lauantai 29. joulukuuta 2012

Toivelistoja

Meillä kirjoitettiin joulupukille jo hyvissä ajoin. Eihän sitä pukki muuten tiedä mitä meillä kukin haluaa. Lisäksi esitettiin toiveita mitä pukki toisi vaikka mummille ja pikkuveljelle.

Äidille toivottiin lisää käsiä. Ja sepä olisikin ollut näppärä joulupukki, jos niitä olisi tuonut. Mutta joulupukki toikin varapropun. Sillekin on käyttöä, varsinkin kun niitä käsiä ei tullut lisää edes sieltä pukinkontista.

Isälle toivottiin uutta autoa. Mies kun lähti eilen töihin, eikä auto startannut, niin totesi hänkin, että olisipa pukki toteuttanut lasten toiveen.

Vanhemmat lapset osasivat kyllä kertoa toiveistaan joulupukille. Kosketusnäyttöpuhelimia, iPadeja. Olihan siellä jotain lelujakin. Näin jälkikäteen olen sitten kuullut molemmilta kommentteja, että kun pukki ei tuonutkaan sitä suurinta toivomusta. Ja se toive on tietenkin sellainen, etten ole koskaan kuullutkaan asiasta. Joulupukin ja tonttujen pitäisi siis osata lukea ajatukset.

PS.
Niistä kosketusnäyttöjen ja iPadien puuttumisesta joulupukin lahjoina ei ihme kyllä ole tullut mitään valituksia. Esikoinen toivoi joskus hartaasti tukkirekkaa, ja kun pukki ei tuonut tukkirekan mentävää pakettia, esikoinen kuulusteli pukkiakin tukkirekan kohtalosta. Myöhemmin hän on kyllä sen tukkirekkansa saanut, kahden ripsen hinnalla.

torstai 27. joulukuuta 2012

Uskonnottomien joulu

Mulla on muutama tuttava, jotka pitkin vuotta manaavat sitä, että kouluissa on uskonnonopetusta ja että päiväkodissakin tuputetaan uskontoa. 

Minä en sitten ymmärrä, että nämä samat tyypit hehkuttaa naamakirjassa joulua.

Okei, pakanallinen juhlahan se alunperin on ollut, mutta kuitenkin mä näen siinä hyvinkin uskonnollisen merkityksen. Muuten on siis ookoo dissata uskontoa, mutta jouluna voi vähän uskoakin. 

Eri uskoa edustava sukulaiseni kysyi, että miten on edes varaa viettää joulua. He kun eivät vietä, eivätkä ymmärrä mistä tempaistaan rahat lahjoihin ja ruokaan. Ei auttanut selitykset joulupukista. Meillä kun lapset sanoo, että ilmaiseksi saa hienoja lahjoja, kun pyytää joulupukilta.

Ohi on

Tältä vuodelta on nyt kinkut ja lanttulaatikot syöty. Tänään kotimatkalla Hessun burgerit maistui makoisilta.

Meidän joulu oli ihana! Jouluvalmistelut valmiina hyvissä ajoin ennen aattoa, ja oltiinpa perilläkin jo hyvissä ajoin ennen aattoa. Aatonaattona rakkaan ystävän piippalakkibileet ja mummulan perinteiset kinkunpaistajaiset. Aattona sauna, kuusenkoristelu, uutena traditiona oma joulurauhanjulistus. Tietenkin ruokaa, hyvää seuraa, jännittyneitä lapsia, joulupukki, lahjoja, herkkuja ja vielä kerran hyvää seuraa. Kiireetön joulupäivä, sukua ja perhettä. Kiireetön Tapaninpäivä, sukua, perhettä ja paljon laulua. Ja tänään sitten tultiin kotiin.

Tässä hyvissä joulufiiliksissäni kutsuin vielä appivanhemmatkin tänään kylään ja edelleen olen hyvällä mielellä.

Jotten nyt ihan pelkkiä ruusunkuvia, niin kyllä taas tuli mieleen siinä aattoiltana nukkumaan mennessä, että monta viikkoa paniikkia lahjoista ja viettotavoista ja sitten koko homma on hetkessä ohi. Miten sitä voisi sitä aaton tunnelmaa pitkittää muillekin joulupäiville?

Mies on koko joulun nurissut jouluruuista ja hössötyksestä. Tarjosin hänelle mahdollisuutta järjestää meille seuraava joulu. Katsotaan, onko se siis kebabbia vai onko joulua ollenkaan.

lauantai 22. joulukuuta 2012

Joulurauha

Täällä aletaan jo rauhoittua joulunviettoon. 

Prinsessa juuri ehdotti, että jos leikitään sellaista kivaa leikkiä. Leikissä toinen meistä seisoo sohvapöydällä ja toinen meistä tönii sitä seisojaa. Ja sitten kun se seisoja meinaa kaatua, niin sen pitää vauhdilla yrittää hypätä sohvalle. Arvannette, kenen keksimä leikki on kyseessä.

Meille on luvassa oikein mukava joulu, sukulaisia ja ystäviä, leppoisaa yhdessäoloa. Ähkyä ja lautapelin herruuksia.

Hyvää joulua kaikille myös täällä blogistaniassa! 

Toivon myös sydämestäni, että se Arttu-poika pääsee kotiin jouluksi, mieluiten nyt heti.

Satujen taikaa

Meillä on nyt monen monta vuotta luettu joka ilta satuja. Nykyään niitä luetaan kaksin kappalein, sillä kuuntelijat on sen verran vaativia, että sama tuotanto ei uppoa molempiin.

Onkohan se lähes kahdeksan vuoden poikasatujen lukeminen aiheuttanut tämän, mutta hermot menee niihin prinsessasatuihin.

Ne on satuja joo, mutta kuka nyt suin päin rakastuu ekaan vastaantulevaan tyyppiin. Pelkkä katse siinä kaivolla tai metsässä tai ikkunassa ja BUMBUMBUM. Mä olen kyllä niin ilkeä äiti (eikä edes äitipuoli), että jotain satua lukiessa oli pakko sanoa sille omalle Prinsessalleni, että tiedäthän sä, että nää on satua. Tollasta prinssiä ei ihan oikeasti ole. Ainakaan toi prinssi ei itse siivoa huonettaan tai vie likaisia astioita pesukoneeseen. Ehkä siinä katumuksessani totesin, että olisihan se kiva jos tää olis ihan totta.

Tänään vaadin jotain muuta kuin prinsessoja. Luettiin suloisista koirista, Kaunotar ja Kulkuri. Mutta tietenkin tässäkin tarinassa meni äidillä hermot. "Kaunotar asuu kauniissa talossa hienolla asuinalueella, valitettavasti kaikilla koirilla ei ole yhtä hyvät oltavat. Kulkuri seikkailee pitkin hämäriä katuja..." Ihan niinkuin se kaunis talo hienolla seudulla kertoisi jotakin siitä, kuinka hyvin siitä koirasta huolehditaan ja rakastetaan.

Realistin ei kannata kirjoittaa satuja. Tai niitä ei ainakaan kukaan haluaisi lukea.

PS.
Hyvän mielen juttuja pitääkin oikein vähän miettiä, palaan siis asiaan myöhemmin.

torstai 20. joulukuuta 2012

Ei niitä fiksumpia vetoja


Huomenna pitäisi pakata perheen joulukamat kasaan, sillä lauantaina olisi lähtö kohti mummulaa. Minun suunnitelmani on lähteä heti kun esikoinen on saanut todistuksensa ja syönyt sen koulun tarjoaman jouluisen jätskinsä. (Kevätjuhlassa tarjotaan kai piparia). Tosin mies on lähdössä vasta sitten kun esikoisen säbä- ja lätkätreenit on ohi joskus iltapäivällä. Esikoinen (jota käytämme törkeästi välikätenä asiassa) valitsee lähtöajan sen perusteella kuka häneltä asiaa tiedustelee. Kahdelta nuorimmalta kukaan ei ole edes kysynyt.

Keskusteluun ei ole vielä heitetty sitä kuuluisaa tulkaa-bussilla-perässä -kommenttia, johon olen turvautunut aikaisemmin vastaavissa tilanteissa. Jotenkin mulla olis sellanen kutina, että voitan tämänkin taistelun.


Tässä joulustressittömässä tilassani päätin järjestää huomenna glögikutsut. 

