Kiireisiä vuosia

Jos nämä nyt on niitä kiirevuosia, niin voisiko joku kertoa, että kuinka monta niitä vielä on luvassa? Koska ne oikein loppuu? Vastaukseksi ei huolita, että muutaman vuoden kuluttua jo kaiholla muistelet näitä. Uskon sitten kun näen.

Huono omatunto, väsymys ja kiukuttelu. Huono yhdistelmä. Varsinkin kun perheessä on toinen aikuinen joka on väsynyt ja kiukuttelee myös. Ja lapsilla jatkuva uhma ja kiukku.

Onneksi on ystävä, joka on samassa oravanpyörässä. Ettei se olekaan vain minä ja me, jotka osittain toki omien valintojemme kautta ollaan ajauduttu tähän tilanteeseen. Kiireisten äitien vertaistukiryhmä olisi paikallaan, mutta kun ne kiireiset äidit ei ehdi paikalle.

Pitääkö just mun olla (tai ainakin yrittää olla) se maailman paras äiti tai maailman paras työntekijä? Tällä hetkellä kun tilanne on se, etten tee mitään hyvin. Unohtelen ja jätän viime tippaan. Ja sitten on huono omatunto. Oli aiheena sitten pesemättömät pyykit, kaverisynttäreille ostamaton lahja tai palaverimuistion kirjoittaminen. Mitkä olikaan ne burnoutin oireet?

Yritän säilyttää huumorin... Kuopus, joka ei siis vieläkään nuku (saati syö) joka herää puolen tunnin päästä nukahtamisesta. Portaita ylös kiivetessä laulan itsekseni: 'tää on parasta just nyt- tää on parasta just nyt...' ja tänään ostin sohvatyynyn, jossa on tekstinä 'another day in paradise'. Jossain sisustusblogissa sen merkitys voisi olla joku muu kuin meillä, yes I speak sarcasm...

PS.
En mä niitä mussukoitani poiskaan antaisi, rakkaita murusiahan ne, mutta joskus vaan vähän väsyttää tämä kaikki.

PS. nro.2
Ja jotta syyllistäminenkin olisi vielä kohdillaan, miehellä on koulussa joku valmentaja joka on sitä mieltä, että vaimo ei anna tarpeeksi aikaa lopputyön tekemiseen. Kuulemma koulun loppuun suorittaminen vaatii joustoa myös kotoa. Olen tässä kolme vuotta joustanut kun mies on illat koulussa ja aina antanut aikaa lukemiseen ja tehtävien tekoon, että sanonko mihin tuollaisen valmentajan voisi tunkea?

PS. nro.3
Kyllä tää tästä vielä iloksi muuttuu. Eikö? Joohan?

Kuukauden kertaus

Tästä tulikin odottamattoman pitkä ja ennaltasuunnittelematon blogitauko.

Saako valittaa kiirettä? No okei, se on jo niin nähty. Mutta tässä niitä mukamas syitä, miksen ole ehtinyt tekemään yhtään mitään.

1. Ensinnäkin se henkilökohtainen iso juttu. Valokuvanäyttely. Se avautui syyskuun loppupuolella ja on esillä loppuvuoden. Joskus keväällä taisin sanoa, että kaikki jotka omistavat kameran voi pitää valokuvanäyttelyn ja nyt se sitten on omalta osaltani totta. Tokihan meidän koko valokuvausryhmä on saanut kuvansa näytille, omia kuvia on esillä viisi. Ei niitä mielestäni parhaita otoksia, mutta näillä mennään. Tämä aiheutti paniikkia, jännitystä ja kihelmöintiä. Once in a lifetime -juttu. Ei välttämättä tämä näyttely, vaan se, että se on se ensimmäinen näyttely.

2. Harrastusrumba. Meillä (=lue lapset) harrastavat tällä kaudella jääkiekkoa, partiota, ringetteä ja joukkuevoimistelua. Illat on täynnä, vaikka mies on ilmeisesti koulunsa jo käynyt ja on siis iltaisin osana tätä rumbaa. Esikoisen into sekä jääkiekkoon että partioon on huimaa. Prinsessan into ringetteen on vähän niin ja näin. Tänään se on maailman paras harrastus, mutta huomenna tekisi mieli lopettaa koko homma. Joukkuevoimistelu taas on joka päivä huippujuttu. Ota näistä sitten selvää. Oma harrastus, valokuvaus, on taas ohjelmistossa. Vaikkakin missaan tunteja kohtalaisen reippaasti muiden kiireiden takia.

