perjantai 28. helmikuuta 2014

Ei oo reiluu

Joskus sitä vaan tekisi mieli kuusivuotiaan tavoin polkea jalalla lattiaa ja huutaa, että ei oo reiluu!

Olen täälläkin usein kertonut säästäväni New Yorkin matkaan. Matkakassani on tosi huvennut milloin autoremontin ja milloin minkäkin syyn vuoksi. Anoppini joskus sanoi, että hän ei kyllä uskaltaisi sinne matkustaa, kaksoistornien tuho hänellä varmaan ajatuksissa päällimmäisenä. 

Dementia kai on tehnyt tehtävänsä. Anoppi kysyi, että saadaanko kesäkuussa lastenhoito järjestymään kun he on lähdössä tuonne New Yorkiin kahdeksi viikoksi. Hienoahan se on, että reilusti seitsemänkymppiset appivanhempani jaksavat reissata, mutta mites se terroristipelko? Ja minunhan piti lapsenvahtia kaivata tätä reissua varten. En ole kateellinen en, eiköhän se minunkin vuoroni joskus vielä tule. 

Enitenhän tässä ärsyttää se, että appivanhemmillani on tapana pitää pidemmän luontoiset luennot paikoista joissa ovat käyneet. Yleensä suljen korvani jo hyvissä ajoin, enkä siis ihan oikeasti tiedä mitä Lanzarotella, Istanbulissa tai Tukholmassa on tapahtunut, nähty tai mitä historiaa siellä on tehty saati miten ja minkä vuoksi maassa toimitaan niin tai näin, tai miksi ja miten joku rakennus on rakennettu kuten on. Minä kun haluan itse kokea ja nähdä. Jotenkin tuntuu, että varsinkin juuri näiden henkilöiden kertomukset jo valmiiksi latistaa sitä tulevaisuuden mahdollista omaa kokemustani. 

Ehkä olenkin sitten vaan teini, joka tamppaa jalkaa lattiaan. Seuraavaksi paiskon ovia...

tiistai 25. helmikuuta 2014

Arki ja aherrus

Loma on ohi ja arki on todella potkaissut päähän ja täysillä. Normaalin väsymyksen lisäksi jalkani on todella kipeät muutaman päivän laskettelurupeaman jäljiltä. Vika ei ole niissä olemattomissa lihaksissa vaan huonoissa monoissa. Ikinä en enää laske niillä.

Loma meni kaikkineen hyvin, kotona muutama päivä rentoa oleskelua. Se yksikin kodinhoitohuoneen pikku remontti jäi suunnitteluasteelle. Reissukin meni hyvin, ketään ei katkaissut raajojaan mäessä tai sen ulkopuolella. 

Nyt pitäisi todenteolla tarttua työhön. Vaan motivaatiot on jäänyt sinne jonnekin. Lisäksi työhuoneeni on loman aikana siirtynyt ihmisten keskelle ja istun nyt omassa kaikuvassa lasikopissani ihmisten keskellä. Miten tässä voi keskittyä saati olla oma itsensä? 

Vaadin kuitenkin loman jälkeistä lomaa lakisääteiseksi. Tehokkuus on muutenkin kateissa.

Onneksi lomapäiviä on vielä jäljellä, joten tässä vaiheessa onkin hyvä suunnitella lyhennettyjä työviikkoja ja tulevia lomapäiviä. Ihan niinkuin ne jotenkin toteutuisi, mutta jos ajatuksen voimalla jaksaisi arkisen aherruksen.

PS. 
Ei se työpisteen siirtyminen ihan niin helposti käynyt. Ensitöikseni kipaisin ostamassa jatkojohtoa, että sain koneeni valtakunnan sähköverkkoon.




maanantai 17. helmikuuta 2014

Lomalla

Tänään puoliltapäivin päätin, että lomaa ei vietetä toimistolla ja lähdin kotiin.