Jopas kannatti, nyt on sitten siivottava ja laitettava jotain tarjottavaa sen glögin kanssa. Mutta kyllä se on kiva nähdä ihmisiä ja näppärästi tulee hoidettua se joululahjojen vaihto ilman isompaa autoilukierrosta ja aikataulujen sopimista. Mutta ilmeisesti vähän jotain stressiä pitää olla. Onko se edes joulu, jos ei ole yhtään paineita mistään?

PS.
Siivotessa mietin asioita, joista saa hyvän mielen, palataan asiaan huomenna.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Nyt se on pystyssä...

Se kuusi nimittäin.

Viime hetkellä mies tosin ehdotti, että jätetään se ulos tai ostetaan vaan ihan pieni kuusi. Minä voitin tämän erän. 

Ei tämäkään tapahtuma meidän perheessä noudata mitään Strömsön kaavaa, mutta iso kuusi on nyt olohuoneen nurkassa koristeltuna ja valot kirkkaasti loistaen. Kaikki perheenjäsenet on iloisia siitä, että se on nyt hoidettu. Minä ehkä kaikkein eniten, sillä mielestäni kuusi on ehdottomasti yksi parhaista jutuista koko joulussa. (Ja siitä löytyy muistoja vielä yleensä juhannuksenakin).

Lapset hoiti kuusen koristelun ja nyt kaikki pallot on nätisti ryhmitelty tasan kahteen kohtaan kuusessa. Aika paljon jäi koristelematonta osaa, mutta persoonallisuudesta saa täydet pisteet.

Myös piparkakkutalo on valmis. Se on lasten koristelujen jäljiltä maailman rumin, mutta ainakin niillä oli hauskaa sitä tehdessä. Olihan talon pihaan tehtävä ulkohuussi, ja nyt tuo ulkohuussi on pursotettu täyteen pinkkiä ja vihreää sokerikuorrutetta. 

Prinsessa on kummeiltaan saanut joka joulu todella hienoja kuusenkoristeita. Niitä olin kovasti kuuseen laittamassa tälläkin kertaa, vaan Prinsessa kielsi. Hän haluaa säästää niitä, että pysyvät ehjinä. Eli meillä on hienoimmat joulukoristeet laatikossa joulunyli, ihan vaan ettei äiti riko niitä.

Kysymys kuuluu, että kun joulu kerran on lasten juhla, niin yhdessäkään sisustuslehdessä ei kaiketi ole lasten koristelemat kuuset ja piparkakkutalot? Vai onko se vaan minun lapseni, kenellä ei ole sisustuksellista silmää?

tiistai 18. joulukuuta 2012

Joulustressi

Mielestäni tämä joulunodotus on huomattavasti stressittömämpi kuin monena edeltävänä jouluna. Tietenkin tämä kotona lorviminen edesauttaa montaa järjestelyä. Toisaalta se, että joulua ei vietetä kotona, helpottaa kummasti.

Joululahjat on suurimmaksi osaksi paketoitu jo. Yleensä kuvittelen paketoivani lahjoja iloisesti joululaulujen rallattaessa taustalla, kynttilöiden palaessa ja tonttulakki päässä. Tosiasiassa kovalla kiireellä ja kiukulla ne on viime hetkellä joka vuosi paketoitu. Mutta ei tänä vuonna. Oikeastaan enää ei ole joulua valmistelematta muuta kuin yksi kauppareissu, joulukuusi ja piparkakkutalo. Niin ja auton pakkaaminen ja ajo mummulaan.

Miehen mielestä joulusta stressaaminen on järjetöntä. Miksi pitää niin paljon säätää ja häärätä yhden päivän takia. Hänen versionsa joulusta voi lukea täältä

Voisin tästä nyt sormella osoitella, että kuka on ne meidän perheen joulut yleensä järjestänyt. Miehen homma on ollut hakea kuusi, K-Marketin pihalta, ei sen pidempää. Siitähän ei varmaan itselleen saa paineita vaikka kuinka yrittäisi. Olen nyt muutamana päivänä ehdottanut, että haetaanko kuusi. Vastaus on joka päivä, että huomenna.

Kyllähän tässä alkaa taas se stressitasokin nousta, kun ei ala sitä kuusta kuulumaan.

PS.
Mulla on ollut jouluperinteenä jättää kaapit siivoamatta ja ikkunat pesemättä. Aion jatkaa tätä iloista perinnettä tänäkin vuonna.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Kenkäfriikkiprinsessa

Pieni prinsessani täyttää tänään viisi vuotta.

Prinsessan viisivuotiseen elämään on mahtunut joka vuotinen uhma. Meillä ei tunneta nimitystä 1-vuotisuhma tai 3-vuotisuhma. Meillä on uhmaikä joka ikä. Uhmakkaita silmiä katsellessani, tulee usein mieleen, että on kuin peiliin katsoisi. Ehkä se uhma on perinnöllistä. Onhan se hyvä, että lapsi (varsinkin tyttö) osaa pitää vahvasti oman puolensa. Sitä omaa tahtoa ei sovi lannistaa, mutta kovin paljon sitä ei voi kannustaakaan.

Toinen juttu, mikä on myös perinnöllistä, on kenkäfriikkeys. Ostin kuukausi sitten kullanväriset juhlakengät prinsessalle ja hän on käyttänyt niitä lähes päivittäin siitä lähtien. Ne otetaan mukaan myös yökyläilemään. Viime päivinä hän on sovitellut äidin korkkarivalikoimia. Innosta puhkuen hän on kopistellut pois vaatehuoneesta ja huutaa, että "nämä on melkein mulle jo sopivat, voiko nää olla meidän yhteiset kengät?" Tosiasiassa kenkiin menisi molemmat hänen jalkansa ja vähän päälle. Toistaiseksi ne on siis vain äidin kenkiä.

PS.
Mulla on liikaa niitä juhlakenkiä, koska nyt kun ne on ollut Prinsessan esittelyssä, olen hämmästynyt, että onko mulla tuollaisetkin kengät.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Laiska maanantai?

En ole ikinä kuunaan odottanut maanantaita enemmän kuin tänä viikonloppuna.

Tässä on ollut pikkujoulut, jouluesitykset ja sen kenraaliharjoitukset, jääkiekkoturnaus, salibandyturnaus, poikien ilta, leikkitreffit ja buffetleipomukset samalle viikonlopulle. Huomenna kalenteri on tyhjä! 

Kun on viikon juossut jouluostoksilla, illat joulujuhlissa ja harrastuksissa, on koti sen näköinen kuin joku isompi pommi olisi räjähtänyt jossakin. Esimakua siihen työhönpaluuseen kaiketi sekin. Mutta raivaustyöt täyttänevät huomisen kalenterin kuitenkin.

Tänään tein aamuvuoron salibandyturnauksen buffetissa ja olen edelleen shokissa siitä, että yksi poika osti arpoja 30 eurolla. Siis arpoja, joiden voittona on krääsää. Äitinsä silmien alla. Poika olisi halunnut ostaa enemmänkin ja äiti sanoi: "Ei nyt enempää. Ostetaan sitten iltapäivällä lisää." 

PS. 
Sain juuri viestin, että poikani voitti krääsäarpajaisten pääpalkinnon, säbämailan. Eihän ne kaikki ollut krääsää... Se tyyppi saa kyllä tehdä meidän perheen seuraavan loton.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Insinöörin avec

Kyllä insinöörit on jotenkin ihan oma ihmislajinsa. Tietänette mitä tarkoitan.

Eilen oltiin miehen työpaikan pikkujouluissa, ja kun työpaikalla on pääosin insinöörejä ja miehiä, niin tutustuminen tähän ihmislajiin oli pakollinen ohjelmanumero. Ihan hauskat juhlat kyllä oli, vaikka olinkin kuskin ominaisuudessa ja minulle vieraiden ihmisten keskellä.

Olihan meidän pöydässä muitakin ammattikuntia edustettuna, avecien ominaisuudessa. Opettaja, lastentarhanopettaja, mikrobiologi, kauppatieteiden maisteri. Yllättävä yhtäläisyys 11 hengen pöydässä löytyi, kun selvisi, että kahdeksan tyyppiä samasta pöydästä on opiskellut tai muuten vaan asunut Raumalla. Jotkut jopa toistensa naapureina. Ja löytyihän niitä yhteisiä tuttujakin sitten nopeasti, maailma on pieni. Yhtäläistä oli sekin, ettei kukaan asu enää siellä.

Onhan niitä insinöörejäkin tietenkin yhtä montaa tyyppiä kun on insinööriäkin. Enhän minä tässä nyt kaikkia kauppatieteiden maistereitakaan leimaa sen vuoksi, että eilinen uusi tuttavuuteni luuli Kuuban sijaitsevan Afrikassa...


perjantai 14. joulukuuta 2012

Jouluostosviikko

Olenkohan tällä viikolla joka päivä ollut jouluostoksilla...