3. Työ. Vaatimukset, odotukset ja työpäivän tunnit ei täysin kohtaa. Ja terveisiä Tanskasta, missä tätä nyt kirjoitan. Työreissulla, kaukana murusista ja pyykinpesukoneesta. Eikä ole huono omatunto, vaikka matkasuunnitelmani oli sen verran joustava, että tänään on mittariin kertynyt 20 000 askelta, melkein kaikki turistina olemisesta.

4. Aikataulutettu vapaa-aika. Syksy on ollut myös muuten kuin harrastusten ja lasten harrastusten myötä vahvasti aikataulutettu. Ihan aikuistenkin menoja on mahtunut mukaan, eikä vielä loppua näy.

5. Läksyt. Esikoinen, neljäsluokkalainen ja Prinsessa, ekaluokkalainen. Meillä edelleen käydään joka ilta läpi läksyt ja neljäsluokkalaisen kanssa niihin saa jo tovin kulumaankin. Harjoitellaan ruotsin ja englannin sanoja, opetellaan niityn kasveja ja kertolaskuja allekkain. Prinsessa tosin tekee läksynsä (yleensä vielä oikein) eikä anna koulunkäynnin häiritä hauskanpitoa. Toisin kuin isoveljensä, joka itkee epäpuhtaasti soivaa nokkahuiluläksyä.

Eiköhän siinä ollut jo tarpeeksi.

PS.
Eipä ole kotona pahemmin tullut katsottua televisiota, osittain ettei ole ehtinyt, mutta myös siksi ettei sieltä oikein mitään katsottavaa tule. Näyttää olevan sama ongelma tanskalaisessa telkkarissa...

Viikonlopun jäljiltä

Vietin ystävän kanssa syksyistä viikonloppua mökkimaisemissa:

Lopputuloksena vaaka näytti tänään maanantaina +2,5 kg (perjantaista)

ja kaulassa on fritsun näköinen nirhama (enkä muista/tiedä mistä se on tullut).

Tästä onkin hyvä lähteä uuteen viikkoon.

Aina valmiina

Esikoinen aloitti partion. Hieman ehkä yllytettynä, mutta nyt jo innokkaana. Kesällä hän innostui purjehtimisesta oikein tosissaan eli purjehduksemme hän vietti käsi kiinni ruorissa ja nenä kiinni merikartassa. Meripartiossahan oppisi niitä tarpeellisia taitoja ja tietoja tähän hommaan. 

Partioon ilmoittauduttiin tilassa, joka oli täynnä pelikonsoleita ja muita huippujuttuja. Eli mitä siellä partiossa oikein tehdään? Ekaan kokoontumiseen sai ottaa mukaan puukon. Siis ihan mahtavaa!

Hain sitten pojan ja myöskin sinne ylipuhutun kaverinsa partiotapaamisesta eilen. Näiden kahden keskusteluista selvisi, että partiossa paistetaan makkaraa ja vaahtokarkkeja nuotiolla. Ja kaikilla on oma puukko. Sunnuntaisin pappi uhraa alttarilla karitsoja jumalille. 

WHAT?

Ensimmäinen purjehdus olisi nyt jo ensi viikonloppuna, eikä ensikertalaiset pääse mukaan. Tähänkö se into nyt jo lopahti?

Hääpäivä vol.8

Pari edellistä hääpäivää on käsitelty täällä (klik): Hääpäivä nro 6 ja Hääpäivä nro 7.

Meillä siis oli kahdeksas hääpäivä tiistaina. Muistin toki, naamakirja ja oma äiti muistuttivat asiasta. Naamakirja kai muistutti miestäkin asiasta. 

Aamulla käytiin keskustelua minun vaatevalinnastani:
Minä: "Voinko mä nyt pistää tän päälle, vaikka mun maha on tällänen?"
Mies: "No sille mahalle me ei nyt tässä just voida mitään, mutta ei toi nyt ihan paha ole"

Illalla: 
Mies: "En mä sitten hakenut sulle kukkia, kun piti esikoinen hakea lätkätreeneistä, mutta jos sitten ensi vuonna."

Myöhemmin illalla: 
Hääräilin keittiössä ja sain mojovan läimäyksen takapuolelle. 
Mies: "Tää oli nyt sellanen hääpäivän yllätys."

