Vappukilarit

Vedin sitten sellaiset vappukilarit, että jää varmaan muisteltavaa jälkipolvillekin.

Kävin ruokiksella jo kaupassa, välttääkseni ruuhkat. Ruokakaupassa kuvittelin jo hyväntuulisen perheeni vappuaaton aterialla, päätin siis panostaa. Ruokatunnin jälkeen minulle esiteltiin uutta organisaatiokaaviota, jonka jälkeen alkoi jo vähän ottaa päähän. Kotiinlähdön hetkellä otti jo niin paljon päähän, että kävin a-kaupan kautta kotimatkalla. Pari pulloa mukaan, ihan vaan varmuuden vuoksi.

Kotona oli koko päivän viettäneet mies ja lapset. Siinä samassa kun ruoka- ja kilisevine kasseineni pääsin sisälle, mies hävisi kuin pieru Saharaan. Kimpussani oli siis yksi läheisriippuvainen taapero, räpätäti prinsessa ja yksi esiteini. Enkä olisi jaksanut yhtään kiukuttelua tai poikkipuolisia sanoja. Päätin purkaa ensin kauppakassit ja sitten häipyä lenkkipolulle purkamaan loputkin töistä tuodut kiukut.

Lenkin jälkeen palasin ruuanlaittoon. Katoin pöydän nätisti, pyysin perhettäni vaihtamaan vaikka jotain siistimpää päälle. Mies: "Et oo tosissas?", Esikoinen: "Onko pakko, mä en halua!", Prinsessa: "Mutta kun mä haluan mennä kaverin kanssa ulos!". Taapero raukka ei osannut vastustaa ja hän sai päälleen sentään puhtaan paidan. Lopulta sitten olin itse niissä siisteissä vappuvaatteissa noin kahden minuutin verran, meni ensin hermot Prinsessan kilareihin ja sitten esikoisen vaatekammoon ja lopulta koko sakkiin. Huusin, lujaa ja vaihdoin nuhjuisiin kotihousuihin. Huusin vähän lisää ja niin lujaa, että naapuritkin varmaan tietää meidän vapunvietosta. Keräsin pöytäliinat pois ja tirautin vielä pienet itkutkin.

On ilmeisesti aivan liikaa vaadittu, että joku muukin kuin kokki itse, panostaa ruokailuun jotenkin. Edes kauniista pyynnöstä. 

Vieläkin vituttaa!

Aurinkoista vappua kuitenkin sinulle! Ehkä tämä jo huomiseen mennessä helpottaa.