Miten voikin olla niin hankalaa! Kierrän ja kierrän, vaan en mitään löydä. Etukäteissuunnittelu on aivan turhaa, koska niitä juttuja ei taatusti sieltä kaupasta löydä mitä on ajatellut. 

Ostin minimiehelle pari lahjaa ja ajattelin jo, että ei muuta tarvita. No seuraavaksi törmäsin superaletuotteeseen ja ostin senkin. Miksi ihmeessä? Kahden vanhemman kohdalla yritän toteuttaa jonkinasteista tasa-arvoisuutta, ei välttämättä arvossa, mutta määrässä. Että jos toiselle ostaa vaikka pelikortit, niin toisellekin pitää ostaa jotain. Mitä järkeä siinäkin on? Appivanhemmille en osaa ostaa mitään, mutta kivahan niidenkin on joku paketti saada. Ja oma mies? Mitä sille nyt pitäisi ostaa?

Kummipojan toiveena oli saada Hevisaurus -kitara. Jotenkin siinä samassa toiveessa puhuttiin jotain mikrofonista, mutta jotenkin meni ohi se juttu. Pitkällisen etsimisen jälkeen löysin sen kitaran ja olin jo innoissani hetken. Kunnes seuraavassa kaupassa olikin Hevisaurus-kitara mikrofonilla! Mitä ihmettä? Mönkään meni sekin!

Vaatekauppoja kierrellessä sitä voisi erehtyä luulemaan, että kaikki naiset haluaa joulupakettiinsa yöpaitoja tai -housuja sekä pehmeitä tossuja. Miehet taas haluavat ehdottomasti flanellisia ruutupaitoja. Kuinka monen toivelistalla ihan oikeasti on nämä tuotteet? Vai onko ne just niitä, että ostetaan nyt tollanen, kun ei muutakaan keksitä/löydetä?

Taas lupaan itselleni, että ensi vuonna aloitan ostokset aiemmin ja suunnitelmallisesti.

PS.
Tänään on miehen työpaikan avec-pikkujoulut. Mä en ymmärrä olleenkaan miksi sinne pitää ne avecit raahata mukaan. Se pilaa koko pikkujouluajatuksen!

torstai 13. joulukuuta 2012

Miehet on Marsista...

Meillähän on näitä joulukuun lapsia kaksin kappalein. Viime maanantaina vietettiin esikoisen synttäreitä ja kysyin sitten Prinsessalta, että mitä hän haluaisi antaa isoveljelleen synttärilahjaksi. Vastaus oli, että karkkia. No karkkia ostettiin.

Ensi viikolla sitten vietetään Prinsessan synttäreitä ja esikoiselta tietty kysyttiin samaa kysymystä, että mitä siskolle lahjaksi. Vastaus: tekokakkaa.

Ei tässä sitten muuta...

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Itkosen jalanjäljissä

Tänään on taas liikenneasiaa.

Aamulla lähdettiin todellakin hyvissä ajoin Prinsessan silmälääkärireissulle, varasin mielestäni reilusti (30min.) aikaa parkkipaikan metsästykselle. Ja niin se puoli tuntia vierähti kun kierrettiin ja kaarrettiin kaikki sairaalan lähellä olevat parkkipaikat, osittain kahteenkin kertaan. Sitten kun oli luovutettava ja etsittävä sitä parkkiruutua kauempaa, loppuaika menikin siihen, kun käveltiin takaisin sairaalanmäelle. 

Voin kertoa, että siinä sairaalaa kiertäessä tuli käytettyä koko rumien sanojen sanavarasto loppuun ja hätäpäissäni taisin keksiä pari lisääkin. Mikä ihme siinä on, että kun on lumi maassa, niin ihmiset ei osaa parkkeerata. Autojen välissä on just sellaset välit, että autoa siihen ei mahdu, mutta paljon ei puutukkaan. Siellä tiettykin kiersi moni muukin kärkkymässä parkkipaikkoja. Paras esitys oli eräs autoilija, joka yksinkertaisesti pysähtyi keskelle parkkialuetta, tukkien samalla läpikulkuliikenteen molempiin suuntiin. Onneksi eräs reipas ja hyvähermoinen kävi hänelle asiasta kiltisti mainitsemassa, ettei itse tarvinnut lähteä raivolinjalle. 

Mutta tuli tässä suoritettua tuota liikennevalistusta. Prinsessa totesikin siinä, että "eksnii äiti, että vaikka noi muut ei osaa ajaa, niin sä osaat?". Aivan niin tyttäreni, aivan niin!

Tytär oli vahvasti lahjottu reippaaksi lääkärissä ja hyvin menikin. Lääkäri tosin jostain syystä kuiskasi kaikki asiansa, johon Prinsessakin sitten totesi, että puhutko vähän kovempaa, kun en kuule. Ehkä se lääkärikin olisi vaatinut jotain reippauslahjontaa.

PS.
Ensi kerralla ajattelin ajaa keskustaan ja tilaan taksin, joka vie sitten sairaalan ovelle. Laiska kun olen.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Mopoautoilun ihanuudesta

On säitä ja on SÄITÄ.

Tämä jälkimmäinen säätila on se, jolloin toivoisi mopoauton omistajan vanhempien ymmärtävän kieltää jälkikasvuaan menemään sohlaamasta sinne liikenteen sekaan. Varsinkaan tielle, jonka nopeusrajoitus on säässä kuin säässä 80km/h. Vieläkin sydän tykyttää kun meinasin rysäyttää autoletkan persiiseen ja sen jälkeen jännitin, että tuleeko omaan pebaan se seuraava tyyppi. Tiesin, että liukasta on ja yritin sitä turvaväliäkin pitää ja silti pelästyin. No ehjänä ollaan, mutta teki kyllä mieli heittää ooppeli parkkiin ja mennä vaihtamaan pari sanaa sen mopoautoilijan kanssa.

Ja kun nyt vauhtiin pääsin. Niin mitä muutakaan varten ne mopoautot on, kuin että teinit saa ajella vuoden ympäri lämpimässä ja säältä suojassa. Niin ja polttaa tupakkansa rauhassa,  ilman kypärää päässä. Yhtenä pakkasperjantainailtana ajoin auton parkkiin keskustassa ja viereisessä ruudussa sattui olemaan tälläinen mopoauto. Ihmettelin ensin hetken, että kun on takaluukku auki ja poppi soi täysillä. Mutta se selvisi hetken päästä. Autossa oli varmaan kuusi tyyppiä sisällä lämmittelemässä, polttivat raukat vielä tupakkaakin pysyäkseen lämpiminä. Onneksi sitten tuli se seitsemäs tyyppi Siwan muovikassi kädessään ja hehkutti jo kaukaa, että sai pari mäyräkoirallista kaljaa. Lämmittääkö se kalja, en tiedä.

Tänään kyllä joku tuli vanhalla tossumopollakin vastaan, että silläkään ei mitään itsesuojeluvaistoa ollut. Täällä on siis lumisadetta ja todella liukasta, näkyvyys heikko ja niin edelleen. Lumi ja liukkaus yllätti autoilijat ja siihen suuntaan.




maanantai 10. joulukuuta 2012

Nobel-poika

Tasan kahdeksan vuotta sitten maailma näytti kovin erilaiselta. Olin juuri synnyttänyt esikoiseni, tänään on siis se suuri kahdeksanvuotispäivä. Suuren verenhukan vuoksi pyörrytti, mutta se ei toki ollut se syy miksi kaikki olin niin kovin erilaista. 

Kirjoitin kiitoskortteihin (joita askartelin kymmeniä) silloin tekstin: Ilman sinua, en maailmasta mitään voisi aavistaa. Ja niin on täyttä totta tuo lause edelleen.

Esikoinen on opettanut ja opettaa päivittäin. Hän on monessa asiassa edelläkävijä, emmekä voi hänen tietää tasoittaa, kun emme itsekään tiedä mitä on tulossa. Vaikka huolet on vuosien varrella vaihtuneet, ne ei ole suinkaan vähentyneet. Myös ilon aiheet on muuttuneet. Kahdeksanvuotiaamme on ihana. Iloinen, reipas ja huumorintajuinen. 

Mutta joku voisi silti hidastaa ajankulkua, kahdeksan vuotta on mennyt ohi ihan hujauksessa. Anoppi tänään soitti iloisesti, että kymmenen vuoden päästä esikoisella onkin sitten jo ajokortti. 