Viime yönä meillä oli yökyläilemässä kaksi naapurin poikaa ja vitsit, että pojatkin pystyy kikattelemaan puolilleöin. Ja yöllä herättiin vielä koko talo kun palohälyttimet pärähti soimaan, kesti siitä vielä hetken, että sydämentykytykset laantui ja sain taas unen päästä kiinni. Itsellä on ihan tokkurainen olo, mutta nuo pienet pojat jaksaa ja jaksaa. Heräsivät aamulla jo ennen kuin lähdin töihin, ei siis montaa nukuttua tuntia heilläkään. Lomanalkuun siis myös univelkojen kuittaus tulee tarpeeseen.

Olen harkinnut aktiivisuusrannekkeen hankintaa, ehkä juuri näiden unettomien öiden takia. Se osaisi kertoa, että olenko ihan oikeasti nukkunut vai ollut valveilla, niinkuin itsestä usein aamulla tuntuu. Kokemuksia niistä ja suosituksia otan vastaan. Onhan niistä muutakin iloa kuin nukkumisen tarkkailua, jos vaikka patistaisi välillä sen sohvan irti selästä.

Mutta nyt lomaillaan! Kotisohvalla alkuviikko ja loppuviikko sitten suksien päällä (jos pysyn pystyssä). Samalla pitäisi tehdä kotitehtävät valokuvauskurssille (aiheena HÄN) ja ottaa rennosti. Hyvää lomaviikkoa myös muille hiihtolomalaisille. Heilutellaan, jos rinteessä nähdään.

Olen lomalla myös kakkutehtaalta, kakkusesonki on hetkeksi ohi. Tässä kaksi viime viikkoista.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Ihan scheissea

Paikkakunnalla kiehuu. Koirien kakkapussiautomaatit on tyhjiä! Kaupunki on ulkoistanut täytön ja nyt ympäri kaupunkia automaatit on tyhjillään. Yksikin koiranomistaja lähes tulistuneesti valitti, kuinka hän on joutunut kaupasta ostamaan kakkapusseja.

Well, pardon my French, mutta mitä helvettiä!

Siitä tietenkin olen samaa mieltä, että hyvä juttuhan ne automaatit tietenkin on. Parempi kakka pussissa kuin kadulla. Jos se automaatin olemassaolo helpottaa sen scheissen siivousta kadulta niin hieno juttu. Mutta mielestäni näiden automaattien olemassaolo on vain hieno lisä, ei mikään mistä kaupungin pitää huolehtia. Meillä ei kanneta edes koiraveroa, joten mielestäni kyseessä on nimenomaan hieno tervehdys koiranomistajille.

Ja sitten joutuu itse omalla rahalla ostamaan kakkapusseja. Pistää kiukuttamaan.

Onneksi ei sentään isompia asioita ole paikkakunnalla pohdittavana. Kevättä ilmassa, kun keskusteluissa on koiran pökäleet.

PS.
Korjatkaa toki, jos tähänkin löytyy joku EU-direktiivi. X-määrä kakkapusseja oltava per hehtaari tms.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Naamakirjasta

Jos näkemyksesi Facebookista on pelkästään negatiivisia, ei kannata jatkaa lukemista.

Tykkään Facebookista. Se helpottaa kummasti yhteydenpitoa ja pysyy näinä kiirevuosina vähän edes perillä mitä kaukaisemmillekin kavereille kuuluu. Periaatteeni on, että naamakirjakamut on (olisi) kaikki sellaisia, joiden kanssa voisin pysähtyä kadulla juttelemaan jos törmättäisi. Sellaisia, joiden elämästä ja ajatuksista olen ihan oikeasti kiinnostunut kuulemaan.