Jotenkin tuntuu siltä, että menee vuosivuodelta romanttisemmaksi tämä meidän juhliminen.

Kotikaupunkia kuvin

Tässä kotikaupunkini ilman turisteja.

Syksyssäkin on siis puolensa. 

Niinkuin kynttilät ja pimenevät illat. 

Kirpeät aamut ja ihana arki. 

Vapaat parkkipaikat ja jonottomat ravintolat.

Ekaluokkalaiselleni.

"Reppu on ostettu. Kengät katsottu.

Äitiä varoitettu:

älä sitten itke.

Sinä olet jo iso,

kuvitelmissani joskus vielä

kiikut vauvana sylissäni.

Tahtoisin reppuusi panna

monia hyviä asioita:

kauneuden,

avaruuden,

ennakkoluulottomuuden,

tuulen ja

auringon.

Toivoisin, että sinä

saisit opettajaksesi

ihmisen,

joka antaisi sinulle tiedon

ja kehottaisi sinua epäilemään sitä.

Siitä syntyy oivallus.

Ota vaan vielä kädestä,

hikisestä nyrkistä.

Likistä vähän.

Seisot rannalla, Prinsessani."

Kankea alku

Maanantaina oli paluu töihin, eikä oikein vieläkään ole vaihde silmässä. Johtunee osittain myös säästä ja ilmastoimattoman konttorin hulppeasta sisälämpötilasta. Ja tätä lisäherkkua on luvassa vielä superhelteiden myötä, sitä seuraavaa lomaa odotellessa. Se seuraava lomahan kolkuttelee jo ensi viikon jälkeen, viikon verran vaan, mutta kuitenkin!

Palailen lomakuvin kunhan aivot taas on asetettu arki-asentoon. Voi mennä viikkoja... 

Pomo lomalla

Pitäisikö sitä harkita lomaleipomusten tekoa. Huomenna olisi se hetki, kun niitä voisi tarjota. Tosin ovat ihan siitäkin iloisia, että pomo on poissa. Vaikka siis yleinen mielipide kai on, että pomo ei ole niin lomaansa ansainnut. 

Vai olenko se vain minä, joka kuvittelen että maailma lakkaa pyörimästä kun olen poissa kolmen näytön ääreltä. Tai, että en omasta mielestäni ole ansainnut lomaa. Mahtaako kolme viikkoa riittää unohtamaan ja nollaamaan. Onko tämä nyt sitä lomastressiä sitten?

APUA!

Viimeiset rutistukset

Loma koittaa jo ylihuomenna. Vaikka vahvasti epäilin, niin ehkä se loma kuitenkin ehtii ennen burnoutia. Tiukalle se kyllä menee. 

Lomasuunnitelmat on aika vähissä, mutta eiköhän ne tästä vielä selkene. Miehen kanssa on yhteistä lomaa vain kaksi viikkoa ja ne on totutusti loman suorittamista. Ainoa suunnitelmani on napata äiti kainaloon ja lähteä Pohjanmaalle sukuloimaan. Omaa sukuani välillä. Ja onhan tietenkin se pakollinen purjehdusloma myös tulossa, ei mitään pakkopullaa sekään.

Ennen lomaa pitäisi kuitenkin saada työt siihen malliin, että voi lomailla. Optimistina olen myös päättänyt saattaa kodin lomakuntoon jo ennen loman alkua, eikä siten, että loman ekat päivät putsaan kaappeja ja kotia. Tokihan se, että olen jo aloittanut siivouksen tarkoittaa myös sitä, että johan se loman alkuun mennessä ehtii samanlaiseksi 'juoppojen pesäksi' koko tölli.

Eilen kulutin lähes kaksi tuntia Prinsessan huoneen kimpussa ja yritin ymmärtää kuusivuotiaan järjenjuoksua. Kuuntelin Robinia päästäkseni tunnelmaan. Olen itse ollut niin sotkuinen lapsena (ai kuinka niin vain lapsena?), että saan nyt maistaa täysin omaa lääkettäni. 

PS.
Haussa on perhe tai useampi perhe, jonne voisin ovensuulle tipauttaa vaatekasseja. En mä minnekään kirpparille taaskaan tule ehtimään...

