lauantai 31. elokuuta 2013

Nainen hermoromahduksen partaalla

Silloin kesän alussa kun lasten hoitokuvioita suunniteltiin, en mitenkään olisi kuvitellut, että kesän lopussa olen hermoromahduksen partaalla. Lopulta soitin äidille, joka oli juuri pohtinut, että miten mä jaksan sitä yhtä. Enkä jaksanutkaan, siitä syystähän juuri soitin. 

Torstai-iltana jouduin pyytämään anoppia taas lapsia kaitsemaan myös illaksi. Mies oli illan koulussa ja tällä kertaa vuorossa oli päiväkodin vanhempainilta. Lähdin aikaisin töistä, että anoppikin pääsi välillä vähän vapaalle. Perheen kanssa syötiin makaronilaatikon jämät hyvässä hengessä ja lopulta sitten lähdin päiväkodille. Kotiin tullessa kysyin anopilta, että mikä täällä haisee. Ensin kielsi, ettei mikään haise. Lopulta sitten paljasti tehneensä Prinsessalle munakasta, koska oletti ettei Prinsessa ole pahemmin syönyt ruokaa.

Siinä mulla sitten kilahti! Meillä kun on ollut ihan aina sääntönä, anoppikin asian on tiennyt, että ruoka syödään silloin kun on ruoka-aika. Jos ei ruuasta pidä, niin muutakaan ruokaa ei ole tarjolla ennen seuraavaa ateria-aikaa. Anoppikin siinä kilahti, että hän on aina toiminut juuri päinvastoin. Että jos lapset ei ole tykänneet ruuasta, niin hän on sitten tehnyt jotain muuta. 'Eihän lasta voi nälässä pitää!'

MITÄ HELVETTIÄ!!! Lapsethan vedättää sitä ihan täysillä!

Kesän alussa käytiin keskustelu, silloin vielä hyvässä hengessä, että kun näitä hoitopäiviä tulee heille niin paljon että täytyy pitää niistä meidän perheen rajoista, säännöistä ja tavoista kiinni. Anoppi nyökkäili, että tottakai, näin tehdään. 

Torstaina hän ei sitten ollut kuullut juttuakaan meidän perheen rajoista, säännöistä tai tavoista. Tai että hänen pitäisi niitä jotenkin noudattaa. Siinä toukokuisessa hyvän mielen keskustelussa vielä sanoin, että juuri siitä syystä en niin välitä tästä isovanhempien hoitokuviosta, koska siinä kärsii nimenomaan ne isovanhemman ja lapsen väliset roolit. Isovanhemman pitää tehdä muutakin kuin sen mitä lapsi haluaa. Pitää kiinni säännöistä ja rajoista. Kasvattaa, eikä pelkästään hemmotella.

Selvisi sitten se, että jätskiä on syöty jokapäivä (ihan turhaan olen muistutellut iltaisin jostain herkuttomista päivistä), esikoinen on tyhjentänyt säästöpossunsa ja käynyt kaupassa ostoksilla (kertonut anopille, että on ennenkin saanut mennä) ja Prinsessakin kivasti laajentanut reviiriään (ja uskotellut anopille, että hän saa niin tehdä). Kuopuksen ruokailusta olen kesän aikana sanonut noin sata kertaa, että syö samaa ruokaa kuin me muutkin. Anoppi on sitten sotkenut purkkiruokaa siihen kotiruokaan. Että saa katsos niitä tuttuja makuja... Voin kertoa, että kaksi vanhempaa lasta on herkuilla kyllästetty ja juniori taas kärsinyt purkkiruokien tutuista mauista.

Perjantaina-aamuna anoppi kiukutteli, ihan sama mulle. Muakin kiukutti. Sekin oli ihan sama anopille.

Iltapäivällä oli anopille tullut riitaa Prinsessan kanssa, kun anoppi yritti vihdoinkin pitää niistä lapsen omien vanhempien määrittelemien rajojen reunoista kiinni. Sanoisin, että siitäkin saa itseään syyttää. Näin jälkikäteen osaan kuvitella ne anopin toukokuiset ajatukset: 'höpöhöpö, minähän teen niinkuin minä haluan!'

Mielestäni isovanhempi siis saa hemmotella! Ja kuuluukin. Edelleenkin anoppi voi lapsille antaa jätskit tai karkit, mutta se ei voi olla jokapäiväistä. Säästäköön ne hemmottelut vaikka yökyläilyyn tai muuhun spesiaaliin. Tämä hoitokuvio kun toistaiseksi menee näin. 

Soittoni äidille poiki onneksi sen, että saan täysin anopittoman viikon kun äitini tulee meille lapsia hoitamaan. Ensi viikolla kuopuskin on muutaman päivän päiväkodissa, eli alkaa se ihan oikea arki. Tässä syksyn aikana voin tehdä sen lopullisen päätöksen tämän hoitokuvion suhteen. 

Pitäiskö kirjoittaa ihan omaa anoppiblogia?

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Paska mutsi

Viime päivät on tuoneet tullessaan monta paska mutsi -tilannetta.

Ensinnäkin esikoisella oli jääkiekko-ottelu. Kauden ensimmäinen, josta minä sitten myöhästyin. Osittain syytän miestä, joka notkui siellä hallilla liian kauan, mutta ei riittävän kauan että olisi ottanut sen lätkäpojan kotiin. Niinpä tehtiin läpystä vaihto ja minulta jäi sitten se peli näkemättä. Silmät tuikkien esikoinen kysyi, että näinkö kun hän pelasi ja silmät lähes kirkkaina minä valehtelin, että näin. 

Sitten meni hermot niihin omaa menetettyä lätkäuraansa paikkaaviin isähahmoihin, joiden puheista saattaisi saada vaikutelman, että heidän sakukoivunsa ja mikaelgranlundinsa ovat vähintäänkin syntyneet luistimet jalassa. Oli pakko poistua paikalta, joka tietenkin tulkitaan siten että mua ei vaan nappaa jääkiekko tai poikani harrastus. Mä siis tykkään jääkiekosta, tykkään siitäkin että poikani melkein (tai aika varmastikin) rakastaa lajia. Mutta minulla ei ole tarvetta (eikä kai syytäkään) kehuskella poikani komposiittimailan ominaisuuksilla (ihan niinkuin tietäisin niistä jotain) tai kerrata sitä, miten juuri minun poikani peli on sujunut. Juurihan kaikki senkin olivat nähneet, siis ne jotka eivät myöhästyneet sieltä pelistä.

Seuraavaksi vuorossa oli jalkapallo-ottelu. Ensinnäkin riideltiin esikoisen kanssa läksyjenteosta ja lupasin kyydin peliin, jotta ehtii hyvin. Ehtikin tosi hyvin, sillä oltiin 1,5 tuntia etuajassa paikalla. Paska mutsi unohti tarkistaa muuttuneen otteluaikataulun netistä. Uusi yritys oikeaan aikaan ja paikalla oli jälleen rakastamani futismutsit. Kieltäydyin kunniasta ostaa itselleni ehkä maailman ruminta hupparia, johon on kirjoitettu nappulaliigajoukkueen nimi. Lupasin maksaa vaikka joukkueen tilille sen välirahan, joka nyt tästä toteutumattomasta kaupasta jää saamatta. Ehdotin kirkkaan vihreän hupparin vaihtoa johonkin hillitympään, esimerkiksi t-paitaan. Sillä voisi pestä vaikka autoa. Jalkapallo ei ole mitään suosikkilajejani, mutta olen ehkä hieman alkanut tykkäämään siitä tässä esikoisen nappulaliigavuosina. Ja edelleenkin se on kivaa, että esikoinen tykkää pelata sitä ja se on se mikä minulle on tärkeintä.