Ruotsissa vietetään tänään Nobelin päivää ja tästä syystä ruotsalaiset sukulaisemme kutsuvat häntä Nobel-pojaksi. Ei siis tässä odotella sitä itse palkintoa tänne suuntaan...

Onnea Nobel-pojalleni! <3

Pipareita, perkele!

Meillä leivottiin eilen tämän joulun ekat piparit. 

Joululaulut raikaa, lasten iloinen hääräys piparitaikinan äärellä, pienet maistiaiset taikinasta, hyasintit tuoksuu ja kaikilla on kivaa.

No joo, ei meillä! Meillä se on kinastelua, tönimistä, itkukohtauksia, mökötystä eikä edes joululauluja taustalla soimassa. Äiti karjuu, että nyt leipomaan ne piparit valmiiksi, perkele! 

Nyt ne on melkein jo syöty, uuteen leipomishetkeen ei ihan kauheasti ole innostusta. Piparkakkutalon taisin heikkona hetkenä luvata tehdä.

Joulurauhaa odotellessa!

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Sabrinat

Kävi niin, että torstaina minut lähes väkisin raahattiin luistelemaan. Yleensä mies on ollut lasten kanssa luistelemassa hallin yleisöluistelussa, mutta tällä kertaa joku sai sen kuningasidean, että äitikin on sinne jäälle raahattava.

Mulla on uutuuttaan hohtavat kahdeksan vuotta vanhat Sabrinat odottamassa niitä päiviä kun tekee mieli tehdä vähän kukkoliukuja ja mitä ne ala-asteen luistelutunnit nyt olikaan. Niitä päiviä ei ole tässä vuosien saatossa tullut, mutta on ne ulkoilutettu pari kertaa tässä vuosien saatossa. 

Tuossa syksyllä mies vei ne kiiltävät Sabrinat teroitettavaksi paikalliseen urheiluliikkeeseen (se on suunnitellut tätä aika pitkään näemmä!) ja mun piti hakea ne sieltä. Yritin toistaa sukunimeäni siinä noutaessani niitä, mutta nehän ei ollutkaan siellä mun nimelläni, vaan siinä tilanteessa olisi pitänyt muistaa millaiset luistimet ja minkä merkkiset tuli ostettua silloin joskus kahdeksan vuotta sitten. Olin jo melko varma, että olen saanut jonkun muun luistimet, mutta kai ne nuo Sabrinat minun vaan on. Hassua, etten muistanut edes luistinten kokoa silloin. 

Torstaina lapset jännitti ehkä kuitenkin enemmän kuin äiti, pysyykö se pystyssä. Pysyin ja eteninkin niillä. Voitin neljävuotiaan nopeuskilpailussa! Ja toisen kerran annoin neljävuotiaan voittaa.

Tähän kuningasideaan kuuluu myös se, että tänään lapset ilmoittivat, ettei lähde koko yleisöluisteluun, jos äiti ei tule mukaan. Ei muuta kuin pienin mummilaan ja loppu perhe jäälle. Onhan se nyt ihan kivaa. Mutta aikaisemmin olen luistellut hokkareilla ja ne hemmetin piikit siinä Sabrinan päässä tökkää jäähän aina kun oon pääsemässä vauhtiin. Lisäksi sellaiset wannabe-kiirakorvet ja wannabe-mikkokoivut vähän haittaa mun menoani, sillä ikinä ei tiedä mistä joku jääkiekkoilijanalku viipottaa ohi tai koska törmään johonkin piruettia vääntävään jääprinsessaan.

Sitten on vielä se mies. Siis oma mies, joka ohi viilettäessään huikkaa, että laittaisin polvia enemmän koukkuun, niin menis paremmin. Harmi etten saanut sitä kiinni, olisin antanut tukkapöllyä! Ei siinä voi polvia notkistaa, jos keskittyy pystyssäpysymiseen.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Nautaa ja nautoja

Tiedättekö sellaisen todella hyvin takaisin isketyn sarkastisen repliikin, joka tulee mieleen aivan liian myöhään. 

"Mun olis pitänyt sille sanoa näin!"

Tänään taas tuli koettua tälläinen hetki. Jotenkin sitä kuvittelisi, että asiat jotka ei toisille ihmisille kuulu ja ihmiset, jotka eivät meidän elämästämme tai tilanteestamme mitään tiedä, eivät viitsisi puuttua asioihin. Mutta olen väärässä, as usual.

No, tarjoushaukkaystäväni oli bongannut Ikean lehmäntaljojen supertarjouksen. Ja koska Ikeaa ei heidän nurkillaan ollut, minäpä nappasin minimiehen ja sen aikuisen miehen mukaan ja lähdettiin ostamaan vähän nautaa. Kuolleena ja ilman sisälmyksiä. Siellä sitten temmellettiin monen muun innokkaan tonkijan kanssa sitä parhaimman näköistä sonninkarvaa. Mies otti kuvia ja lähetteli niitä tarjoushaukoille hyväksyttäväksi, samalla tyynnytteli jo hieman kiukkuista minimiestä. Minä tongin ja etsin sitä valioyksilöä. Ohimennen sanoin toiselle tonkijalle, että kyllähän tämä jumpasta menee tämäkin. Ja hetken päästä sama tonkijanainen oli sättimässä minun miestäni siitä, ettei hän auta minua. Kuulemma lapsi pärjää yksikseenkin, että hänen mielestään rouva ilmeisesti ei pärjäisi yksin.

Minä en tietty osannut sanoa sille mitään. Olin vaan kovin yllättynyt ja oikeasti häkeltynyt siitä, että miten joku voi/viitsii/näkee vaivaa muiden miesten auttamisista ja auttamattomuudesta. Ei siinä nyt herranen aika ketään oltu pahoinpitelemässä. Ne lehmätkin oli olleet kuolleita jo hyvän aikaa siinä ympärillä. Mistä hän voi tietää, mitä tyräleikkauksia on lähiviikkoina takana tai lapseni käyttäytymisestä tai meidän keskinäisestä sopimuksesta. Jos tuo arvon rouva nyt sattuu tätä blogia lukemaan, niin voin kertoa, että mieheni auttoi mitä suurimmissa määrin. Sillä heti kun sain sen hyväksyvän kommentin ostajilta, minun tonkimiseni päättyi siihen.

Kun sitten saatiin kiukkuinen mies, kiukkuinen minimies, ostokset ja rouvakin autoon, niin sitten se tuli mieleen. NÄIN MUN OLIS PITÄNYT SILLE SANOA! Ja sitten sen jälkeen tulee niitä vielä parempia vastausvaihtoehtoja. 

Mahtaako tulla yöllä uni, kun oikein jää miettimään eri vastausvaihtoehtoja. Ai, mutta nyt on jo yö...

torstai 6. joulukuuta 2012

Sinistä ja valkoista

Päivän kunniaksi lasiin valkoista, sininen levy kainaloon ja linnanjuhlia katsomaan sohvanpohjalle. 

Miten muutenkaan tätä päivää voi juhlistaa?

PS.
Appivanhempani on Manun aikaan pyörähdellyt linnan juhlissa. Prinsessa tirskahti nauruun tämän kuultuaan. "Mitä mummilla oikein oli päällä tuolla..."

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Illan överit

Ajatus oli hieno: 
Paahdetaan vaahtokarkkeja takassa.

Esikoisen kommentit ehdotukseen: 
"Kuitenkin alkaa palohälyttimet soimaan ja mitä me sitten tehdään."
" Maistuuko se muka miltään?"

Toteutus:
Ei palohälytyksiä, vaan maistuvia paahdettuja vaahtokarkkeja.

Lopputulos:
Lapset söi tasan yhdet karkit. Prinsessa ei tykännyt, Esikoinen tykkäsi. Arvatkaa kuka joutui vetämään ne loput vaahtokarkit? Arvatkaa kenellä on nyt paha olo? En olis uskonut, mutta joskus viisi vaahtokarkkiakin on liikaa. 

PS. 
Nyt meillä askarrellaan. Ja keskustelun aiheena on, että syntyikö joulupukki parrakkaana vai parrattomana. Esikoinen heitti juuri kysymyksen, että mites sen muu karvoitus... 

Itsenäisyyspäivän aatto

Kyllä käy sääliksi sitä Suomen kermaa, jotka joutuvat huomenna juhlimaan linnassa. Ehdottomasti nekin bileet pitäisi olla tänään, jotta huomisen vapaapäivän voisi käyttää toipumiseen. Kun on kunnon korkkareilla tepsutellut koko illan, niin johon sitä on jalatkin kipeät. Päästä nyt puhumattakaan.