Päivädisco

Sain eilen puhelun töihin. Prinsessa kysyi lupaa päivädiscon järjestämiseksi meidän yläkerran aulaan. Annoin luvan, kahden tytön discoilut ei haitanne ketään. 

Seuraava puhelu: 

- Prinsessa: "Saadaanko ottaa nuo kaikki pillimehut sinne discoon?"

- Minä: "Ai, teille kahdelle vai?"

- Prinsessa: "No kun tuli vähän lisää porukkaa... Ja sipsejä myös. Ja tarvitaan myös joku lamppu. Saadaanko sulkea kaikki verhot ja miten saataisi pimeämmäksi se aula? Niin ja voinko lainata Vilmalle mun mekkoa sinne discoon?"

- Minä: "Ketä teitä siellä nyt on?"

- Prinsessa: "No mun kavereita. Äiti, saadaanko?"

- Minä: "Siis ketä kavereita ja kuinka monta?"

- Prinsessa: "No saadaanko?"

- Minä: "Pyydäppä mummi puhelimeen..."

- Prinsessa: "No ei meitä ole kuin minä, Vilma, Lilli, Vemppu, Saara, Olli, Alkki, Emil, Emppu, Eemeli, Huppe, Jappe ja joku Lauri. Saadaanko ne pillimehut ja sipsit?"

- Minä: "Pyydäppä mummi puhelimeen..."

Rohkaisevia sanoja

Meillä oli viikonloppuna naidun suvun juhlat. Kutsussa ei tietenkään ollut mainintaa miten juhliin tulisi pukeutua, mutta kyseisen suvun kanssa juhlineena tiedän, että kutsu viettämään kesäpäivää tarkoittaa vähintään tummaa pukua. 

Ihan ääneen miehelleni pohdin, että onkohan se vihreä mekkoni liian hieno sinne juhliin. Mies totesi: "Ei, ethän sinä näytä hienolta mekossa".

Se vihreä mekko on hihaton. Johon mieheni katsoi tarpeelliseksi kommentoida: "Onhan sulla jotkut hihat siihen? Sun käsivarret ei taida olla ihan tarpeeksi ruskettuneet siihen ilman hihoja."

Matkalla juhliin, vihreä mekko päälläni, mies toteaa, että "ai, sulla ei ole sukkahousuja. Olisiko pitänyt laittaa jotain itseruskettavaa sääriin?"

Anopin piikkiin menee tämäkin, mistä muualtakaan olisi moista oppinut hänen poikansa.

PS.
Kun päästiin juhlapaikan pihamaalle, viereisestä autosta nousi pariskunta farkuissaan. Hetken jo mietittiin, että olla ylipukeutuneita. Mutta niin se vaan oli, että joku muukin oli mennyt siihen 'tervetuloa viettämään kesäpäivää' -halpaan. Me oltiin joskus ne yhteisen talvipäivänvieton alipukeutuneet tyypit. Kuinka hankalaa se on kertoa kutsussa siitä mikä on juhlien aihe ja pukukoodi.

Turkulaisia tapoja

Meitä on työpaikallani kaksin kappalein Satakunnasta tänne Varsinais-Suomeen ponnistaneita. Ihan vielä saman kylän kasvatteja ollaan, mikä on jälleen osoitus siitä kuinka pieni maailma onkaan. Tätä turkulaista elämänmenoa olen minäkin jo seurannut läheltä yli kymmenen vuotta ja tämä toinen ex-satakuntalainen varmasti 30-vuotta. 

Työpaikalla sitten ryhdyttiin suunnittelemaan iltaa, joka vietettäisi vahvasti jokilaivoilla istuen. Alkusuunnittelussa osallistujia oli innokkaat 15. Pikkuhiljaa porukka väheni kahdeksaan. Kuinka ollakkaan kun päivä lähenee, ei meitä osallistuja ole kuin kaksi ex-satakuntalaista. Moneen kertaan on muistutettu ja varmisteltu, oltu innostuneita. Mutta sitten tapahtuu jotain, ja se siitä.

En nyt sen kummemmin kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta tuttavani huomautti, että ainahan turkulaiset tekee niin. On innoissaan osallistumassa mukaan, eikä yleensä edes ilmoita (tai sitten viime tipassa) ettei pääse osallistumaan.