Eikä mulla ole edes retkituolia sinne jalkapallokentän laidalle. Saati vilttiä. Eikä edes käteistä rahaa, puffetti (vai buffetti vai buffet vai sitten vaan kioski) ostoksia varten. Lisäksi kiellän vielä lapsiltakin nuo herkkuostokset, vedoten siis siihen että meillä ei ole herkkupäivä. Paska mutsi.

Sitten en ymmärtänyt sitäkään, että koulun vanhempainiltaan tulee pukeutua, meikata ja uittaa itsensä hajuvedessä. Minä menin pyörällä (kypärä päässä tietty), aamuisissa meikeissä ja niissä samoissa työfarkuissa missä olin koko päivän notkunut. Melkoiset jälkihietkin sain aikaan vastatuuleen polkiessa ja liian tyhjillä renkailla. Missasin monta juttua kun juorusin vieruskaverin kanssa (flash-back ala-asteelta).

Tästä ei kai ole suunta kuin ylöspäin!

tiistai 27. elokuuta 2013

Aamukina

Oltiin aamulla kuopuksen kanssa tutustumassa uuteen päiväkotiin. Kaikki vaikuttaa niin paljon paremmalta kuin viimeksi helmikuussa. Sekä se että kuopus on kasvanut ja reipastunut paljon, myös päiväkodin touhuissa oli ihan eri meininki kuin edellisessä leluttomassa päiväkodissa.

Anoppi oltiin sitten tilattu lastenhoitoon tänään vähän myöhemmin. Hänellä on siis todella vaikeuksia käsittää, että mikä on hänen asiansa ja mikä ei. Edelleen.

Hän oli eilisen illan suunnitellut, että miten hän hakee kuopusta ja Prinsessaa päiväkodista sitten ennen kuin minä pääsen töistä. 'Eihän lapsia voi siellä viiteen asti pitää!' Tämä ei siis ollut mikään kysymys anopin puolelta, vaan toteamus että näin hän alkaa toimia. Vastaväitteeni kumottiin vakuuttavalla 'höpöhöpö, kyllä minä voin ne hakea jos haluan' -kommentilla.

Kuopukselle tulee 11 hoitopäivää kuukaudessa ja loput hän saa viettää mummin kanssa ja TODELLAKIN tulee viettämään ne päiväkotipäivät ihan siihen asti kun minä ne sieltä haen. On kello sitten 5 tai puoli viisi. Vasta kun sanoin, että ilmoitan päiväkotiin ettei lapsia saa missään tapauksessa antaa anopille, hän hiljeni.

Pari muutakin esimerkkiä anopin ongelmista hahmottaa minun yksityisyyteni rajaa: 

Oltiin asuttu uudessa kodissa varmaan puolen vuoden ajan, kun hän oli meille mitään sanomatta kutsunut kaksi entistä työkaveriaan tutustumaan meidän kotiin. Siten, että me oltiin itse töissä ja päiväkodissa ja missä sitten oltiinkin. Se oli varmasti ikimuistettava visiitti kaikille osapuolille. Anoppi sitten jälkikäteen kertoi, että olivat olleet meillä ja että olivat tykänneet, että on kaunis koti. Itse en ole koskaan tavannut toista näistä entisistä työkavereista.

Kun odotin esikoista, jo pari viikkoa yliajalla, anoppi oli kovasti huolissaan yliaikaisuudesta. Soitti minulle lähes hysteerisenä ja jouduin häntä rauhoittelemaan, että kaikki on ihan kunnossa. Synnytys kyllä käynnistetään, jos se ei ala sieltä tulemaan itsekseen. Tämähän ei anopille riittänyt, vaan hän soitti sairaalaan (TYKSiin) synnytysosastolle ja esitti sinne huolensa että miksei MINUN synnytystäni ole käynnistetty. Sairaalastahan ei mitään tietoja mun raskaudestani tietenkään voida antaa, onneksi, mutta hänelle oli selitetty perusasiat yliaikaisuudesta. Sitten anoppi soitti minulle täysin rauhallisena ja kertoi juuri ne samat asiat jotka olin hänelle jo aiemmin kertonut. Niin, minähän en osannut aikuisena ihmisenä itse hoitaa omia asioitani. 

Niin, että otatko mandariinin jos mä kuorin?

Että onhan se ihan ookoo olla joskus vähän hermona tohon tyyppiin? Välillä tulee mieleen purkaa koko tämä meidän mummi-hoitaa -järjestely. Mutta toisaalta se on ainutlaatuista aikaa lapsille ja sille mummillekin. Mutta kun annat pikkusormen, se vie koko käden.

maanantai 26. elokuuta 2013

Vinkiksi työnhakijalle

Jälleen muutamia työhaastatteluja haastattelijan roolissa on takana. Muutama nopea vinkki työnhakijalle:

1. Ei välttämättä kannata hehkuttaa siitä, että kuinka mahtavaa on päästä haastatteluun vihdoinkin, kun on jo lähettänyt 150 hakemusta. Ymmärrän ilosi, mutta se saa totisesti haastattelijan pohtimaan, että mitä siinä hakemuksessa oli sellaista mitä en huomannut. Hillitty, kiitos tästä mahdollisuudesta -kommentti on paljon toimivampi.

2. Vääriä vastauksia kysymykseen 'Miksi hait juuri tätä työtä' on mm. no kun vanha paikka on niin surkea tai että haluaa pois iltavuorosta. Vastaukset uusista haasteista ja työskentelystä kansainvälisessä yrityksessä, nekin kuulostaa paremmilta.

3. Työhaastattelussa ei välttämättä kannata kerrata niitä kaikkia päiviä tai tapahtumia kun ei pääse töihin. Kuten opiskelijaporukan ryyppyreissut yms. Lähiviikkoina lähtö vaikka etelänlomalle kannattaa tietenkin mainita, mutta kaikkia yksityiskohtia ei välttämättä kannata kertoa. Vastapuoli voi iästään, ulkonäöstään ja kommenteistaan huolimatta olla vaikka kiihkoabsolutisti, jos sellaisia siis on olemassa. Minähän en siis ole.

4. Kaikki kliseet, ne tulee kertoa haastattelussa, jotta haastattelijakin pysyy kartalla. Jokin uniikki punch-line olisi hyvä miettiä. Jotain mikä jää haastattelijan mieleen. Haasteellisinta on tietenkin keksiä se uniikki lause, jota haastattelija ei vielä olisi kuullut. Yleisin vielä opiskelijan käyttämä lause haastattelussa on, 'Enhän mä nyt mitään pomon paikkaa ole hakemassa, mutta kyllä mä näen itseni esimiestehtävissä parin vuoden päästä'. Hienoa, että on tavoitteita ei siinä mitään. 

5. Vaikka työhaastattelu on tavallaan pelkkää näytelmää. Työnantaja on mahtava ja mahdollisuudet on rajattomat. Työntekijä osaa mitä vain ja ainakin oppii nopeasti, omaa mahtavat ryhmätyötaidot samoin toimii loistavasti myös yksin. Tästä näytöksen läpi haastattelijan tulisi saada varma tunne siitä, että tästä tyypistä olisi ainakin tähän hommaan. Ja mielellään vähän enempäänkin. Haastattelija muodostaa kuitenkin jokaisesta vastauksesta oman käsityksensä asiasta, eikä se välttämättä vastaa sitä minkä haastateltava on omasta suustaan juuri päästänyt ulos.

Vaikka luen paljon työhakemuksia, en osaa itselleni sellaista kirjoittaa. Sama varmaan olisi noissa haastatteluissa...