Olen oikein kuluttanut aikaani naamakirjassa ja yrittänyt selvittää, ketkä ns.ystävistäni on blokannut päivityksensä näkymästä minulla. Koska en näe mitään järkeä moisessa, haluaisin ensin tehdä selväksi, että tulen blokkaamaan omat päivitykseni näiltä mukamas-kavereilta ja jättäisin valinnan mukamas-ystävyytemme jatkumisesta näille blokkaajille.  Mutta mistä minä tiedän onko tyyppi vain hiljainen naamakirjailija vai estänyt minua näkemästä mitä hänen elämäänsä kuuluu?

Oma filosofiani asian suhteen on se, että ne asiat joita sinne naamakirjaan kirjoitan ja jaan, on sopivaa materiaalia kaikille fb-kamuille. Enkä hyväksy kavereiksi niitä, joiden kanssa en halua elämääni jakaa. 

Tiedän vasta yhden tyypin joka minut on blokannut ja ymmärrettävästä syystä, olen hänen esimiehensä. Mutta miksi edes pyysi minua kaveriksi? 

Ehdotuksia otetaan vastaan, miten ne blokkarit löytyisi helposti.

lauantai 8. helmikuuta 2014

Kaapista ulos

Tulin kaapista ja lisäsin Blogger -profiilin kuvan. Eihän tuo minusta pahemmin paljasta, mutta kivempi kuin se haamuhahmo.

Eilen vietettiin synttäreitä, kuopus on jo kaksivuotias!


Kuvaushetkellä kuopus odottelee, että äiti saisi jo kuvattua, että päästäisi puhaltamaan. Kirja on kuvassa siksi, että se tuli vähän kaukaisimmilta kummeilta synttärilahjaksi ja halusin heille lähettää kuvan kummilapsesta, kakusta ja lahjasta. Solsidanin katsojille ehkä tuttu tuo kirja, Mickanin kirjoittama lastenkirja. Hauska, varsinkin näin äidin mielestä. 

Saman kuvan linkitin jo Facebookkiin ja sain puhelun, että miten olen saanut tuosta suklaakuorrutteesta noin tasaisen. Joo, olin itsekin todella yllättynyt että onnistui noin hyvin. Salaisuus lienee siinä, että otin kakun sieltä pakastekaapin perältä ja kuljetin kotiin vaaka-asennossa. Ensi viikolla saan ainakin pari kakkua leipoa, joten oikaisin nyt.


perjantai 7. helmikuuta 2014

Rauha maassa

Esikoisen opettaja on kaikessa tehokkuudessaan loistava. 

Kirjoitin opettajalle pitkän sepustuksen mitä esikoinen oli pihapelimeiningeistä minulle kertonut. Opettaja oli keskustellut esikoisen ja superpojan kanssa, molempien kanssa erikseen ja yhdessä. Superpoika oli myöntänyt kaiken ja pyytänyt anteeksi. Kun tämä asia  selvisi, kaksi muutakin poikaa kertoi kokeneensa saman kohtalon ja nyt on ainakin hiihtolomaan asti pihapelit kielletty. Kaikille vanhemmille lähetettiin paimenkirje asiasta, että kotona pitää keskustella myös reilun pelin säännöistä. 

Superpojan vanhemmille on myös soitettu, mistä melkein säälin opettajaa.

Esikoinen on tyytyväinen ja sanoi, ettei ainakaan tarvi enää pelätä. Hänen mukaansa Superpoikakin on ollut ihan reilu häntä kohtaan tämän jälkeen.

Ehkä tämä äitikin tästä vielä rauhottuu...jos uskallan.

Oikein rauhallista viikonloppua kaikille!

Olen kehittynyt

Tänään oli kehityskeskustelupäivä. 