Meillä juhlittiin eilen esikoisen koulussa itsenäisyyspäivää, sekä koulun 30-vuotisjuhlaa. Koululaiset oli tehneet hienoja esityksiä, joista me vanhemmat saimme nauttia kokonaisen tunnin ajan. Minä vaan olen niin lapsellinen itsekin, että nauraa tirskahtelen tyhmille jutuille. Kuten lasten suuhun sopimattomille sanoille tai niiden suloisten pikkumussukoiden tekemille mokille. Enhän mä nyt ääneen nauranut, mutta sisäisesti vaan tirskuin.

No ei muuta kuin valmistautumaan itsenäisyyspäivän juhliin. Ei ihan linnantyyliin, mutta juhliin kuitenkin.


tiistai 4. joulukuuta 2012

Unissashoppaaja

Tämän päivän kauppareissu oli kyllä niin omituinen, että mietin oikein, että näänköhän unta.

Parkkipaikkakin löytyi heti ovenvierestä.

Mutta omituista oli heti kaupan ovella vastaan tullut vanhempi pariskunta, jotka molemmat itkivät. Oli oikein pakko kääntyä katsomaan, että löytyykö selitystä selkäpuolelta, mutta ei.

Banaanipussi avautui ilman hammastenkiristystä.

Olen jo jonkun aikaa katsonut, että tuttu kassatäti näyttäisi olevan pieniin päin. Edelläni oleva herrasmies häntä asiasta onnitteli, vaan eipä ollutkaan asia niin. On vaan joulusuklaat sujahtanut parempiin suihin jo hyvissä ajoin ennen joulua. No, onneksi se en ollut minä joka hänelle asiasta mainitsi.

Ostin kassojen jälkeen kukkapisteeltä vielä pari hyasinttia. Myyjä veloitti niistä neljä euroa vähemmän kuin mitä hintalapussa oli. Ostin ässäarvan (säästyneellä neljällä eurolla) ja myyjä sanoi, että enhän minä täällä olisi töissä jos tietäisin missä niistä se voitto on. 

Ulko-ovelle mennessämme, vastaan tuli keski-ikäinen nainen, joka kuiskasi meille: Älkää menkö ulos, siellä on tosi kylmä.

Tästä voisi päätellä, että tuo vanhempi pariskuntakin oli kommentoinut kassatädin leventynyttä keskivartaloa ja siksi itketti. Kukkapisteen täti taas on yrittänyt bongata sitä täyspottia niistä arvoista ja sain katkeran selityksen. Tämä viimeinen kuiskaava rouva taas kaiketi toivoi, että me oltaisi jääty kauppaan odottamaan kesää. Ehkä se on parempi pysyä loppupäivä neljän seinän sisällä.

Esiteini tokaluokkalainen sanoi melko kovaäänisesti tuon kuiskaajan häivyttyä selkämme taakse, että: Mikä ihme seko toi nyt oli...

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Mummokerho

Luin taas jostain naistenlehdestä mummoilusta. Laulaja-Erin on kavereideen perustanut mummokerhon, jossa tehdään käsitöitä ja juodaan skumppaa ja juorutaan. 

Minä kannatan mummoilua!

Minäkin haluan mummokerhon! Mistä löytyy ne muut mummot siihen kerhoon? Mun mielestäni voi ne käsityötkin vaikka unohtaa, kunhan on juoruja. Tai ne juorutkin voidaan kehitellä siinä skumppaa juodessa! Tärkeintä olisi siis se, että on ne mummot. Ja se skumppa. Ennenkaikkea ne mummot!

Kaikki mummot tai mummoksi tahtovat ilmoittautukaa ja astukaa esiin! Minä pistän skumpan viilenemään hep nyt!

PS.
Katselin sen viimeisen jakson Vain Elämää -ohjelmasta. En ole ennen pannut merkille, että missään ohjelmassa kiitetään katsojia ohjelman lopputeksteissä. Mutta sinne tuotantotiimille, olkaa hyvä vaan. Tuli katsottua kaikki.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Joulukalenteri aikuiseen makuun

Prinsessa sai kummitädiltään ihanan korujoulukalenterin. Se on koruja rakastavalle tytölle todella osuva joulukalenteri. Eilen aamulla olemme kyllä jo käyneet tiukan keskustelun siitä, kuinka monta korua voi kerrallaan laittaa päälle kun ollaan lähdössä päiväkotiin. Äidin mielestä yksi ja tyttären mielestä kuusi olisi parempi luku. Äiti voitti tämän erän 1-6.

Mutta tuosta joulukalenterista tuli mieleeni, että olishan se kiva itsekin saada yllätyskoru joka päivä huomisesta sinne jouluaattoon asti. Eihän koruja ole koskaan liikaa? Mutta tylsäähän se olisi, jos joka aamu olisi uudet timantit jaossa. Siitä syystä siellä voisi olla vaikka kenkiä, käsilaukkuja, hemmotteluhoitoja, hierontalahjakortteja vaikka alusvaatteitakin joinakin päivinä. Mulle käy kyllä sekin, että pukki toisi kaikki kerralla sitten aattona. Pitääkin kirjoittaa sille tyypille.

Tänään meillä avattiin ekat luukut siitä korujoulukalenterista sekä esikoisen lego-joulukalenterista. Hienosti ovat jaksaneet katsella niitä tähän päivään asti, avaamatta. Osaavat jo ulkoa, että mistä löytyy minkäkin päivän luukku. Minä fiksuna tyttönä joskus avasin sieltä väärästä päästä kerralla useamman luukun. Näin kesti kauemmin äidille selvitä, mitä joulukalenterille on käynyt. Omaan nilkkaan se tietty osui sekin.


perjantai 30. marraskuuta 2012

Lumiakka ukon töissä

Täälläkin on tänään ollut melkoinen lumimyräkkä ja ajokelit kehnonlaiset. Jopa niin kehnot, että jätin joululahjaostosretkeni kesken ja suuntasin kohti kotia. Lumitöihin.

Kotiin tultuani lähetin miehelle huolestuneen viestin, että kannattaa varmaan tulla kotiin ennen ruuhka-aikoja, kun kelit on niin kehnot. Lisäsin viestiin, että meilläpäin ei ole näkynyt aura-autoa ja kotipihassa on polveen asti ylettyvät nietokset. Vastaukseksi sain yksinkertaisen viestin: Lumikola on pyörävarastossa.

Miehen tullessa kotiin olin jälleen tekemässä lumitöitä, toinen erä tälle päivää. Hän sanoi, että käy vaihtamassa vaatteet ja tulee sitten tekemään ne loppuun. Arvatkaapa kuinka kauan meni vaatteiden vaihtoon? No tasan sen verran, että lumityöt oli jo tehty loppuun.

Ei ne tietenkään miesten töitä ole ja minä kyllä tykkään siitäkin hommasta. Varsinkin kun tämä lumi on sitä kevyttä versiota. Mutta siitä huolimatta mies saa hoitaa sen kolmannen erän ja näyttäisi siltä, että neljäskin erä pitää vielä ottaa. Pitäiskö alkaa keksimään jotain tekosyitä?

torstai 29. marraskuuta 2012

Sahaa sahaa...


Vaan ei valmiiksi saa. Innostuin pitkästä aikaa korupajalla ja uuden askartelunurkkaukseni ansiosta voin jättää ne keskeneräisetkin jutut sinne odottelemaan sitä hetkeä kun pääsen taas hommiin. 

No tämän korun tein siihen pisteeseen asti, että kaulaani sain sen viikonlopuksi. No kuopus tiettykin repäisi tuon laatan irti kun käsiinsä sai. Laattaan olen siis kirjottanut lasten nimet useampaan kertaan. Samanlaisia ja tyylisiä suunnittelin isovanhemmille joululahjaksi lastenlasten nimillä varustettuna, mutta ei vaan taida aika riittää.


Jauhelihasta juhlahetkiin

Ennen kauppareissua pyysin kaikkia puhetaidon omaavia perheenjäseniäni valitsemaan yhden ruokalajin. Sen mukaan tehdään kauppalista ja jokaisen toiveruoka toteutetaan.

1. toive: jauhelihapihvejä ja perunamuusia
2. toive: lihapullia ja perunamuusia
3. toive: lihamakaronilaatikkoa

Just! Että meidän perheen gourmetruoat sisältää 1,5 kiloa jauhelihaa. 