PS. 
On tullut vastaan sellainenkin haastattelija, joka oli sitä mieltä että kaikki tatuoinnit on pahasta. Haastattelimme siis yhdessä hakijaa, jonka molemmissa käsissä oli tatuoinnit, eikä hän tuntunut pääsevän yli niistä tatuoinneista. Jos ihmisestä ei jää mitään muuta mieleen, niin haastattelu ei ole kovin onnistunut.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Hyvännäköistä pohdiskelua

Tämä asia on tiettykin arkipäivää niille tosielämän armikuuseloille ja lolaodusogille, eikä se varmaan tunnukaan enää missään. Mutta minulle tapahtuma on harvinainen ja aiheuttaa kyllä kovasti kaksijakoisia ajatuksia.

"Sä näytät hei tosi hyvältä tänään!"

Tietenkin ensin tuli hyvä mieli, että jee, kerrankin mä näytän hyvältä. Edellisen huonon unen yö ei ollut siis jättänyt valtavia pusseja silmien alle ja peiteväri on kivasti piilottanut poskessa tykyttävän finnin. Mä näytän hei hyvältä, ainakin jonkun mielestä! Vau!

Mutta sen jälkeen iskee ajatuksiin se, että ikinä ennen (kuin juuri tänään) EN ole näyttänyt hyvältä. Onkohan se sama tyyppi sitten tähän asti pohtinut, että kylläpä tuolla on joka päivä bad-hair-day tai että nukkuukohan se koskaan kun on niin mustat silmänaluset. Ei näytä hyvältä ei.  

Miksei voi nyt sitten nauttia siitä Tuhkimohetkestä ihan rauhassa miettimättä asiaa sen enempää? 

Vaikka kommentista nyt tulikin hyvä mieli ja se tässä päällimmäiseksi jäi, niin mietin myös sitä että tarvinko näitä kommentteja. Eilinen vieraamme valitteli lihomistaan. Hän kun on kerännyt muutaman kilon niin mies ei enää sano, että hän näyttää hyvältä. Luultavasti mies itse ei ole edes huomannut asiaa ja nämä muutama ylimääräiset kilot häiritsevät rouvaa paljon enemmän. Hänen mukaansa itsetunto murenee ilman niitä kommentteja. 

Onhan se kiva näitä kommentteja kuulla, mutta mitä sitten kun niitä kommentteja ei yhtäkkiä enää kuulekkaan? Onko se siis parempi olla kuulematta niitä alkuunkaan ja perustaa itsetunto nimenomaan sille ajatukselle, joka peilistä katsoessa omaan päähän pompahtaa. Terve itsetunto ei kai huuda peilikuvalleen, että 'voi juma kun olen kaunis' tai että 'olenpa ruma'. Sen takia mun vakiolausahdukseni 'no, tällä mennään' on kai sitä normaalia. Vai johtuuko sekin vaan siitä, että mä olen ihan tavallinen, en missi enkä prinsessa?




perjantai 23. elokuuta 2013

Ne on rumat...

...jotka vaatteilla koreilee. Eikös se niin mene, vanha suomalainen sananlasku.

Olen tähän asti ollut tyytyväinen, ettei omaan työvaatetukseen ole pahemmin tarvinnut panostaa. Normaali työpäivä voi siis mennä ihan farkuissa ja kun sitten on jotain asiakastapaamisia ja muita, niin sitten jotain siistimpää. Mietinkin eilen tätä mun pukeutumistani, että johtuuko tää mun pelkistetty farkkutyylini nyt siitä, että vietän päiväni miesten kanssa. Miehetkin on farkuissa. Ja yritän jotenkin sulautua joukkoon, olla yksi jätkistä. Tähän asti olen sopinutkin porukkaan, vaikka käytänkin päivittäin huulipunaa ja muutenkin olen kuitenkin ihan naisellinen nainen.

Kun sitten eilen ilmestyin töihin pitkästä aikaa korkokengissä ja lähes melkein jakkupuvussa (tai pakkopuvussa, kuten Rva Kepponen asian hyvin ilmaisi) olin valmis ottamaan vastaan kommentteja asiasta. Rikkiviisaat ja aina sanavalmiit tyypit olikin nyt ihan hiljaa. Eikä katsonut mua edes silmiin kunnolla. Mä en ollutkaan enää yksi heistä. Se on pienestä kiinni.

Se olisi parempi jos töissä pitäisi käyttää ihan työvaatteita, työnantajan valitsema tyyli olisi sitten kaikilla. Ei tarvitsisi aamulla pohtia mitä tänään. Vai olisiko se sittenkään hyvä...

PS. 
Aika vähissä on ne  naiset, joille jakkupuku ihan oikeasti sopii. Varsinkin jos on tissit annettu isolla kauhalla ja hartiat on kuin huippu-uimarilla.

EDIT:
Tämä oli Casa Amarillon 500. postaus. Harmi huomata se näin jälkijunassa, olisin voinut jostain vähän ylevämmästä aiheesta kirjoittaa. 

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Hamsteri

Huomenna pitäisi tehdä vaikutus laumalliseen brittimiehiä. Kotiuduin vaatekaupan kautta, ihan niinkuin vaatteilla olisi siihen vaikutusta. No jos edes ensivaikutelmaan olisi.

Vaatekaappini on aivan täynnä tavaraa, vaatteita siis. Jos siellä on jotain päälle sopivaa, niin ainakin sen löytyminen on lähes mahdotonta. Jos sieltä jotain löytyy, se on niin ryppyinen, ettei edes mestari-Martta pysty sitä silittämään. Ongelma siis ratkaistiin uusilla vaatteilla, joille ei löydy sijaa täydestä vaatekaapista. Osan vaatteista olenkin ulkoistanut kodinhoitohuoneen penkille. Siellä on ne vähäkäyttöiset vaatteet, joiden paikka ei ole kaapissa, muttei pyykkikorissakaan. Lapsilla on äidissään hyvä esimerkki sotkunluojasta, vaikka olenkin mielestäni se siisti ihminen. Nimenomaan omasta mielestäni.

Tarvitsisin 'jonkun'. Se joku tulisi mun kanssa käymään läpi vaatekaapin sisällön ja veisi sieltä pois ne joita minä en enää käytä. Mielellään vaikka omaan kaappiinsa. Kun yksin katselen kaappiani, ajattelen että kyllähän tuota vielä joskus voi käyttää. Mutta jos joku vaikka valehtelisi vieressä, että tarvitsisi tuollaisen, niin antaisin ilomielin. Ei kirppiskasaan, ei kierrätyskasaan vaan rakastavaan kotiin. Sen jälkeen se joku voisi vaikka heittää ne näihin edellämainittuihin kasoihin, minulle kertomatta. Itse en osaa tätä karsintaa näemmä suorittaa eikä tällä hetkellä riitä kiinnostustakaan moiseen.

PS.
Tämä hamstraus on muuten perinnöllistä, äitini varastot todisteena.


tiistai 20. elokuuta 2013

Sika jääkiekkosäkissä


Mies lähti esikoisen jääkiekkojoukkueen vanhempainkokoukseen (virhe) ja takaisin tullessaan kertoi faktat. 

Harjoitukset on tiistaisin klo: 15, torstaina klo:X ja joku kolmaskin päivä oli. Kuulo meni pois päältä siinä kohdassa kun mietin, miten se lätkäpoika saadaan yksiönkokoisen lätkäkassinsa kanssa jäähallille kolmeksi. Kello kolme on työaikaa, ainakin minulla. Esikoisen koulu päättyy klo: 14 ja oikeastaan siellä hallilla pitäisi olla jo puoli tuntia ennen harjoituksia, minun siis pitäisi hakea poika koulusta ja viedä hallille. Töistä pitäisi lähteä puoli kahdelta. Eiköhän tämä ole ihan ilmoitusluontoinen asia työnantajalle.