Tässä muistilista keskustelua varten:

1. Valmistaudu.
(Kyllä, olin valmistautunut. Vastapuoli ei.)

2. Kuuntele. 
(Esimiehen pitäisi olla äänessä enintään 20 prosenttia ajasta, meillä se oli 90-10. Minä en ollut se joka puhui)

3. Aseta tavoitteet.
("Niin oliko sulla viime vuonnakaan mitään tavoitteita?")

4. Anna palautetta.
("Käsitykseni mukaan, hoidat työsi hyvin" Hei tänks!)

5. Sovi seurannasta.
("No, vuoden päästä sitten taas!")

Olen totisesti kehittynyt. Tästä on hyvä jatkaa ja käydä samat keskustelut omien alaisten kanssa.

Onneksi on perjantai!


torstai 6. helmikuuta 2014

Superpojan paluu

Ollaan kotona hämmästelty esikoisen käytöstä tässä viimeisen kuukauden ajan. Kysytty on monet kerrat, mutta herra ei vastaa. Käytös on tiuskimista ja välinpitämättömyyttä. Huutoa ja itkuakin pikkuasioista. Tietenkin se esiteiniys velvoittaa, mutta tämä alkoi olla jo todella hermoja raastavaa. Ihan kuin joku ihan vieras tyyppi olisi muuttanut meille tiuskimaan ja olemaan ilkeä. 

Eilen sitten sain ensin hepulit kun tyyppi valehteli minulle silmät kirkkaina ja sen jälkeen kun passitin pojan nukkumaan ilman iltapalaa, kävin vielä yrittämässä keskustelua. Tällä kertaa se onnistuikin...

Syyllinen on se helvetin Superpoika. Koulussa välitunneilla pelataan jalkapalloa salibandymaalien kera. Esikoinen on maalivahtina ja tykkää siitä kovasti. Mutta kun Superpoika on vastustajan joukkueessa ja Esikoinen torjuu hänen maaliyrityksensä, maalivahtia lyödään ja kovaa Superpojan toimesta. Esikoinen sanoi, että häntä sattuu niin paljon, että tulee itku. Ja kun hän itkee, kaikki nauravat hänelle. Kun esikoinen uhkasi lyödä takaisin, Superpoika heitti tappouhkauksen ilmoille.

Mitä tehdä kun Esikoinen haluaa olla pelissä mukana ja tykkää pelata, mutta yksi tyyppi käyttäytyy sopimattomasti. Kenen tässä pitäisi lopettaa pelaaminen? Tietenkin käytiin keskustelua oman puolensa pitämisestä, se ei ole Esikoisen vahvuuksia. Vaihtoehtoina ei tullut takaisinlyöminen eikä tappouhkaukset. Ainakaan vielä!

Tämähän on tietenkin se minun kullanmuruni versio, mutta hän on valmis seisomaan asian takana kun sanoin että tästä keskustellaan opettajan kanssa. Tämän Superpojan tuntien, minun ei ole ollenkaan vaikea uskoa, että näin todella tapahtuu. Olen todistanut sen jalkapallokentän ja salibandykentän laidalla aikaisemminkin mitä tapahtuu kun peli ei suju kuten Superpoika on suunnitellut. Jäähyjä on jaettu niillä kentillä niin Superpojalle, kuin Superpojan isällekin. Pojalle käytöksestä ja isälle suunsoitosta.

Selitin tarinan opettajalle ja odottelen hänen kantaansa asiaan. Mutta puhkun raivosta...

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Kolmen kimppa

Sille, joka on päätynyt tähän blogiin hakusanalla 'mies haluaa kolmen kimppaa', niin tuleppa kertomaan mistä täältä löytyi siihen vastaus.

Itse kun en muista omalta mieheltäni tuollaista toivetta, saati toteutusta. 

PS.
Kovasti haluaisin laittaa hymiön perään. Mutta luin jostakin bloggaajasta, joka ei pidä hymiöitä sisältäviä blogitekstejä juuri minään. Olkoon sitten, pienestä sekin on kiinni.

On niitä päiviä...

On niitä päiviä, kun tuntuu että koko maailma vihaa minua. Sitten taas on niitä päiviä, kun olen vakuuttunut, että lapseni vihaavat minua.

