Terapian tarpeessa on varmasti jokainen meistä. Kaikilta löytyy vähintään yksi lapsuustrauma, josta yli pääsemiseksi voisi tarvita ammattimaista korvaa. Itse olenkin jo todennut, että pitänee alkaa säästämään lapsille jo valmiiksi terapiarahoja, eiköhän tässä tule milloin mistäkin niitä lapsuustraumoja lapsilleen aiheutettua. Tänään viimeksi olin vihattu äiti, koska peliaika oli päättynyt. Tätäkin pettymyksen aiheuttamaa tuskaa saattaa riittää sinne aikuiseksi asti.
Omia lapsuustraumojani olen kerrannut siskojeni kanssa, heilläkin omat traumansa samalta ajalta. Yhteistä meille kolmelle on (ainakin) hiihtokilpailutrauma, hampaidenpesutrauma sekä äidin-siivoussekokohtaus-trauma. Tässä vielä mietitään, tarvitaanko ammattiapua vai pysytäänkö hullujen kirjoissa.
Mikäpä sitä mukavampaa, kuin ihminen joka vain ja ainoastaan kuuntelee mitä puhut. Ainakin esittää kiinnostunutta ja mahdollisesti nyökkää päätään hyväksyvästi juuri oikeassa kohdassa. Tietämättä totuudesta tai tuntematta tarinan ihmisiä. Ammattilainen ei myöskään tule muistuttamaan sinua vuosien päästä, kuinka haukuit sen miehesi silloin siten ja täten.
Hyvä ystävä voi korvata terapeutin, mutta terapeutti ei korvaa hyvää ystävää. Ammattilaiselle maksetaan toisten murheista ja ne voi unohtaa työajan päätyttyä. Ystävä kantaa omat ja kaverinkin murheet vuorokauden ympäri. Ammattilainen ehkä ohjaa sinua oikealle tielle, kun taas ystävä sanoo suorat sanat. Mikä sopii sitten kenellekin, on oma valinta. Hyviä ystäviä on valitettavan harvassa, mutta niin taitaa olla hyvät terapeutitkin.
PS.
Itse haluan olla se hyvä ystävä, jolle voi kertoa kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rillo hykertelee ilosta jokaisesta kommentista. Kiitos!