Kausimaksu on 550 euroa. Piste. Tietenkin kysyin, että mitä me/lätkäpoika tällä rahalla sitten saamme, mistä tuo maksu muodostuu, mies katseli mua ihmeissään. Ei kukaan ollut kysynyt, mihin se rahaa menee ja millä kaavalla se on laskettu. Tietenkin tiedän, ettei tämä mikään halpa harrastus ole, mutta en mä ihan purematta niele 550 euron menoa, ilman että tiedän mihin ne eurot menee. Saatiin tästä oikein miehen kanssa kunnon vänkäykset pystyyn ja loppulauseena (ennen häipymistään varastoonsa) mies sanoi, että maksan siitä, että lapseni saa harrastaa. 

Jotenkin musta tuntuu, että ei tule minusta lätkämutsia.

Viime kaudella se olin minä joka vanhempainkokouksessa halusin välttää turhaa rahantuhlausta mm. julkaisuihin joiden painaminen maksoi enemmän kuin niistä saadut mainostulot olivat. Tänä vuonna siitä turhuudesta on luovuttu, vaikka viime vuonna minulle vastattiin, että kun AINA on sellainen julkaisu tehty. Ilmeisesti pitäisi alkaa oikein tosi aktiiviseksi, jos näinkin vähäisellä matikkapäällä pystyisi tuon seuran toimia vähän parantamaan. Eikä nyt muuten puhuta siitä SM-liigassa pelaavasta paikallisseurasta, jossa samanikäisten poikien kausimaksu on 150 euroa.

Jalkapallokentän laidalla juttelin eilen kahden lätkämutsin kanssa, eikä ne ymmärtäneet mua ollenkaan. Yrittivät siinä arvailla ja selitellä mulle mistä se maksu tulee. Välillä tuntuu, että puhun eri kieltäkin näiden ihmisten kanssa. Ja kerään itselleni vaan kiukkua niiden kanssa tahiessa. Voisin vaikka lyödä vetoa, että pitävät mua ihan idioottina kun en mukamas tajua näitä maksujuttuja. Tajuan joo, mutta en ole valmis ostamaan sikaa säkissä. Mutta kun AINA ennenkin... 

Mutta meillä siis pelataan jääkiekkoa, maksoi mitä maksoi. Poika on innoissaan ja se kai on tärkeintä.

Virhe oli siis lähettää mies sinne palaveriin, minunhan siellä olisi pitänyt olla vaatimassa ja vinkumassa. Mies kun sitten uskoo niitä, mutta-kun-aina tai ei-ennenkään-kukaan kommentteja.

PS. 
Ja luit ihan oikein. Hänen varastoonsa. Meillä on minun varastoni ja miehen varasto. Käytännöllistä...tai sitten ei.

maanantai 19. elokuuta 2013

A-Noppi

Vaikeahan se on uskoa, että vasta toista viikkoa loman jälkeen aloittelin tänään. Viikon jokaisena arkipäivänä olen nähnyt myös anoppia, lisäbonuksena pyhäpäivänä eilen. Ja tiedättekö se on kyllä aivan liikaa kyseistä ihmistä. Ja kun tarkemmin kalenteria katsoo, niin tätä iloa on luvassa vielä seuraavat kaksi viikkoa.

Jos vaan mitenkään pystyisin, niin heräisin vähän aikaisemmin ja livahtaisin salaa töihin jo ennen anopin saapumista. Mutta väsymys on iskenyt niin kovin, että on pakko ottaa jokainen uniminuutti mitä on suotu.

Alunperin olin ajatellut pitää tämän blogin sen verran hyvän mielen blogina, että en sotkisi A-Noppia tähän ollenkaan. Mutta muutamalla sanalla on kai hänestä kerrottava...

Olen siis varastanut hänen ainoan lapsensa, väkisin häneltä vienyt. Ensikohtaamisella pelkäsin anoppia, joka mulkosilmillään tuijotti tarkkaan jokaista liikettäni ja kysymyksiä sateli edellisen perään. Kyllähän minä mielelläni itsestäni puhun, mutta tuo tenttaus oli jo hieman pelottavaa. Edelleenkin jokainen sana ja liike on tarkkaan rekisteröity, niihin on jo niin tottunut.

Sivaltavat kommentit taas ei ihan aina mene toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Esimerkiksi joulupöydässä esitetty kommentti, 'Odotan, että koska poikani kertoo taas olevansa sinkku.', on ihan mun kestosuosikkejani. Lasten synttäreillä taas ääneen esitetty epäily: 'Katsotaan nyt, kuinka kauan Rillo vielä on osa meidän perhettä' aiheutti jokseenkin kummastuneita ilmeitä juhlaväessä. Vieraillessaan sairaalassa kuopuksen syntymän jälkeen, hän katseli roikkuvaa vauvamahaani ja ilmoitti, että nyt alkaa sitten panttaus. Niinkuin se synnytyksen jälkeinen maha tai minun mahani yleensäkään kuuluisi mitenkään hänen anopilliselle korkeudelleen. 

Voi että, kuinka sitä voi tuntea olevansa pidetty miniä. Ja tätä iloista naamaa katselen nyt aamuin illoin. Tämä rouva laittaa lusikkansa joka soppaan, niin siitä sitä vasta sotkua syntyy. Mikä on minun tai meidän, on hänen mielestään ennenkaikkea hänen asiansa.

Eihän ne sivallukset aina ole uponneet ja osaan minäkin vähän kiusata A-Noppia. Kuopuksen 1-vee synttäreillä mies oli vielä hakemassa kummisetää rautatieasemalta ja anopin tiedustellessa asiaa, sanoin että meille tuli vähän erimielisyyksiä eikä mies nyt sitten ole tänään paikalla. Anoppi nieli asian ilman epäilyksen häivääkään ja meni juhlimaan. Kysyi kyllä myöhemmin, että olenko mä sitten uutta isäntää jo katsonut.

Eilen, kun jälleen sain viettää aikaa rouvan kanssa, tuli puheeksi tämä meidän tuolileikki. Anoppi sitä ihmetteli, että aiotaanko me kaikki huonekalut myydä. Totesin siinä, että joo, pistetään lusikat jakoon. Väitän, että sen kasvoilla käväisi hymy. Toivonee saavansa poikansa takaisin kotiin. 

Harmi vaan, että poika kestää äitiään vielä vähemmän kuin minä. Ja miniästäkin on tullut niin ilkeä, että heittelee tuollaisia täkyjä ilmoille. 

Onhan siinä anopissa kaksi hyvääkin puolta. Lapset se ottaa hoitoon milloin tahansa ja voin luottaa, että hoitaakin hyvin. Nyt en millään saa päähäni, mikä se toinen hyvä puoli oli... 

Ehkä on aika lopettaa tältä päivältä tähän. Taputukset, jos jaksoit lukea tähän asti.

PS.
Kaiken kuitenkin anopin (72-vuotta) sielunmaisemasta kertoo tämä kysymys pojalleen (37-vuotta): Otatko mandariinin, jos mä kuorin?

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Tuolileikki

Meillä aletaan tästä lähtien, tai oikeastaan keskiviikosta lähtien suosia japanilaista sisustamista. Heitin eilen puolitosissani ilmoille ajatuksen ruokapöydän tuolien myymisestä. Tuoleissa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, olen vain totaalisen kyllästynyt niiden kangasosien pesuun. Kolme suttaavaa lasta, tiedättehän. Tuolien ostosta asti on hieman harmittanut niiden liian korkeat selkänojat, mutta siinäkin vika on vain haltijassa.