Eilen vanhentumiseni kunniaksi tein omaa herkkuruokaani, joka ei sisältänyt yhtään jauhelihaa. Anomukseni rauhallisesta ja riidattomasta ruokahetkestä meni läpi ja ruokaseuranani oli kolme iloista lasta. Kynttilöiden loisteessa ja kiireettömästi. Viinilasissa oli tällä kertaa alkoholitonta, mutta sekään ei haitannut. 

Eilisen illan kiireettömyys valitettavasti vaihtuu tänään taas harrastusrumbaan. Mutta nyt ensin vähän jouluostoksia.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Päivähoitojumalan päätöksellä


Sain kauan odotetun hoitopaikkapäätöksen kuopukselle. Eikä taas mennyt niinkuin Strömsössä. Kirjoitin jo vetoomukset hoitopaikkajumalalle ja sain sieltä surunvalittelut. En ole yksinhuoltaja enkä voi itseäni siihen verrata, mutta toivon sydämestäni, että heitä ei pompoteta asiassa vastaavasti. 

Meillä siis on kaksi päiväkoti-ikäistä lasta, jotka päivähoitojumalan päätöksellä menevät kahteen eri päiväkotiin. Eipä siinä mitään, mutta meillä on vain yksi aikuinen niitä lapsia noutamassa päiväkodeista jotka sulkevat ovensa kello viisi. Vaikka oman työni toimistoaika periaatteessa loppuu neljältä, kynää ei valitettavasti voi tipauttaa neljältä jos hommat on kesken. Yleensä se vielä menee niin, että se päivän ei-iloisin asiakas soittaa viittä vaille neljä ja siitä se sitten lähtee...lapasesta, se kotiinlähtö siis. 

Olen yleensä aina viimeisten joukossa noutamassa lapsia ja nyt sitten kahdessa päiväkodissa minun lapseni odottelevat yksinään viimeisenä äitiä saapuvaksi. Toinen saa odotella vielä pidempään, noutopaikkoja kun kerran on kaksi. Kurja paikka lapselle. Kurjaa on myös palata takaisin yt-neuvotellulle työpaikalle ilmoittaen, että MINUN pitää sitten lähteä neljältä. TASAN.

Lisäbonuksena tietenkin olen kuullut kommentin kahdelta päiväkodin johtajalta, että lapseni on tulossa hoitoon väärään aikaan vuodesta, kesken toimintakauden. 

Anteeksi, että olemme siittäneet sydänkäpysemme väärään aikaan vuodesta ja että äitiyslomani ei pääty elokuun alussa. Näin sitä yhteiskunta tukee työhönpalaavaa kotona vetelehtijää.

Ja ei, minä en arvostele yhtäkään päiväkotia tai päiväkodin tätiä tai setää, enkä edes sitä akka ylijumalaa. En väitä, että minua ja minun lapsiani pitäisi kohdella jotenkin eriarvoisesti. Vaan tämä on toteamus siitä, että systeemi ei toimi. Meillä kaksi vanhempaa oli jonkun aikaa kahdessa eri hoitopaikassa, silloin meitä oli kaksi vanhempaa kuskaamassa, siltikin järjestely oli hankala ja stressaava.

PS.
Olen lähettänyt hoitopaikkahakemuksen kun kuopus sai nimen. Olisi pitänyt ymmärtää tehdä se jo raskaustestin osoittaessa positiivista.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Ihme sieni!

On tuo ihmesieni sitten ihme sieni!

Sain viikonloppuna synttärilahjaksi luvatun paketin ihmesieniä. Nämä ei oo mitään tajunnanräjäyttäjiä vaan ihan siivoustarkoitukseen. Tänään olenkin sitten kulkenut ympäri taloa ja ulkopuoltakin puunaamassa sienen kera. Ja muuten toimii!

Kovia kokenut ulko-ovikin puhdistui, samoin esikoisen tennarit, prinsessan seinämaalaukset on poissa. Ja myös heti ensitestissä oli se kuuluisa post-it projektin jättämä värjäymä keittiönkaapin ovesta. Sekin siis on tiessään!

Suosittelen! Kiitokset lahjan antajalle!

maanantai 26. marraskuuta 2012

Huh!

Synttärijuhlat on iloisesti takanapäin ja tämä äiti on vähän väsynyt. Meillä pyöri eilisen päivän aikana 40 henkeä, aikuisia ja lapsia, sukua ja ystäviä. Ihanaa! Ja aika väsyttävääkin. Leipomukset oli suht onnistuineita, tosin määrällisesti meillä voisi juhlia vaikka toiset samanlaiset juhlat perään. 

Ainoana miinuksena koko hommassa on se, että kaikkien kanssa en ehdi kunnolla jutella ja joidenkin kanssa en vaihda tervehdystä enempää sanoja. Niitä ystäviä ja sukulaisia kun näkee aivan liian harvoin!

Nyt juhlat on takanapäin ja pitäisi katsetta siirtää seuraavaan juhlaan eli jouluun. Lahjat ostamatta ja miettimättä... Onhan tässä vielä aikaa. No panic!

perjantai 23. marraskuuta 2012

Yllättävä pimeys

Joo, on pimeetä. Valitusten määrästä voisi kuvitella, että valittaja ei ole koskaan ennen kokenut suomalaista syksyä tai lumetonta talvea. Vuodenajat on kiva olla olemassa, joten sytytetään nyt vaikka kynttilä kesäöiden muistolle, niin saadaan valoa pimeyteen. Ja lopetetaan se valittaminen pimeydestä.

Otetaan siis ilo irti jouluvaloista, kynttilöistä, takkatulesta ja niistä illoista, aamuista ja öistä jolloin ne näyttävät hyvältä. Juhannuksena ne ei kuitenkaan näytä oikein miltään.

UGH! Olen puhunut.


torstai 22. marraskuuta 2012

Avaruusspagaatteja

Nyt on viikonlopun logistiikkaongelmista osa ratkottu, vielä kun saadaan kaikki terveiden kirjoihin niin olisi ilo ylimmillään.

Esikoisen kanssa käytiin taas eilen mielenkiintoista keskustelua mm. Syyrian tilanteesta. Tulos on se, että esikoinen tiesi asiasta enemmän kuin minä. Minähän oon tässä pidempään jo dissannut uutisten lukua ja katselua, koska ne on ahdistanut minua, enkä siis ole perillä Syyrian tilanteesta. Enkä paljon muistakaan tilanteista.

Mutta sentään osasin lapselle kertoa seitsemän maanosaa (jollei niitä nyt ole tupsahtanut jostain lisää tai tipahtanut pois uutispimentoni aikana) sekä kertoa sen, että Etelä-Navalla ei kävellä päällään. Niin ja että avaruudessa spagaatin tekeminen sattuu silti, vaikka ollaankin painottomassa tilassa.

Mikä se on elämässä tärkeämpää kuin avaruusspagaatit. Ei minusta ole hyötyä Syyrian tilanteellekaan.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Ällövaroitus!

Jos olisin sellasta stressaavaa tyyppiä, niin nyt saattais olla paniikin aika.

Eilen illalla ajattelin, että sen päivän jälkeen ei voi mennä kuin ylöspäin. No, väärässä olin. 

Eiliseen päivään siis mahtui kahden lapsen lääkärireissut ja molemmille lääkekuurit. Kuopuksella ensimmäinen korvatulehdus, toivottavasti jää viimeikseksi. Prinsessa sai vatsataudin jälkioireena voimakkaan nokkosihottuman, oli aika hurjan näköinen tyyppi. Onneksi antihistamiinit auttoi nopeasti. Päivän bonuksena tietysti oli opettajan soitto esikoisen touhuista. Siitä melkein meni jo yöunet. 

Tämä aamu osoitti, että huonomminkin voi mennä. Heräsin päiväkodin soittoon, Prinsessa oli oksentanut. Eli vatsatauti ei ole vieläkään ohi. Siitä sitten nopeasti vauvaa vaatteenvaihtoon. No ilmeisesti juuri aloitettu antibiootti oli pistänyt nuoren herran vatsan sekaisin ja suoli tyhjentyi vauhdilla ympäri kodinhoitohuonetta ja tietenkin myös minun ja herra ripulin itsensä päälle. Pienet pyykkäykset ja hakemaan toista pyykättävää päiväkodista. Tätä se kotiäidin velttoilu parhaillaan on!

