Olin tänään luopumassa palasta viisauttani. Ainakin tahdon uskoa, että jotain jäi jäljelle, vaikka viisaudenhammas onkin nyt poissa.
Esikoisen hampaidenpoisto kauhistutti muutama kuukausi sitten ja harkitsin vahvasti jänistäväni tästä. Sitten alkoi vaivat ja pakko oli mennä. Päätin, ettei se satu ja että toivunkin nopeasti.
Eikä se muuten sattunut! Ei edes puudutuspiikki. Ihailin hammaslääkärin näppäriä sormia sieltä aurinkolasieni läpi, niin vikkelästi tikitkin löysivät oikeaan paikkaan (oletus). Hieman ihmettelin sairauslomalappua, mutta otin sen vastaan ilman vastaväitteitä.
Reilun tunnin kuluttua tästä luulin jo kuolevani. Jos ei kipuun, niin sitten ainakin verenhukkaan. Kotisohva alkoi houkuttamaan. Lääkäri suositteli nestemäisiä ja soseutettuja ruokia, tulkitsin sen jäätelöksi. Pillerit naamaan ja jo alkoi olotila kohentua.
Prinsessa aiheutti päiväkodista kotiuduttuaan vielä ylimääräistä verenvuotoa ja pienoisen paniikin (understatement). Kun päästiin kotipihaan, Prinsessa sanoi menevänsä katsomaan onko naapurin tyttö jo tullut kotiin. Menin itse sisälle ruuanlaittoon. Hetken päästä ihmettelin, että mihin se tyttö hävisi. Ei näkynyt missään, eikä edes huutelulla saanut mitään vastauksia. Pakkasin sitten supernälkäisen kuopuksen rattaisiin ja lähdin etsimään. Ei näkynyt, eikä kuulunut. Kävin naapureiden ovientakana kyselemässä näköhavaintoja. Vaihtoehtojen vähetessä alkoi iskeä paniikki. Kävelin hieman pidemmällä asuvien tuttavien luo, soitin ovikelloa, turhaan. Huutava kuopus rattaissa takaisin kotiin, paniikki! Jokainen askel tuo lisää verenmakua suuhun. Puhelin käteen ja soittokierrosta. Ja sieltä se kadonnut lammas löytyi, siellä missä turhaan olin nojaillut ovikelloon. Ovikelloon, jossa ei ollut pattereita.
Olin niin vihainen tästä katoamistempusta ja toisaalta helpottunut löytymisestä. Annoin siinä heti kotimatkalla ensimmäisen rangaistuksen, jonka jälkeen Prinsessa veti pellollisen herneitä nenäänsä eikä kävellyt enää metriäkään. Prinsessa selänpäälle poikittain kantoon ja mahalla työnsin rattaita eteenpäin. Sätkivä ja potkiva viisivuotias ei ole niin helppo kannettava, varsinkaan seläntakana. Muutama naapuri siinä naureskeli meidän touhuja, mutta mua ei naurata oikein vieläkään.
Kotiin päästiin ja illan Prinsessa viettikin omassa huoneessaan. Vieläkin kädet tärisee tuosta kantamisesta, poskikin on turvoksissa ja huomenna pitäisi ainakin vähän olla edustava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rillo hykertelee ilosta jokaisesta kommentista. Kiitos!