Minä lähdin viettämään sadepäivää Ikeaan, jonne sain puhelun. "Tuolit on myyty! Pistetäänkö olohuoneen nojatuolitkin samalla myyntiin?" Kun ehdin kotiin, oli ne nojatuolitkin myyty. 

Mies suunnittelee alan vaihtoa, kun myyntityö sujuu noinkin helposti. Ja meillä ei ole kohta yhtään huonekalua.

Sitten pitäisi alkaa etsiä korvaavia tuoleja. Nojatuolit lähtee tänään, ruokapöydän tuolit keskiviikkona. Jos sahataan ruokapöydästä jalat lyhyiksi, niin voidaan istua lattialla. Tai onko sitä pakko pöydän ääressä edes syödä? Olohuoneessa meillä ei kukaan pahemmin istu arkena, vieraille voidaan jakaa jotain istuintyynyjä ovella. Korvaavia istuimia ei ole vielä valittu, tuskin edes valmistettukaan. Meiltä löytyy kolme tuolia, joilla voidaan ruokapöydän tuolit korvata. Yksi jää ilman, jokapäiväiset tuolileikit kehiin siis.

Mies katseli korvaaviksi jotain designtuoleja. Ihan hienojahan ne, mutta ei totisesti sovi meille. Tai ainakaan minun eteeni ei ole tullut yhtään meille sopivaa designtuolia. Ja jokuhan ne on ne halvemmatkin tuolit suunnitelleet. Näiden tuolien vaihtoa on suunniteltu jo jonkin aikaa, mutta luovuttu ajatuksesta siitä syystä, että miehelläkin on mielipide niiden ulkonäöstä. Se on siis liian eriävä minun vaatimuksiini nähden. 

Kumpikohan meistä on se hankala? 


lauantai 17. elokuuta 2013

Aamu

Päivä on kohta puolessa, minä oon vasta aamupalapöydässä. Olen hyvin tiedostanut väsymyksen asteeni ja ilmeisesti perheemme toinen aikuinen on myös havainnut asian, sillä sain nukkua aamulla aivan ilman häiriöitä. Yö meillä oli, sanotaanko vilkas, kuopus herätteli vähän väliä siinä 12-06 välillä ja lopullinen herätys oli sitten 07.15. Mutta minäpä käänsin kylkeä ja nukuin. Aivan ihanaa!

Migreenihän tästä luxuksesta vielä koituu.

Lasten kavereita on tässä uneni aikana tullut leikkimään sisälle. Naapurin poika oli vähän ihmeissään kun täällä vielä mutsi tepastelee flanelleissaan. Prinsessan kaveri varmasti kertoo kotonaan, että meillä ei VIELÄKÄÄN saa lounasta vaikka lapsilla on jo nälkä, koska siellä äiti on vähän väsynyt. Ei kai muuten mitään, mutta siinä perheessä äiti on lastensuojeluviranomainen ja lapsilla on tapana liioitella juttuja.

Joskus (liian kauan sitten) kärsin megalomaanisesta krapulasta. Makasin sohvalla, torkuin ja haisin pahalle. Välillä kävin puhumassa isoon luuriin. Esikoiseni hoiti tiedotuspuolta naapurustossa, kaikki tiesi, että meidän äiti on vähän kipeänä kun oli eilen juhlissa. Illan tullen mies käski mut ulos näyttäytymään, kun naapurit oli alkaneet häneltäkin kyselemään rouvan vointia.

Se pitkään nukkuminen voi siis aiheuttaa ikäviä tarinoita Whisteria Lanella.

perjantai 16. elokuuta 2013

Kahden viikon haaste

Käytin edellisiltani raivaamalla Prinsessan huoneen. Samalla vaihtui taas huonekalujen paikat ja lopputulos oli siisti. Ei täysin toivottava, mutta siisti. Yhden jätesäkillisen poisheitettävää sieltä löysin. Osa tavarasta on täysin salaa jätesäkkiin heitettyjä, kuten loppuunkuluneet prinsessamekot. Jos niistä tulee jotain sanomista, niin ehkä mun pitää taikoa uusia mekkoja. Ne kun on aika suosittuja ollut ja se todella niistä näkyi rispaantuneina ja revenneinä saumoina, nukkana ja reikinä. 

Vannotin Prinsessan pitämään huoneensa yhtä siistinä seuraavan kahden viikon ajan. Jos huone on joka ilta siisti, hän saa yllätyksen. Leikkiä saa ja leluja levittää, mutta ne pitää leikin tai päivän päätteeksi siivota pois.

Eilen illalla sama temppu Esikoisen huoneessa. Ne legot! Yksikään hieno ja kallis juttu ei ole ehjänä. Niitä pienenpieniä osia on vähän joka paikassa, maton alla ja nurkissa. Kesän jälkeen esillä olevista poliisiaseman ja avaruusaseman raadoista sai pyyhiä pölyjä. Aika tuskaista hommaa, en suosittele. Esikoisen huoneessakin huonekalut vaihtoi paikkaa, näin saa kivasti joka puolelta pölyt pois. Likaisia vaatteita ja niitä legonperkeleitä sieltä siivoilin, jätesäkkiä ei tällä kertaa tarvittu. Tosin kaikki kaapit on vielä siivoamatta.

Esikoisen kanssa on tehty myös kahden viikon siivoushaaste. Yllätyksiä luvassa, jos huone on seuraavan kahden viikon ajan siisti. Ehdotin myös miehelle samaa, mutta jotenkaan se ei lämmennyt asialle.

Jotenkin mä luulen, että ei tarvi pahemmin niitä yllätyksiä lapsillekaan miettiä. Prinsessa oli tosin jo saanut anopikin samaan juoneen, anoppikin lupasi yllätyksiä jos huone on kahden viikon PÄÄSTÄ siisti.

PS.
Mitä ihmettä tehdä ylimääräisillä kirjoilla ja palapeleillä?

torstai 15. elokuuta 2013

Särkänniemi -raportti


Melkein unohtui tää Särkänniemi-asia. Enää ei haittaa se turha rahanmeno, mutta kyllähän kaikki muutkin on kovasti olleet kanssani samaa mieltä, että ihan riistoahan tuo on.

Kun kerran sen iloisen värisen ranneekkeen jouduin ostamaan, niin kävin sitten niissä pahanolonlaitteissakin. Eipä ole nykyajan härvelit yhtä pahoja kuin esimerkiksi ikivanha Viikinkilaiva. Edelleenkin se oli se, joka sai pahan olon päälle. Ei mitkään Tyrskyt tai Torpedot tai MotoGeet. 

Tuosta Viikinkilaivasta kirjoitettiin kesälläkin mielensäpahoittaneen äidin kommentteja, että kuinka turvaton se on. No aika hurjaltahan se tuntui Prinsessan kanssa sinne mennä, eikä turvapuomi sopinut hänen mittoihinsa sitten mitenkään. Muistaakseni siinä on ennen ollut ihan tavallinen penkki istuimena, vaan nyt oli kuppipenkki. Pidin Prinsessasta jopa kiinni, mutta jos siis lapsi istuu nätisti paikallaan, niin kyllä se peppu penkissä pysyy. Tai ainakin meillä pysyi. Onneksi. Lapsille ei tullut paha olo siitäkään. Paitsi se pieni poika, joka istui minua vastapäätä, kasvokkain. Ensin nautin Viikinkilaivan vauhdista ja sitten silmäni osuivat tuohon poikaan, joka selkeästi ensin nieleskeli oksennusta ja hetken päästä piti sitä suussaan. Loppuaika menikin tuijottaessa, että miten siinä käy. Ihan hyvin meidän puolesta kävi, mutta poika juoksi kovaa pois. Loppu jäikin onneksi sitten näkemättä.