Viikonloppuna on esikoisen salibandyturnaus, jonne pitäisi buffettiin leipoa ja mennä myymään jotain. Toisena päivänä sitten esikoisen jääkiekkoturnaus ja samaan aikaan vanhempien lasten synttärit sukulaisille. 

Tätä kirjoittaessa Prinsessa on vaatinut itselleen RUOKAA! ja samalla hänelle on selitetty auringon ja maapallon pyörimiset ja vuorokauden ja vuodenaikojen vaihtelut. Sitä voisi taas luulla, että olisi paranemassa. Toivotaan parasta!

maanantai 19. marraskuuta 2012

Datadino

Rakas esikoiseni pohti tässä eräänä päivänä, että onko äidin lapsuudessa ollut tietokoneita. No olihan niitä. Ei minulla tosin. Sitten tietenkin kerroin, että miten sitä tietokonetta käytettiin ja että internetin ihmeellistä maailmaa ei silloin vielä ollut.

"Siis mitä! Mihin niitä tietokoneita sitten tarvittiin, jos ei ollut nettiä!"

Ja hetken päästä:

"Siis miten sitten mentiin Googleen, kun ei ollut tietokoneita?"



Tämä esikoisen kyselyikä (vol.107) on edellisiä haastavampi.

Mitä tarkoittaa sisältö?
Mitä on yhteistyö?

Näihin kysymyksiin pitää oikein vastausta miettiä, vaikka toki niistä vielä tiedän mitä ne on. Esimerkiksi sisältöä on niin monenlaista ja miten sen selittää lapselle ymmärrettävästi.

Kysymykseen: Miten paperia tehdään? katsoin lisätietoja googlesta. Pitäähän vastauksen olla tyhjentävä. Minun lapsuudessani se katsottiin tietosanakirjasta.

PS.
Tänään vasta ymmärsin mitä anopin tuleva kaihileikkaus tarkoittaa minun kotini siisteystasolle. Enää ei voi vedota siihen, ettei anoppi näe kaikkea...

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Mitä teille kuuluu?

Meillä kävi vieraita. Tai tuttujahan ne tietty on, mutta pitkään aikaan ei olla nähty. Kysymykseen: Mitä teille kuuluu? vastasimme miehen kanssa melkein kuorossa: Eipä tässä mitään kummempaa.

Ettei sen kummempaa. 
- Keskimmäinen lapsista on oksentanut ja ripuloinut ja ollut kuumeessa viikon! Viikon!
- Nuorin oppi konttaamaan ja puristi ensimmäisen hampaankin läpi ikenestä. Iso juttu pienelle ihmisenalulle.
- Esikoinen opettelee innoissaan kertotaulua. Ihan oikeasti innoissaan!
- Mies sai juuri ison kouluprojektin päätökseen ja suunnittelee pitkää työmatkaa Aasiaan.
- Äiti on kesälomalla, vanhempainvapaan päätyttyä. Työhönpaluu häämöttää.

Että ei mitään kummempaa!


lauantai 17. marraskuuta 2012

Ainekirjoitusta

Löysin neljännenluokan ainekirjoitusvihkoni. Voi mikä häpeä!

Olen kirjoittanut pitkän tarinan koko perheen etelänmatkastamme ja kertonut ihan kaikki yksityiskohdat. Tai oikeastaan mitäs minä tässä häpeän, mutta älkää kertoko isosiskolleni. Olen nimittäin kertonut aineessa 16-vuotiaan isosiskoni seikkailut George -nimisen kyproslaisnuorukaisen kanssa. Opettajakin on saattanut kokea melkoista myötähäpeää.

Mistä tulikin mieleeni, että mitähän se oma poika kirjoittaa sinne tarinavihkoon. Varsinkin kun opettaja kertoi, että hän on kovin innokas kirjoittamaan tarinoita.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Sinisten roskapussien arvoitus

Olen reilun kymmenen vuoden ajan asunut samaa taloutta mieheni kanssa ja meillä on aina ollut sinisiä pieniä roskapusseja. Ikinä en ole niitä ostanut, mutta aina niitä on ollut.

Nyt näitä sinisiä pusseja on tarvittu enemmän kuin koskaan, vaipparoskiksina. Pussit kun alkoivat hupenemaan, sanoin miehelle, että voisi ostaa niitä lisää, mistä sitten ostaakin. Ja hän sanoi, ettei ole koskaan ostanut meille sinisiä roskapusseja! Meillä vietettiin hetken hiljaisuus kun tuijotimme toisiamme epäuskoisina, mutta uskottava se oli. Kumpikaan ei ole niitä ostanut.

Niitä pusseja oli jo miehen poikamiesboksissa, joten tämänkin tarinan rosvo tai sankari on tietenkin anoppi. Sitä en tiedä, että miten se on ne pussit meille jemmannut siten, että aina tarpeen mukaan niitä löytyy jostain lisää. Nimittäin juuri siivouskaappia siivotessani löysin avaamattoman paketin samoja sinisiä roskapusseja, niitä joita kukaan ei siis ole meille ostanut.

torstai 15. marraskuuta 2012

Huuto erämaasta!

Eilen telkkaria katsellessa alkoi oikein ärsyttämään pääkaupunkikeskeisyys. Asuuhan siellä toki iso osa suomalaisista, mutta hohoi, on meitä täällä muitakin! Ja meillä on täällä susirajalla myös tv-vastaanottimia. Värillisinä jopa.

Oikeastaan se mikä pisti ärsyttämään, oli kommentti, että kaikki Helsingin ulkopuolella asuvat keskittyvät vain vihaamaan Helsinkiä. No, onhan meillä täällä erämaassa muutakin tekemistä. Vihaako kaikki sitten Helsinkiä? En minä ainakaan. Vaikka en haikaile sinne muutosta, niin en silti vihaa. Työasioissa piipahdan oikein mielelläni ja kesällä juuri lomailtiinkin siellä. Kaunis kaupunki, paljon nähtävää ja koettavaa.

Tämä kommentti tuli sellaisen tyypin suusta, joka on muistaakseni kotoisin jostain Kouvolan suunnalta. Mulla ei muuten ole mitään antipatioita sitäkään kaupunkia kohtaan. En ole koskaan käynyt, mutta voisin toki käydä. Sitä vaan, että onkohan tämä Helsinki-viha ihan pelkästään niiden toimesta, joista ei koskaan voi tulla paljasjalkaisia helsinkiläisiä, mutta kuitenkin asuvat ja elävät siellä. 

Oman nykyisen kotikaupunkini Facebook-sivulla kyseltiin, että kuinka moni tykkääjä on paljasjalkainen paikallinen. Ja mua kyllä ärsytti se kysymys. Ihan niinkuin minä olisin jotenkin huonompi kaupunkilainen, kun en ole täällä syntynyt. No toivuin nopeasti. Oikeastaan olen oikein onnellinen, etten ole minkään kaupungin paljasjalkainen asukas. Tykkään toki entisistäkin kotikaupungeistani, mutta se, että olen täällä korpien keskellä 'tuntematon suuruus' on aika kiva juttu sekin.

Eli siis tämän sekavan kirjoituksen pääpointti on, että elä ja anna muidenkin elää.


keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Synttärivalmisteluja

Meillä juhlitaan kohta viisivuotiasta prinsessaa ja kahdeksanvuotiasta esikoista. Varsinainen synttäripäivä on viikon sisällä toisistaan, joten selviämme yksillä juhlilla. Tällä kertaa tosin tein erilliset kutsut ja ajattelin huomioida jotenkin muutenkin, että juhlittavia on kaksi. Ajattelin jo, että menee ylireagoinniksi. Niinkuin varmaan meneekin, mutta...

Telkkarista tuli ohjelma hulluista kanadalaisista juhlasuunnittelijoista, jossa kuusivuotissynttäreitä juhlitaan 200 kutsuvieraan kesken. Juhlijoille annetaan kiitoslahjaksi isommat ja hienommat paketit, mitä juhlijat toivat tullessaan synttärisankarille. Juhlat on valtavassa sisäleikkipaikassa, jossa on kartingia, lasersotaa, huvipuistolaitteita ja vaikka mitä. Tietenkin myös aikuisille on tarjolla kaikkea kivaa.

Mä kun vaan ajattelin leipoa jotain pinkkiä prinsessamaista ja jotain poikamaisempaa. Ihan ilman kiitoslahjoja. Että turha tulla mulle sanomaan, että oon ylireagoinut! Ni!


tiistai 13. marraskuuta 2012

Se onnea on

Edelliseen postaukseen liittyen.

