Se, että esittelisin viisi parasta otostani huoneelliselle tuntemattomia kuulostaa yhtäkkiä jotenkin niin...pelottavalta. No pelottava on ehkä hieman liioiteltu sana, mutta mitä jos muiden mielestä kuvani onkin ihan tyhmiä ja huonoja? Kun nyt oikein miettii, niin en ole pitkään aikaan tehnyt mitään missä olen ollut noviisi. Ja olenhan kuvannut monta vuotta ja nykyisellä kamerallakin ainakin neljä vuotta. Eikä kai ensimmäisen oppitunnin jälkeen kenenkään kuulu olla vielä mestarikuvaaja? Paitsi olisi kivaa, jos minä olisin.
Tältäkö se tuntuu kun hyppää mukavuusalueen ulkopuolelle? Toisaalta se tuntuu aika hyvältä. Vaikkakin takaraivossa piilee se, että ne mun kuvani on taatusti surkeita...
Toisaalta taas kun miettii ryhmämme muita jäseniä, joista osa ei ennen kurssia osannut kameraansa pistää päälle saati sen asetuksista tiennyt mitään, ehkä kuitenkin olen vielä vahvoilla.
Seuraavaksi voinkin ilmoittautua vaikka hitsauskurssille. Enhän mä sillä taidolla mitään tee, mutta sittenpä olisi hallussa sekin homma. Ja ehkä onnistumisenriemua takataskussa edes vähän.
PS.
Vai olisiko jossakin sellainen omantunnon-kasvatus -kurssi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rillo hykertelee ilosta jokaisesta kommentista. Kiitos!