Meillä jäi viime kesänä Särkänniemi käymättä, joten tuo Angry Birds -puistokin oli meillä vielä näkemättä. Sekin yllätti meidän positiivisesti, sillä se oli todella hienosti tehty! Muutamassa paikassa jo näkyi elämänmerkit ja kuluminen, mutta toivottavasti niihin puututaan jo hyvissä ajoin eikä sitten kuin koko puisto on jo nukkavieru. Näin kyllä jo silmissäni myös sen, miltä ko. puisto näyttää sitten kun (ja jos) tuo vihaisten lintujen buumi laantuu.

Mutta uusi Koiramäki. Se oli todella upeasti tehty ja tykkäsin oikein tosi paljon. Siltikin vaikka sade uhkaili ja alkoikin juuri kun sinne päästiin. Eläimet on siisteissä tiloissa ja muutenkin selkeästi visuaalisuutta on mietitty aivan eri tavalla kuin mihin on totuttu. Kaikki talot, polut, aidat ja koristeet on huolella tehty. Kahvilat ja kaupat on hienoja ja viihtyisiä. Sanoisin, että vähän amerikanmeininkiä. Kreivi Drakkulan linnaan tosin meidän lapset meinasivat jäädä lopullisesti, kun eivät löytäneet uloskäyntiä sitten millään. Luulin jo lohikäärmeen syöneen ne.

Mutta tänne voisi lähteä tutustumismatkalle myös Muumimaailman väki. VinkVink!

PS.
Jos tahtoo pelkkään Koiramäkeen, niin sitten kun Särkänniemi menee kiinni, sinne pääsee 20 euron lipulla. Pitäähän se jollakin maksaakin se koko Koiramäki. Jotenkin niin jo näen sinne suloiset joulumarkkinat... Mutta ei ehkä pääsymaksulliset.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Puolitoista

Kuopus tuli jo puolentoistavuoden ikään viime viikolla. Tässä faktoja:

TUOTOKSET: Kesän pottatreenit on johtanut todella pitkälle. Tai miten sen nyt ottaa. Nyt taapero sentään istuu potalla, mutta pidättelee tuotoksiaan kunnes saa vaipan päälle. Joskus niitä tuotoksia tosin pestään lattioiltakin, pariin kertaan myös olohuoneen nukkamatolta. Pienenä lisähuomiona sanoisin, että ei kannata syödä rusinoita samaan aikaan kun taapero on ilman vaippaa. Sai aikuisen miehenkin kiljahtamaan kuin pikkutyttö, kun luuli heittävänsä lattialta löytyneen rusinan suuhunsa. Komeat Matrix-tyyppiset väistöliikkeet on nähty siinä 'rusinan' ilmalennon aikana.

PUHE: Sanavarasto on varsin laaja: ättä (=äiti), ulla (=pulla), ksssss (=kissa), ANNA (=anna!), öllö (=pöllö), ello (=kello), hei (=hei). Yleensä kuitenkin kaikki sanat korvataan kovalla kiljumisella. 

TULEVAISUUDEN KUVA: Kuopuksesta saisi enää vähäisellä koulutuksella hyvän lintukoiran. Purjehduksella murisi jokaiselle lokille ja oikein vahti niitä. Yksi vaihtoehto on alkoholistiparantolan virallinen mukinkaataja, sillä yksikään lasi (mitä tahansa sisältääkin) ei kaatumatta millään tasolla pysy. 

TUHOT: Prinsessa vauva-aikanaan hakkasi keittiön pöydän pinnan rikki haarukoilla ja mitä nyt käteen sattuikaan ja nyt kuopus viimeistelee pöydän tuhon kaatamalla kaikki mahdolliset nesteet siihen jo valmiiksi rikkinäiseen lakkapintaan. Myös sanomalehti tai oikeastaan mikä tahansa paperinpala hajoaa useammaksi kappaleeksi ennätysajassa. Oikeastaan kaikki mitä hänelle käteen antaa, on hetken kuluttua osissa. Taitava poika.

NOPEUS: Kuopus myös juoksee, usein karkuun ja juuri sinne minne ei olla menossa. Kuopus myös kiipeää. Tuolille, pöydälle, kuumalle liedelle, portaan kaiteelle...ihan mihin vaan ja yhdessä silmänräpäyksessä.

TAHTOTILAT: Kieltää ei saa. Jos minä syön banaania, myös hänen pitää syödä banaania. Jos minun lautasellani on makaronilaatikkoa, sitä samaa mitä hänenkin lautasellaan on, pitää syödä minun lautaseltani. Kulmat kurttuun ja kova huuto auttaa. Jos ei tämäkään vielä ratkaise tilannetta nostetaan desibelit ja odotetaan kunnes pää on punainen, laitetaan kädet nyrkkiin, alahampaat (kaikki neljä) esiin ja sitten täristään ja huudetaan vielä vähän kovempaa.

KIKATUS: Voi kun sitä voisi purkittaa. Parhaat kikatukset tulee tietenkin parransängellä vatsaa kutittamalla (sovinisti). Hyvänä kakkosena tulee onneksi tanssiminen, vatsan pusuttelu ja päristely.

AUTOT: Mikä tahansa millä on neljä pyörää on mahtavia. Niitä on kiva pöydän tai tuolin päällä ajeluttaa ja samalla päristä niin maan perkeleesti. Tätä voi jatkua vaikka tunnin. Mitä enemmän autoja, sitä parempi. Jos tulee joku ongelma, esimerkiksi auton ovi ei aukea, kiljutaan ja hypitään kunnes heittäydytään lattialle. 

Elämä on niin helppoa kun on 1,5-vuotias.

tiistai 13. elokuuta 2013

Sinne meni

Eskarilainen ja kolmasluokkalainen. Sinne menivät aamulla, koulutielle. Kesälomaa riitti 2,5 kuukauden verran ja lapsen ajassa sen on täytynyt tuntua ikuisuudelta. 

Eskarilainen intoa täynnä, vihdoin näkee kaikki kaverit! Otettiin vielä valokuvakin, iloisesti poseeraten. 'Äiti mennään jo!' Kerrankin sellainen aamu, ettei tullut riitaa edes vaatteista.

Kolmasluokkalainen kiukutteli. Hän on taatusti koko koulun ainoa oppilas joka on pakotettu pitkiin housuihin. Isänsä koki juuri samaa ahdistusta eilen aamulla, kun paluu konttorille koitti. Naapurin kanssa oli sovittu treffit, menivät sitten yhtä matkaa pyörillä kouluun. Pihassa tuli sitten seuraava kiukku, kun naapurilla olikin shortsit jalassa. Valokuvaa ei saanut ottaa. Ehkä jo iltaan mennessä on selvitty vaatekriisistä. Toivon ma.




Tosi TV-tähdeksi?

Minulla on tänä kesänä ollut kaksin kappalein loman jälkeisiä maanantai-päiviä. Sen vaan sanon, että se ensimmäinen oli niin paljon mukavampi maanantai. 

