Vastalääkettä koirahulluudelle

Niin paljon kun koirista pidänkin, olen entistä vakuuttuneempi siitä että meille ei ikinä tule koiraa. 

Syy: Pelkään muuttuvani yhdeksi heistä. Koirahulluista.

Muutama ystävä on tässä viime aikoina seonnut lopullisesti koiristaan. Naamakirja täyttyy milloin mistäkin kuvakulmasta otetusta karvakasan kuvasta ja tilapäivityksissä kerrotaan kuinka ihanasti se on heiluttanut häntäänsä. Okei onhan se toinen ryhmä se, joka kertoo nämä samat asiat lapsistaan. Ja siinäkin asiassa liiallinen informaatio on vaan liikaa. Mutta kuvakollaasit koirasta kaikelle kansalle nähtäväksi! Pitänee olla samanlainen koirahullu innostuakseen niistä.

Tämä oli kuitenkin jo liikaa: Ystäväni järjesti naistenillan, jonne minäkin tietenkin viinipullo kainalossa kipitin innoissani. Hetki aikuisten seurassa, hauskaa jutustelua ja hyvää ruokaakin. Juuri mitä kaipasinkin! Paikalla oli tietenkin perheen koira, josta minäkin kovasti tykkään ja rapsuttelen. Mutta paikalla oli myös kaksi koiraintoilijaa, jotka sitten tämän ystäväni kera päättivät viettää iltaa kouluttaen tätä perheen puudelia. Istuin kaksin, toisen ei-koiraihmisen kanssa, keittiön pöydän äärellä puhumassa niitä näitä parin tunnin ajan, kun nämä koiraihmiset sitten pistivät puudelia seisomaan häntä oikeassa asennossa. Siinä vaiheessa kun lautaseltani käytiin napsimassa parhaat palat koiran herkkupaloiksi, päätin että minun on aika poistua.

Tärkeintä toki, että ystäväni mielestä ilta oli onnistunut. Jos siinä sivussa koira on oppinut oikean näyttelyasennon, niin sehän on pelkkää bonusta. Mutta siinä vaiheessa kun minun mielestäni illan kohokohtia on kissan rapsuttelu (enkä nyt sellaista kissaa tarkoita), minut saa kiikuttaa suljetulle osastolle. Kiitos.


PS.
Ja ihan oikeasti tykkään koirista todella paljon!

PS.2
Otin muuten sen viinipullonlopun myös mukaani...