustuslehtiä katsellessa tulee miettineeksi, että missäköhän tämän perheen kaikki turhakkeet ja tavarat on. Oletettavasti joka perheellä niitä siis on. Että onkohan kuvausten ajaksi tavarat sullottu kaappeihin vai pihaan oikein vuokrattu kontti sitä varten? Kuvissa kun esitellään rouvan antiikkista perintökaappia, niin sisälle ei saa kurkata sillä sinne on jemmattu kaikki romut pois kuvausten tieltä ja siis 'räjähdysherkkä'. Tahdon ainakin uskoa näin. Meillä jemmataan tavarat yläkerran vaatehuoneeseen ja lukitaan ovi tarpeen mukaan. =) Ei suinkaan mitään kuvauksia varten, vaan esimerkiksi synttärijuhlien ajaksi. Että sellainen Perfect Home on meillä.¨Mikä on sinun jemmasi?

Nyt ei auta kuin tarttua moppiin. Se on hieno fiilis kun on siistiä, siis edes sen hetken...

Posliininuket paperilla?

Olen aikaisemmin ollut ahkera valokuvien kehittäjä (kutsutaanko sitä vielä kehittämisesksi näin digiaikana?). Kun esikoinen oli vauva, tilaus lähti kerran kuukaudessa ja kuvat tuli samantien laitettua albumiin. Valokuvia ja albumejakin on kerääntynyt reippaasti. Jokin aika sitten havahduin, että on lähes kahden vuoden kuvat kehittämättä. Muistelin, että onhan siellä albumissa viime joulun kuvia, mutta nepäs olikin  sitä edellisen joulun kuvat.

Kävin itseni kanssa keskustelua, että kannattaako niitä kuvia enää edes paperille tulostaa? Vai katsotaanko kuvat koneelta tai televisiosta tai digikehyksistä jatkossa? Olenko siis aivan fossiili jos esittelen jollekin printattuja valokuvia? Mutta tämän pääni sisäisen väittelyn voitti paperi ja Suomen metsäteollisuus (määrällisesti tilaan aika paljon kuvia). Ja jos niitä kuvia joskus haluaa joku muukin katsoa kuin minä itse, lupaan esitellä. Mutta vain pyynnöstä!

Otin itseäni niskasta kiinni ja kulutin yhden illan ja yön valokuvia valiten. Niitä kertyikin sitten useita satoja, mutta oli aivan ihana katsoa läpi kaksi edellistä vuotta kuvina.
Tilatut kuvat saapuivat ja ovat kaikki nätisti albumeissa. Pieni yllätys oli kuvien laatu ja hinta. Sillä kuvat on tulostettu hyvälle paperille ja kuvien laatu on muutenkin hyvä. Hinta on lähes olematon, sillä ne n.800 valokuvaa maksoivat reilusti alle satasen. Ja lisäyllätys jäi vielä muhimaan, sillä viime viikolla sähköpostiini tuli kiitos tilauksesta ja 20 euron lahjakortti  seuraavaan valokuvien tilaukseen! Eilen sitten taas katselin parin edellisen kuukauden kuvia ja tein tilausta (lahjakortti umpeutuu huomenna). Oli oikein hankala saada 20 euroa kulutetuksi vaikka kuvia tuli nytkin tilattua aika paljon.

Katselin myös hyvin kriittisesti minimiehen ristiäisissä otettuja perhepotretteja. Meitä on nyt viisi ja yksikään niistä kuvista ei ole ns. onnistunut. Siis aina jollakin on silmät kiinni tai kieli ulkona. Itse syyllistyn siihen, että komennan lapsia  kesken kuvauksen ja siis kuvissa mulla on sitten lause kesken tai ainakin näytän tuimalta (ilmeisesti tuima on mun komennusilmeeni). Mutta olisiko sekään kiva kuva kun kaikki olisi kuin posliininukkeja kuvassa, näissä meidän perhekuvissa on ainakin elämänmakua kun yksi irvistää ja toinen tuimistelee. =)

Valokuvaus ennen digiaikaa oli paljon luonnollisempaa. Sillon otettiin yksi kuva per tilanne (piti katos säästää sitä filmirullaa). Ja kun filmirulla sitten aikanaan kehitettiin (juhannus ja joulu samalla filmillä) olikin aika yllätys miten kukakin on kuvissaan onnistunut, kun ei ollut mitään kuvien esikatselua ja deletointimahdollisuutta.

Näistäkin otoksista ainakin joku päätyy paperille: 

Katsotko sinä mielummin kuvia paperilta vai koneelta?

ps. tilasin kuvat osoitteesta smartfoto.fi. Kuvat ilmeisesti printataan Englannissa, ainakin sieltä paketit minulle postitse saapui.