Kotona ilmoitin, että lähden työkavereiden kanssa jokilaivoille. Mulla on sitten tasan yksi työkaveri ilmeisesti. Joku poisjääneistä ehdotteli jotain toista päivää, että sitten mennään. Joo, ihan sama. Siellä me taas oltaisi satakuntalaiset keskenämme. Mennään muuten nytkin, vaikka sitten ihan kahdestaan.

Vastaväitteitä otan vastaan oikein mielelläni. 

Miehen suru

Työkaverin (mies) isoäiti kuoli yllättäen. Ikäähän nyt oli kertynyt jo kahdeksankympin päälle, mutta kuitenkin perusterve mummo hän oli. Alkuviikosta oli sairastunut äkisti ja torstaina sitten kuoli. Työkaveri kertoi asiasta jo alkuviikolla ja sanoi rauhallisesti odottavansa poisnukkumista. Ja torstaina hän kertoi, aivan kuin minkä tahansa asian, että isoäiti on nyt sitten kuollut. 

Ja minä oon järkyttynyt. 

Olin jo järkyttynyt kuullessani kuinka yhtäkkiä se elämä voi kääntyä, että perusterve on yhtäkkiä vuoteenomana ja omaiset odottaa kuolemaa. Optimistina tässä vaiheessa vielä taisin sanoakin, että eiköhän se mummo sieltä itsensä vielä terveeksi saa. Ilmeisesti realistityyppi on tämä kollegani, hän totesi, että olisi varmasti parempi jos saisi lähteä nyt rauhassa. 

Kun sitten tämä tieto kuolemasta kerrottiin, olin taas aivan järkyttynyt. Isoäiti! niitä ei kenelläkään ole liikaa ja iästä huolimatta se on suuri menetys. 

Mutta se on ilmeisesti miehen suru vähän erilaista. 

Tai sitten minä oon vaan mahdoton nyyhky.

Juoppojen pesä

Olisi tähän ehkä pitänyt liittää valokuva, mikäli et tiedä miltä näyttää juoppojen pesä. 

Anoppini mukaan 6-vuotiaan tyttäreni huone on kuin juoppojen pesä. Eli kuvaillakseni millaisissa oloissa juopot elää, niin lattiahan on kuorrutettu vaatteilla. Koska vaatteita pitää vaihtaa tuossa iässä vähintään kahdeksan kertaa päivässä ja tietenkin edellinen vaatekerta putoaa siihen huoneen lattialle. Joukossa on sitten ne oikeasti likaiset vaatteet, alusvaatteita myöten. Lisäksi juoppojen pesessä on paljon värikyniä ja piirustuksia pitkin lattioita, myös ikkunoihin sinitarralla liimattuja kuvia. Hiuslenkkejä, rannerenkaita ja koruja pitkin lattioita. Pet Shop -hahmoja ja barbien vaatteita. Niitä on juoppojen pesät täynnä.

I love my A-noppi.

PS. 
Prinsessa oli taas vaihtanut vaatekertaansa ja kun häneltä kyselin, että miksi taas, niin vastaus oli: mutta kun mä en ole käyttänyt just tätä mekkoa tänä kesänä vielä ollenkaan.

Kesälukemistoa

Käytiin miehen kanssa ostamassa juhannukseksi kasa pokkareita. Hyvä tarjous, kolme kirjaa 12 euroa. Mies löysi nopeasti omansa, minä en. 

Alahyllyltä sitten bongasin kirjan, jossa luki että maailmansuosion saavuttanut trilogia. No kappas, korkkarin kuva kannessa (=naisille suunnattu) ja kaikki trilogian osat löytyi. Otin ne. 

Juhannuksena sitten sivulle viisi päästyäni oli pakko lukaista se takakansi. 'Parempaa kuin Fifty Shades of Grey'. Okei, no se selitti sen, miksi laukeaminen käsiteltiin jo sivulla viisi.

Mutta näin trilogian kaksi ensimmäistä osaa lukeneena totesin, että pitääköhän vielä tutustua siihen Fifty Shadesiinkin, kun tätä kerran siihen verrattiin. Ja joo, aion lukea sen kolmososankin. Aika tarkkaan selostettua jyystämistä näissä toki on, mutta ihan punastelematta olen selvinnyt. Vaikka ensimmäiset kerrat kun tekstissä tuli vastaan sana k-ulli, niin melkein teinimäisesti tirskahdin nauruun. Ei kuulu sanavarastooni. Sekin on käynyt mielessä, että jos noinkin useasti pystyy harrastamaan seksiä, niin kävely ei voi onnistua. Ainakaan tosielämässä.