Viimeisen parin viikon aikana käytiin tosiaan kotona vain sotkemassa ja pesemässä pyykkiä. Sunnuntaina kun kotiuduttiin, kannettiin kamat sisään, vaihdettiin vaatteet ja lähdettiin synttäreille. Ja sen jälkeen se vähäinen ilta menikin lähinnä toipuessa ei siivotessa. Siinä sohvannurkassa sovittiin miehen kanssa, että huomenna siivotaan (=minä siivoan). Löytyi pyykkikasoja, vaatekasoja, lelukasoja, lehtiä sikin sokin ja tiettykin reissukasseja monenlaista. Imurikin siellä jossain alimmaisena oli päivystänyt lattialla koko parin viikon ajan.

Se eilinen ei sitten ollut ihan parhaasta päästä. Töissä oli kiirettä ja jotenkin pää oli vielä ihan loma-asetuksella. Lisäksi tieto siitä, että anoppini häärää lasten kanssa meillä kotona sekasotkussa ei oikeastaan rauhoittanut mieltäni. Jääkaappi oli tyhjä, vaipat oli loppu eikä edes leipää löytynyt laatikosta saati pakastimen kätköistä. Eli kaupan kautta kotiin, eikä mitenkään pienten ostosten kanssa kotiin. Appivanhemmat tietenkin edelleen paikalla, siellä sekamelskan seassa (olen kieltänyt anopilta siivoamisen). Anoppi sitten ehdotti, että meidän kodin voisi ilmoittaa siihen telkkariohjelmaan, missä tulee joku oikein kädestä näyttämään miten siivotaan. Aika lähellä oli, ettei anoppi lentänyt niska-perse- otteella pihalle. 

Purin siinä kaikessa rauhassa kauppakasseja, kun mies selitti meidän lomaviikosta ja siitä miten se sotku on sinne syntynyt. Ja ettei anopilla ole koskaan ollut kolmen lapsen sotkuja siivottavana. Mielessäni mietin, että oikeastaan neljän lapsen, mutta jätin mainitsematta. 

Ongelman ydin on kuitenkin siinä, että meidän sekasotkut häiritsee paljon enemmän anoppia kuin meitä itseämme. Tokihan se itsekin on kiva olla siistissä kodissa, mutta lapsiperheessä (tai ainakin meillä) se siisti koti on kiinni sekunneista.

Kyllä mä eilen siivosin, osaan siivota. Se siivouspäivähän oli sovittu maanantai-illaksi. Ja kyllä kiukutti anopin kommentit, mutta ei ehkä ihan niin paljon kuin normaalisti. Koska olihan sitä sotkua. Kuitenkin sotku on eri asia kuin lika. 

Tänään aamulla anoppi tuli taas lastenhoitajaksi. Mies selitti kuinka täällä on koko eilinen ilta puunattu kotia kun tuli niin kommenttia. En sitten viitsinyt sanoa, että kyllä sitä siivoamista jäi vielä tällekin päivälle. Ja että kuka sitä puunaamista on oikeastaan suorittanut.

Juuri kun olin lähdössä töihin anoppi puunasi kodinhoitohuoneen lavuaaria. Huikkasin hänelle, että siivous on edelleen kielletty. Vastaus ei ollut kovin toivottu: "Mä nyt vain vaihdoin Kuopuksen kakkavaipan, niin nämä puhdistusliinat voi käyttää loppuun vaikka tähän. Kun kääntää vaan..."

Kenelle sitä siivousta pitäisi opettaa. Että kakkaisella liinalla pesee lavuaaria. Anopistako tosi tv-tähti?

PS.
Tämä oli loppujen lopuksi aika mieto kommentti anopilta, pahempia olen kuullut monia.


maanantai 12. elokuuta 2013

Paluu arkeen vol.II


Sinne jäi se toinenkin lomapätkä ja paluu arkeen koitti aamulla. Koululainen ja esikoululainen tosin aloittaa arkensa vasta huomenna ja päiväkotilainenkin vasta ensi kuun alussa, mutta me työssäkäyvät palasimme sorvien ääreen.

Olenkohan se vain minä, joka aina lomaltapaluun jälkeen alkaa katsomaan lomamatkoja ja työpaikkoja ihan uudella silmällä?

Paluu ruotuun ja säännölliseen elämänrytmiin on enemmän kuin tarpeen. Aamuvaaka näytti aika hurjaa lukemaa näin loman jälkeen, eilen oli tietysti vielä roskaruualla ja synttärijuhlilla otettu viimeiset terät siihen lukuun. Myöskään tuo purjehdus ei tee hyvää niihin lukuihin. Merellä on koko ajan nälkä ja liikkuminen on minimaalista pienessä veneessä. Jos nyt siirtyisi mässyistä näihin kotipihan herkkuihin.





perjantai 9. elokuuta 2013

torstai 8. elokuuta 2013

Pesty ja pakattu

Aamulla reissukassien purkua, koneellinen pyykkiä kuivausrummun kautta takaisin kassiin. Reissukassit ja perhe autoon ja koko kööri tien päälle. Alan olemaan tehokas pakkaaja. Oltiin lounasaikaan jo aivan toisessa kaupungissa nauttimassa lounasta. Päivällinen syötiin jo taas seuraavassa kaupungissa. Tässä kahdenviikon lomallani ollaan oltu kotona kahden vuorokauden ajan pakkaamassa seuraavan reissun tavaroita.

Hieman jo kaduttaa, että lupailin tämän reissun jälkeen vielä mökkeillä. Alkaa riittämään tältä kesältä pakkaus- ja purkurumba vaikka olenkin siinä jo melko tehokas.

Täällä mummulassa isäni kotoinen kuorsaus jo jyrisee, nyt odotellaan enää sitä superukkosen jytinää.

Ensi viikolla koittaa arki ja paluu ruotuun.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Kesää kuvin vol. 2


Tässä kesämuistoja Tampereen reissulta.


PS.
Tultiin taas käymään kotona, vene jäi sateiseen rantaan. 

maanantai 5. elokuuta 2013

Veneestä


Ystäväni esitti kysymyksen, että missä me nukumme kun seilaamme. 

Nukumme veneessä, vene taas on vaihtelevissa satamissa, joko palvelusatamissa tai jossakin purjehdusseuran saarista. Harvemmin luonnonsatamissa.

Veneessä nukkumisjärjestelyt on vanhasta tottumuksesta siten, että on tyttöjen huone ja poikien huone. Tässä tyttöjen:


Ja tässä poikien:


Oleellista on tietenkin huomata, että tyttöjen huone on siisti ja punkkakin pedattu. Poikien huone taas...ei niin siisti. Esikoinen lukemassa myös kuvanottohetkellä.

Tyttöjen huoneessa nukumme minä, Prinsessa ja erityisluvalla Kuopus, vaikka onkin poika. Mies ja esikoinen sotkevat ja nukkuvat poikien huonetta. Pari nukkumapaikkaa löytyy vielä salongista, mutta oman perheen reissulla niitä ei ole tarvittu.

Venettäkin olisi kiva sisustaa. Harmi vaan että veneen toinen omistaja, anoppini, ei perusta tyynyistä eikä torkkupeitoista, joita minä arvostaisin kovilla salongin istuimilla ja viileinä iltoina. Ikkunoiden pimentävistä verhoista olemme sentään päässeet yhteisymmärrykseen, anoppi olikin ommellut yhden ihan omin käsin. Tälläkin kertaa käytäntö ohittaa estetiikan ja vauhdilla.

Tuulettoman päivän ilta


Yhden tuulettoman päivän jälkeen nautimme upeasta auringonlaskusta. Iltakin oli suhteellisen lämmin. Purjehdusseuran satamassa jälleen, tässä saaressa on lisäksi vanhoja kalastajien mökkejä ja käärmeitä! Porukkaa oli niin paljon, että saunavuoro olisi mennyt yön puolelle.