Eilen oli jälleen yksi noista jälkimmäisistä. Kaikki alkoi siitä, kun pääsin vähän myöhässä lähtemään töistä kotiin, päiväkoti on jo menossa kiinni ja esikoisen taekwondo -harjoitusten alkuaika oli jo aika lähellä eikä jätkä vastaa puhelimeen. Olisin komentanut kävelemään päiväkodille. Nämä on niitä hetkiä, kun toivoo että olisi vielä 'kotipuhelin', jota ei saa äänettömälle eikä sitä voi unohtaa reppuun. Siellä tyyppi istui television äärellä ilman kiirettä eikä tietoakaan siitä, että äidillä olisi ollut vähän asiaa.

Iltapala ja nukkumaanmeno olikin sitten se lopullinen tuska. 

Prinsessa: "Miksei meillä ole lettuja? Mä en ainakaan syö tätä? Miksei meillä ikinä ole suklaamuroja? Kaikilla kavereillakin on! Mä en syö! Miksen mä saa tulla teidän sänkyyn nukkumaan? Jos mä en pääse, niin mä huudan koko yön! Ainakin mä kolistelen koko yön! Mä olen sitten tässä tuolilla koko yön, onko sulla sitten hyvä mieli?" 

Yritin siinä sitten kuopusta nukuttaa kun yksi huusi ja kolisteli. Sentään omassa sängyssään. 

Kuopuksen tapoihin kuuluu laittaa kätensä mun paidan sisään. Olen yrittänyt vieroittaa, mutta en täysin onnistunut siinä. Iltaisin tästä tulee usein riitaa ja niinhän tuli eilenkin. Luettiin kirjaa ja laulettiin, sitten jätin hänet omaan sänkyynsä nukkumaan. Ensin olin hetken vieressä ja sitten lähdin huoneesta. Siitä se riemu alkoi. Kuopus juoksee pois sängystä ja minä kannan takaisin (x10). Kuopus juoksee nauraen pois sängystä ja minä kannan takaisin (x10). Kuopus juoksee riemusta kiljuen pois sängystä ja minä kannan takaisin (x10). Viereisessä huoneessa yksi huutaa ja kolistelee. Yhdestä huoneesta kuuluu Esikoisen huuto, 'voisitteko olla hiljaa, että saisin nukkua'.

Elämä äitinä on melko usein mukavuusalueen ulkopuolella hengailua. Eikä tämä ole se paikka, missä 'magic happens'. Ainakaan meillä. 

PS.
Aamulla olin taas paska mutsi kun pipo oli hukassa. Se ei olekaan vain niitä päiviä, vaan ehkä viikkoja...


tiistai 4. helmikuuta 2014

Erakkomökkiin

Jos haluat viettää hiihtolomaa ilman naapureita ja lätkävanhempia, kannattaa välttää hiihtokeskuksia. Esikoinen eilen luetteli, ketkä kaikki on tulossa samaan paikkaan kuin mekin hiihtoloman viettoon. Siellä olisi nyt naapurit, Esikoisen luokalta ainakin neljä perhettä, jääkiekkojoukkueesta kaksi perhettä ja sattumalta vielä yksi tuttavaperhe. 

Enhän mitään yksityistilaisuutta odottanut viikolle kahdeksan, mutta onhan noita kohteita muitakin. Voisi vaikka bussikuljetuksen sieltä meidän nurkilta järjestää. Omassa mökissä on jo oman kiljuvan herrasväen lisäksi sisko perheineen. Ylipuhuminen on käynnissä vielä omien vanhempien mukaan ottamiseksi, jos ei muuten niin lapsenvahdiksi.