Trilogia on siis Silvia Dayn Crossfire: Sinusta paljastettu, Sinusta heijastettu ja Sinuun kiedottu. No okei, kertoohan kirjat nimetkin jotain, mutta ei tullut kiireessä edes mieleen... 

Ja mies on kovasti ollut kiinnostunut myös kirjan tapahtumista. Prinsessa, joka opettelee lukemaan on muutaman kerran tullut tavailemaan sanoja viereeni. Juuri niitä sanoja joita voi sitten ekaluokan opelle kertoa osaavansa: nänni ja orgasmi.

Lakatut varpaankynnet

Ennen tätä uutta talvea, silloin kun oli lämmintä, marssin töihin varvassandaaleissani. Oikein näppärät kesäkengät, ei hiosta ja saa nopeasti potkaistua vielä pois jalastakin pöydän alle. No sitten tuli Turun Sanomat ja väitti, ettei ne ole millään tapaa työpaikalle sopivat jalkineet. Vaihdoin korkkareihin.

Sitten seuraavaksi tuli Iltapäivälehti, joka sanoi, ettei avonaisia paitoja saa pitää työpaikalla. Määrittele avonainen? Samassa lehdessä sanottiin, että hihattomat paidat ja sortsit on ehdoton nounou. Ettäs tiedätte tekin!

Mitä seuraavaksi? Olisiko sellainen koko naaman peittävä huivi, ettei vaan paljasteta liikaa?

PS.

Mulla oli sentään lakatut varpaankynnet...

Ryppykriisi

Harjoittelin keski-ikää käymällä Siltsun keikalla. 

Ihmishavaintoja osa 1: Onko se tosiaan niin, että me blondit rypistytään aikaisemmin kuin brunetet?

Sanoisin, ettei ole kovin reilua.

Ihmishavaintoja osa 2: Sukat sandaaleissa on ilmeisesti kuuminta hottia. Myös naisten korkkarisandaaleissa.

Sanoisin, etten halua edes olla muodikas.

Huomenna olen tehokas

Tartuin hetkeen ja päätin olla tänään vähemmän tehokas. Huomenna olen taas tehokas.

Eilen olin prinsessan jalkapallopeliä katsomassa. Ihan täysin en päässyt peliin keskittymään kun kuopus oli mukana, mutta kaikkeni yritin. Hyvin meni pelit, vaikkakin tappio tuli molemmista peleistä. En ollut aikaisemmissa peleissä katsomassa ja sain mieheltä jo vinkin, että katsomon puolelta löytyy mölyapinaäitejä. Juuri nitä, jotka ei voi olla hetkeäkään puuttumatta peliin. No sitä pahinta en katsomosta nähnyt tai kuullut, mutta jännästi huomaan, että tyttöjen jalkapallossa tämä vanhempien kiihkoisuus on jotenkin isompaa ja voimakkaampaa kuin poikien jalkapallossa. Ainakaan mitä oli esikoisen jalkapalloaikoina aistittavissa.

No nyt sitten pelin jälkeen yksi äideistä kävi avautumassa valmentajalle, että valmentaja on peluuttanut hänen pientä riittaliisairmeliään väärin tai ainakin suosinut omaa lastaan useammalla vaihdolla. Kuka helvetti ehtii niitä vaihtoja niin tarkkaan vahtimaan kysyn vaan? Otti oikein reippaasti päähän, mutta oli pakko syöksyä kuopuksen perään joka suuntasi vauhdilla kohti autotietä.

Illalla sitten tuli valmentajalta viestiä, että hän luovuttaa ilomielin paikkansa jollekin joka homman paremmin hoitaa. Ja arvatkaapa kuinka monta tyyppiä niitä sellaisia on? Ehkä sitten tämä yksi joka jo valmiiksi katsomon puolelta laskee näiden 7-vuotiaiden täysammattilaisten jalkapalloilijoiden peliaikoja. Lähetin valmentajalle takaisin kannustavan viestin ja niin oli tehnyt moni muukin. Hän sai siis muulta joukkueelta täyden tuen ja kiitokset jo tähän asti hyvin tehdystä valmennustyöstä. Minusta ei olisi siihen, eikä monesta muustakaan kentän laidalla huutavista.

