Se asia, joka minua kiukutti alkuviikon ja josta vieläkin miehelleni kiukuttelen (vaikka alkuperäinen syy ei suinkaan ole hänen) on nyt selvinnyt parhain päin.
Kannatti hermostua ja käyttää kaikki nekin vähäiset kontaktit mitä on, saadakseni tahtoni läpi. Eilen sain puhelun, joka siis helpottaa minun arkeani ensi syksystä lähtien. Enkä ehkä joudukkaan burn-out -lomalle. Ainakaan siis siitä syystä, että lapseni odottavat eri päiväkodeissa äitiä, joka viimeisenä tukka putkella porhaltaa paikalle. Pari muutakin juttua tuli siinä kiukuspäissäni hoidettua.
Lisäksi toinenkin kivi sydämeltäni tipahti, kun isäni sai terveen paperit viisi vuotta sitten sairastetun paksusuolensyövän jälkeen. Enää siis jännitämme kaksi vuotta sitten sairastetun toisen syövän seurantaa. Vaikka väitän, että en aktiivisesti ole murehtinut tätä asiaa, niin ilmeisesti se on takaraivossani kiusannut nämä vuodet. Isäni on voinut hyvin ja on itse sitä mieltä, että nämä nyt vaan hoidetaan pois ja se siitä. Silti, isin tyttö kun olen, murehdin.
Tuollaiset ovat aina siellä takaraivossa. Eivät vuodet niitä pyyhi sieltä mihinkään, voin kertoa. Mutta jatkossa niitä ei ajattele enää kovinkaan aktiivisesti.
VastaaPoistaToisaalta se on ihan hyvä, että on joku asia muistuttamassa siitä, että elää jokaisen päivän täysillä. Mutta taas toisaalta...
Poista