Ehkä se erakon mökki jostain erämaasta olisi parempi kohde rauhoittumiselle...

maanantai 3. helmikuuta 2014

Viikonlopun raportti

Perjantain ostosretkestä ystävän kanssa jäi käteen pari paitaa ja pari huivia ja yksi käsilaukku. Mitäänhän ei pitänyt ostaa. Päällimmäiseksi ajatukseksi jäi kuitenkin olotila, että minua on jälleen käytetty hyväksi. Ilmeisesti tämä olotila vei niin paljon ajatuksia, että ne perjantain ostokset on edelleen kassissaan eteisen nurkassa.

Yleensä ystävän kanssa nautitaan yhteisestä keskustelusta, mielipiteiden vaihdosta ja yleensäkin yhdessäolosta. Mutta näistä tapaamisista jää minulle kuitenkin sellainen olo, että se mitä hän tarvitsi hän sai. Ystävän ailahtelevainen mieli ja alati muuttuvat tahtotilat tietenkin jättää oman pään entistä sekavampaan tilaan, mutta siihen nyt olen jo tottunut. Ystävyyttä on montaa eri lajia. Enkä siis tiedä, onko tämä sitä.

Lauantaina olin kaupassa jo yhdeksältä (tai ainakin ennen kymmentä) ja onpa iloa kun se reissu on heti aamulla tehty. Kodinhoitohuoneen ja vaatehuoneen siivous oli jälleen agendalla, mutta jäi sekin sitten tekemättä. Tuore lumi houkutteli pulkkamäkeen. 

Siskon tyttö tuli myöhään lauantai-iltana käymään ja yö menikin siinä hänen kutrejaan värjätessä. Vieläkin on omat kynnet punertavat. Tuliaisena hän toi liian monta donitsia, jotka maistuu vieläkin suussa. Liika on liikaa.

Sunnuntaina jääkiekko- ja ringetteharjoitusten jälkeen käytiin Prinsessan kanssa katsomassa Onneli ja Anneli -elokuva. Suosittelen. Onneksi satuin saamaan yhden tyttölapsen, niin voi käydä katsomassa näitä siirappisia tyttöelokuvia hyvässä seurassa. Seuraavaksi pitänee mennä katsomaan lisää kotimaista elokuvatuotantoa, Risto Räppääjää. Ainakin trailerin mukaan kuvauspaikat on niin tuttuja, että saattaa jäädä juoni vähemmälle seuraamiselle. 

PS.
Miinuspisteet Finnkinolle. Esikoinen haluaisi viedä kavereitaan leffaan (vähän myöhässä) joulukuisten synttäreiden kunniaksi. Mutta miten kutsua ketään, kun ohjelmisto ei ole tiedossa kovin pitkälle eteenpäin.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Keittiörealismi

Tartuin P:n Inhorealismi -haasteeseen.

Mutta koska en ole keittiötä koskaan täällä esitellyt, olisin halunnut ihan ensivaikutelman nimissä esitellä ensin siistin version. Mutta Blogger oli sitä mieltä, että haaste tulee toteuttaa juuri näin. Ja faktahan on, että tuo keittiö on pahemmaltakin näyttänyt. Useasti.

Tämä tilanne kuitenkin tältä aamulta:


Ja tässä tilanne pienen siivouksen jälkeen:


Ja tässä vielä toista tasoa ennen siivousta. 
Musta karvainen möhkäle ei ole valtava rotta, vaan kissa. Tähän kerääntyy niin viikon postit, kuin kaikki muutkin mahdolliset epämääräiset tavarat ympäri kotia. Niinkuin nuo käsilaukut...


No niin, äidin käsilaukkuvarasto on siirretty (tai siis siivottu, miten sen nyt ottaa). 


Yleisempi näkymä on siis tuo ennen siivousta oleva. Vaikka olisihan se kiva asua sellaisessa sisustuslehti-idyllissä, mutta kai niitäkin idyllejä jonkun on siivottava. 
Mutta elämää se vain on!

Hyvää viikonloppua! Ajattelin nautiskella sen vartin verran siististä keittiöstä...
pidempään se ei yleensä kestä.