Joskus lupasin itselleni, että ikinä en enää pidä kotikutsuja. En, vaikka aiheena olisi mitä tahansa muovikippoja, vaatteita, alusvaatteita, kynttilöitä tai dildoja.
Mulla oli tosiaan eilen ne vaatekutsut.
Edellisen kerran pidin sisustuskutsut kun kaveri sai huippuhyvät alennukset omasta tilauksestaan vain siitä syystä. Tietenkään tämä huippualen saanut kaveri ei edes vaivautunut paikalle niihin mun kutsuihini. Tämänkin jälkeen tein taas päätöksen, ettei ikinä enää.
Nyt pidin sitten nämä kutsut, kun kaverini aloitti myyjänä ja pyysi apuani. Ja kun kerran pyydetään apua, niin minähän suostun mihin vain. Kyse on vain siitä, miten asia muotoillaan.
Edellisen illan leivoin tarjottavat ja eilen vielä ennen kutsujen alkua, anopin avustuksella (halusin sitä tai en), puunasin kotia. Totesin siinä siivotessa, että ainiin, meillähän on ne kaikki kolme istumapaikkaa olohuoneessa. Illaksi ei ole lapsenvahtia. Kahvipaketti ammottaa tyhjyyttään. Olen varmasti paras emäntä ikinä!
Oikeastaan oli ihan kivaa. Oli kiva nähdä kavereita. Yhdenkään kanssa en ehtinyt kunnolla puhumaan ja muutenkin oli kova kiire koko ajan. Että jos ne seuraavat kutsut onkin sitten ilman mitään myyntiartikkeleita. Mutta sitä suklaamoussekakkua voisi tehdä sittenkin. Pitääköhän niille kutsuille keksiä nimi? Olisko viinikutsut hyvä? Vai ei ikinä enää -kutsut? Se päätös kun voisi noiden viinikutsujen seuraavana aamuna ainakin käväistä mielessä.
PS.
Se huippuhyvän alennuksen saanut kaveri osallistui tällä kertaa, muttei kyllä ostanut mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rillo hykertelee ilosta jokaisesta kommentista. Kiitos!