Ehdotan, että me vanhemmat luvataan olla puuttumatta valmentajien peli- ja pelaajapäätöksiin. Jos jotain kommentoitavaa tulee, käydään keskustelut rakentavassa hengessä. Itsestäänselvyyksiä monelle, mutta valitettavan monelle taas ei.

Nyt alan oikein kunnolla laiskaksi. 

MIstä sitä jatkaisin...

Nyt on taas niin pitkä kirjoitustauko, että kirjoittaminen on hankalaa...

Ensinnäkin kesä yllätti. Kesävaatteet ei mahdu päälle eikä massakautta saa millään katkeamaan. Tahdonvoima, missä olet? Ihan jo t-paidan päälle pukeminen on inhottavaa kun tuntuu että käsivarret muistuttaa reisiä. Ja lisäksi ne on tietenkin vitivalkoiset ja herättää näin ollen myös huomiota.  Eikä ne siitä ruskeammiksi muutu, kun pidän niitä piilossa. Sama pätee sääriin.

Mökkeily. Sitä on taas yhden yön verran testattu koko perheen kanssa. Ruuanlaittoa, tiskausta ja siivousta. Jotenkin muistuttaa kotioloja. Yöt on niin kylmiä, että omaa aikaa ei pysty viettämään yöllä ulkona vaan sisällä telkkarin äärellä. 

Kävin työmatkalla Pohjanmaalla. Kauniita on Suomen kaupungit kesäauringossa ja yksikseen autoilu on aika kivaa. Ihmiset oli myös mukavia. Vietin vauhdikasta iltaa 50+ herraseurassa, hauskoja kavereita ja yllättävää, että ottivat minut mukaan. 

Valokuvaus. Nyt on taas yksi kurssi purkissa ja sen tiimoilta syksyllä olisi luvassa oikein näyttely. Juuri niin kuin joskus jo totesin, että ketä tahansa kenellä on kamera voi pitää valokuvanäyttelyn. Meidän porukalla oli hieno teema ja hienoja kuviakin sieltä syntyi. Oma kuvaus on vähentynyt sitä mukaa kun oppia on tullut lisää. Jotenkin tiedän, etten osaa ottaa kuvaa niinkuin sen päässäni jo näen. Lopputulos ei vastaa siis kuvitelmaa lopputuloksesta.

Lapset on jo kesälomalla eikä arki ole entisensä. Anoppi ei säästele sanojaan sotkuisesta kodistamme, vaikka se olisi juuri häntä varten puunattu. Jos nypin pihaa, se aika on pois sisäsiivoukselta ja tästä tulee palautetta. Jos taas siivoan sisällä ja annan rikkaruohojen rehottaa, tulee palautetta. Aikani ei vain millään tunnu riittävän kaikkeen. Mies on jo niin hermostunut äidilleen, että ilmoitti ettei mummin hoitopäiviä jatketa enää syksyllä. Kuopushan viihtyy hyvin päiväkodissakin. 

Pitkän väsytystaistelun jälkeen Prinsessalta irtosi ensimmäinen hammas. Väsytystaistelu oli siksi niin tiukka, koska Prinsessa oli päättänyt ettei sitä kukaan häneltä irti ota ja äiti oli taas päättänyt sen irrottaa kun jo puoliksi oli irti koko hammas. Tahtojen taistelua, enkä varmaan kovin hyvin sitä hommaa hoitanut. Lupasin jo Ruotsin risteilynkin jos saan ottaa hampaan irti ja sitten peruin koko risteilyn kun en saanut irroituslupaa. Lasta tuli lahjottua rahalla, karkilla, koruilla ja sillä risteilyllä. Mutta ei antanut periksi, ei lapsi eikä äiti. Lopulta tuli se viimeinen viisitoistaminuuttia, jonka jälkeen hammas otetaan väkisin pois. Se melkein irtonainen hammas sattui ja sai ikenenkin muuttumaan kirkkaanpunaiseksi, lopulta taistelun jälkeen hammas oli jo irti muttei siihen saanut silti koskea. Nyt Prinsessa esittelee ylpeänä irronnutta hammastaan sekä koloa hammasrivistössä. Ja myönsi sentään, että olisi ehkä voinut antaa ottaa sen irti jo vähän aiemmin. Luonteensa se on perinyt äidiltään, tuota tahdonvoimaa pitäisi vaan vieläkin löytyä myös äidistä, että ne kesävaatteetkin saisi mahtumaan päälle.