Tänään on viimeinen arkivapaani. Tästä päivästä, hetkestä, haluaisin pitää kiinni kaksin käsin.
En varsinaisesti karsasta työtä. Olen omasta mielestäni ainakin joskus ja monen muun mielestä hyvä siinä mitä teen. Eiköhän se oravanpyörä pyöri kuten ennenkin, kunhan saan vaihteen silmään. Vaihteistossa oleva vika johtunee osittain motivaation puutteesta ja motivaation puute taas siitä sekamelskasta, joka siellä työpaikallani tällä hetkellä vallitsee.
Kaksin käsin kuitenkin pitelisin pientä poikaani, jota en halua vielä päästää silmistäni. Kaksin käsin pidän kiinni myös siitä ajasta ja energiasta, jonka olen voinut viimeisen vuoden aikana jakaa kaikille kolmelle kullanmurulleni. Miten voikaan olla näin haikeaa.
PS.
Kaksin käsin saan myös repiä päälleni jotain työvaatteita. Hemmetti kun ovat kutistuneet kaapissa!