Illalla sitloodassa istuen kuuntelimme kun seuran seniorit lauleskelivat saaressa merimieslauluja kitaran säestyksellä. Upea ilta!


Olemme palanneet sivistyksen pariin, tai ainakin tässä satamassa toimii netti!

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Nagu Gästhamn


Vihdoin perillä! Veneessä siis. Tämä blogi saattaa seuraavan viikon ajan olla hieman merellepäin kallellaan.

Tässä kuvassa iltatunnelmia sitloodasta ennen kuin tuo keltainen mollukka plumpsahti puiden taa.

Tässä on siis se parempi puoli:



Ja tässä toinen puoli totuudesta:


Tätähän juuri monet ovat meistä keppiveneilijöistä mieltä. Että karavaanareita liian pienellä camping-alueella ollaan. Onhan tässä puolensa ja puolensa. 

Nauvon vierasvenesatama on meillä jokakesäinen vierailukohde. Vaikka en ikinä mitään rantaputiikeista osta, niin silti hypistelen niiden tarjontaa aina ohikulkiessa ja ne vaan kuuluu tähän Nauvon tunnelmaan. Ehkä joskus jää jotain käteenkin. Najadenissa syötiin tänäänkin maittavat pizzat ja näin valmistaudumme siihen, että seuraavan kerran ravintoloita tulee satamissa vastaan sitten kun tulee. Muuten mennään sillä mitä pieneen jääkaappiin tungetuista ruuista valmistetaan.

Tässä vielä mahdoton Kuopuksemme, joka on nyt ( hereilläollessaan) köytettynä ruoriin. Vikkelät jalat ja oma tahto saa vanhempien hermot kireiksi. Mies jo totesi tänään, että eiköhän mennä huomenna suoraan kotiin. Mutta ihan vielä ei periksi anneta, vaikka tiedetään, ettei se tämän joukon nuorimman kanssa helppoa tule olemaan.


PS.
Tuossa kuvassa näkyykin naapurivenettä. Finngulf 33, voisin melkein lisätä sen ostoslistaan.

PPS.
Yritän taistella Bloggerin appsin kanssa, paino sanalla taistella. Lopputulos voi siis olla ihan mitä vain.

perjantai 2. elokuuta 2013

Tahrapoliisiksi: Vanish Oxi Action

Tässä raporttia tahratestistä. Kuten olenkin kertonut, olen Buzzador ja pääsin testaamaan Vanishin pesuaineita.

Eikä se taas mennyt niinkuin Strömsössä!





Tehtäväksi saimme tehdä tahratestin. Tutustumispaketin mukana tuli kankaanpala, joka tuli sitten tahria. Ja sehän minulta onnistui. Pettämätön suunnitelmani oli tahria kangas, jättää se 'muhimaan' muutamaksi päiviksi (kuten joskus vaatteillekin käy). Suttaaminen onnistui mainiosti, mutta kun tuli se muhineiden likojen pesun aika lappua ei löytynyt mistään! MIES oli heittänyt sen roskikseen, vaikka olin hänellekin selittänyt mistä tässä oli kyse. Ei muutakuin uusi kankaanpala kehiin ja sotkemaan. Tällä kertaa piti varautua omiin (tai ainakin hyvin läheisiin) kangaskätköihin.

Lähtötilanne:
Kangas on siis sotkettu kaikella mitä mieleen tulee. Kynsilakka on testissä siksi, että Prinsessani on useammankin kerran aiheuttanut tarpeen sen poistamiseksi milloin vaatteista tai pehmoleluista. Pesukoneeseen pamautin pesu- ja huuhteluaineen lisäksi Vanishin valkoiselle tarkoitettua pesujauhetta, Oxi Actionia. Pikapesu, se vakio, ja 40 astetta.


Ja tässä tulos, ensimmäisen pesun jälkeen. Tässä kohtaa ajatuksissa on se, että enkö mä tosiaan opi vaikka ohjeet ja aineet annetaan käsiin.


Kyllähän osa tahroista lähti, mutta toiveet esimerkiksi vauvanruuan irtoamiseen minulla oli. Kynsilakan en edes odottanut lähtevän. Ei muuta kuin uusi yritys. Tein vedestä ja Oxi Actionista tahnan ja hieroin koko lappua voimalla. Pesuaineen lisäksi koneeseen meni puoli mitallista valkoiselle pyykille tarkoitettua Oxi Actionia. Ja taas koneeseen, tuttu ja turvallinen pikapesu ja 40 astetta.


Sitkeät vauvanruoka, suklaakastike, currytahna ja tiettykin kynsilakat säilyi edelleen. Yllätyksenä myös huulipuna piti pintansa. Sikäli jännä, että mainoksesta huolimatta huulilla se ei kovin kauaa kestä. Kolmanteen pesuun suihkutin lappua nestemäisellä Vanishillä, luotin edelleen pinkkiin! Koneeseen meni pesuaineet lisäksi taas puoli mitallista valkopyykin Oxi Actionia.


Lopputulos on siis se, että vauvanruoka (sis. porkkanaa, tomaattia ja paprikaa), punainen currytahna, kynsilakat ja huulipuna jäi kolmannenkin pesukerran jälkeen.

Lopputulokseen varmasti vaikutti alhainen pesulämpötila sekä se fakta, että meidän pesukoneemme kymmenvuotispäivä oli ja meni ainakin vuosi sitten. Kaikkien yllätykseksi se toimii, mutta varmasti pesutulos ei ole uuden koneen veroinen. Ja tietenkin yksi tekijä tässä pesurumbassa on se, että opettelen vasta tahrapoliisiksi. Kokeneena poliisina olisin varmasti selättänyt nämä tahrat leikiten.

Ja tässä vielä tuo kangaspalan alkuperä, miehen t-paita. Mitäs meni heittämään sen alkuperäisen kankaan pois. Vaikka tästä kuvasta se ei niin näy, niin ainakin tuo kankaanpala on valkoisilta osiltaan ainakin valkoisempi kuin tuo loppupala t-paidasta. Saman olen huomannut muistakin valkopyykeistä, esimerkiksi lakanat on raikkaamman väriset Oxi Action käsittelyn jälkeen. Ja se on hyvä asia se!


#vanishtesti #vanishoxiaction

PS.
Se on taas tämä padin-perkele kun ei suostu muuttamaan kuvia pienemmiksi. Korjaan, sitten joskus rantauduttuani.

Houtskärin kupeesta


Aurinkoista iltaa vietetään purjehdusseuran satamassa. Saaresta löytyy vessa (huussi) ja sauna. Kaikki mitä tänään tarvittiin. Matka sujui hyvin, aluksi vastatuuleen ja loppumatka leppoisten tuulien vauhdittamana. Kuopus nukkui päiväunet juuri sopivaan aikaan, pääsin nautiskelemaan hetkeksi. Päiväunet keskeytyi kun laitettiin kone päälle ennen rantautumista ja aiheutti lisänumeron rantautumiseen. Rauhallinen laituri sai nimittäin kuulla konserton huolestuneen 1,5 - vuotiaan toimesta. Äiti kun kekkuloi kannella fendareiden ja köysien kanssa, niin kiljuminenhan siinä auttaa.

Tässä päivän näköaloja ja hieman rauhallisemmista maisemista kuin eilen.



torstai 1. elokuuta 2013

Sail Away

Twenty years from now
 you will be more
 disappointed by
the things you
didn't do than by the
ones you did do.
So throw off the
bowlines. Sail away 
from the safe harbor.
Catch the trade winds
in your sails.
Explore. 
Dream.
Discover.
 - Mark Twain -