Onnenhetkiäni ovat:

Lapseni iloinen hymy, nauru tai kikatus.
Kiireetön yhdessäolo.
Rakkaan vaateeton kosketus. (ei vaatteeton)
Kainaloon ryömivä lapsi.
Ansaittu kiitos.
Ystävät ja yhdessäolo.
Maratonpuhelu.
Että on kaivattu.
Kirje tai postikortti.
Tyhjät pyykkikorit.
Puhtaat lakanat.
Pitkään nukuttu aamu.

Niin ja lottovoittokin olis kiva... 

Onhan niitä toki muitakin, mutta nämä tuli nyt mieleen. Jos keskittyisi enemmän niihin asioihin jotka tekee onnelliseksi kuin niihin, jotka tekee onnettomaksi, eikös se olisi fiksua? Kuitenkin on monta asiaa joista olla onnellinen.


maanantai 12. marraskuuta 2012

Onnea etsimässä

Nyt tulee syvällistä...

Jokainen meistä haluaa palan onnea. Olla onnellinen. Kukaan toinen ihminen ei voi tehdä toista onnelliseksi, onni on omalla vastuulla. Siitä mikä tekee kenetkin onnelliseksi voidaan olla eri mieltä. Voiko joku päättää olevansa onnellinen? Mielestäni voi. Niillä korteilla jotka kullekin on jaettu, voi olla onnellinen. Voiko olla onnellisempi, varmasti voi. Kuinka onnellinen sitä pitäisi olla? Miten onnea ja onnellisuutta mitataan?

Tietenkin sitä elämässään tavoittelee niitä asioita, joista onnikin rakentuu. Voiko onnen avaimet olla samat esimerkiksi parisuhteessa. Tekeekö samat asiat puolisot onnellisiksi? Nyt? Aina? Tai ihan persoonana. Se, mistä tulin onnelliseksi 15-vuotiaana on sama, kuin mistä ilahdun 50-vuotiaana? Voiko onnellinen olla jatkuvasti? Onko onni vain hetkiä surujen ja ilojen joukossa?

Mutta voiko päättää olla onnellinen, vaikka kuinka takaraivossa nakertaa? Aiheuttaako se pidemmän päälle katkeruuden ja ehkä vihan? Onko sellaista tunnetta, että nyt minä olen riittävän onnellinen, en tarvitse enempää?

Onkohan onnellisuuskin sitä, että on itselleen armollinen. Minä en tarvitse enempää, tyydyn tähän, en vaadi itseltäni enempää. Voinko vaatia muita huolehtimaan minun onnellisuudestani? Äitinä, isänä, puolisona, ystävänä, sisarena, naapurina?

Kohta on kysymysmerkit kohta käytetty loppuun. Mutta kuka vastais?

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Isä


Oma isäni on tietenkin huipputyyppi, minä olen isin tyttö.

Nykymittapuulla isyyttä mitataan sillä, kuinka paljon isät lastensa kanssa pelaavat ja leikkivät, kuskaavat harrastuksiin, kannustavat ja tsemppaavat. En välttämättä muista näitä omasta lapsuudestani, mutta ainakin isä on aina ollut läsnä. Ei välttämättä pelilaudan toisella puolen, mutta kotona ja läsnä. Ilman kännykkää, tablettia, läppäriä ja kiirettä. Sen minä muistan lapsuudestani. 

Kiitos isä! <3


Kebabjoulu

Minä häpeilemättä myönnän olevani hulluna jouluun. En varsinaisesti odota joulua, mutta odotan sitä, että saan ripustella koristeita ja valosarjoja sinne tänne. Kun se aatto sitten koittaa, niin pitää todeta, että kohta ne on taas laitettava laatikoihin ne kivat koristeet. Samoin on kiva suunnitella lahjoja, jouluaaton ohjelmaa ja no JOULUA!

Ja kuten arvata saattaa, se meillä asuva toinen aikuinen on aivan eri mieltä joulun ihanuudesta. Hänen mielestään on aivan turhaa stressata yhden aterian, yhden päivän ohjelmasta monta kuukautta etukäteen. Joulukoristeet on sama kuin kirosana, ne jotka vievät turhaan varastopaikkoja eikä niitä käytetä kuin muutama viikko vuodesta. Ihan turhuutta.

Mutta kun tässä tapauksessa ei olekkaan kyse stressistä vaan innokkaasta odotuksesta. Kun ei siihen joulupukkiinkaan saa enää aikuisena uskoa, niin jotain kutkuttavaahan sitä on keksittävä. 

Mieheni ehdotus jouluaterialle olisi kebab. Eli hunnutettu rullakebab koko porukalle ja sen jälkeen päiväunille. Ai mikä joulu? Eihän siihen kebabbiin sovi edes sinappi!

lauantai 10. marraskuuta 2012

Mitä jos...

Sisko perheineen pyysi meitä lähtemään heidän kanssaan etelän aurinkoon. Hieno ajatus, mutta tällä kertaa jouduimme jättämään väliin. Vähän harmittikin jossain vaiheessa.

Ne on sitten lähdössä huomenna sinne reissuun ja tiedättekö, nyt ei harmita yhtään. Meillä nimittäin sairastetaan vatsatautia ja flunssaa. Kaksi on pahassa flunssassa ja yksi voimakkaassa vatsataudissa. Esikoinen ja minä ollaan toistaiseksi terveiden kirjoissa. Ripuleita ja oksennuksia siivotessani tuli mieleen, että mehän jouduttaisi peruuttamaan koko lähtö. Sittenhän vasta olis harmittanut!

Ja siis olen onnellinen sisareni ja perheensä puolesta, että saavat nauttia auringosta, lämmöstä ja yhteisestä ajasta. Muiden onni ei ole minulta pois.

Suuri vedätys

Eilen kiertelin Ikeassa pitkästä aikaa. Siellä oli somisteena monessa paikassa käytetty hienoa narua/nauhaa. Minäpä tietenkin innostuin asiasta ja tuskin maltoin odottaa pääsyä sinne joulukoristeosastolle. Siinä koko kierroksen jo mietin, että mihin kaikkeen sitä narua voikaan käyttää. No, arvaattekin jo, ettei sitä nauhaa löytynyt koko Ikeasta. Harmitus on suuri. Tosin silti sain sen sinisen kassini ainakin puolilleen.

Nämä Ikean joulukoristeet on vähän kuin lasten talvivaatteet. Ne pitää hamstrata heti kun ne tulee myyntiin tai jäät ilman. En tosin tiedä, että onko sitä nauhaa koskaan ollutkaan myynnissä Ikeassa, jospa se onkin vaan koriste. Mutta moni muu joulujuttu oli jo myyty loppuun.

Ja edelleenkin hämmästelen niitä, jotka ei sitä itsepalvelukassaa ymmärrä. Mielestäni se on näppärä ja nopea.


torstai 8. marraskuuta 2012

Vain elämää

Niin moni on hehkuttanut Vain elämää- ohjelmaa, että oli pakko katsoa niitä jaksoja ruutu.fi:stä.

En olis ikinä uskonut, mutta mun mielestä tuo Sillanpään Jartsa on tosi hauska tyyppi. Vaikka ymmärrän toki niitäkin jotka hehkuttavat Jaren ja Jonnen puolesta, mutta hauskuus ennen kaikkea! Ja aika symppiksiä on ne muutkin starat jotka sinne Satulinnaan on roudattu. Mä siis tykkään ja peukutan nyt myöskin tän ohjelman puolesta.

Mutta mistä tulee tuon ohjelman nimi? Vain elämää. Eikö ne keksinyt mitään parempaa?

Mitä jos sinne Satulinnaan roudataan vaikka seitsemän putkimiestä tai seitsemän tilintarkastajaa. Ei ehkä laulamaan, mutta viettämään kivaa keskenään ja illallisen yhteydessä nauretaan debittejä ja kredittejä (siis ne tilintarkastajat, mä en tiedä mitä putkimiehet sitten nauraisi). Ei siitä ehkä yhtä kivaa telkkariohjelmaa tosin sais, mutta niille seitsemälle sekin olis vaihtelua. Vain elämää.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Annoskateus iski

Bongasin ruokakaupassa kaverini, joka etsiskeli wasabia. Siinä sitten kyselin, että sushiako teillä tehdään näin tuulisen keskiviikon kunniaksi. No kuulemma uusi lohiresepti on testattavana.

Se wasabi kun sattui olemaan samalla hyllyllä meidän päivän ruokamme, hernekeiton kanssa, niin jopa osasin avustaa. Vähän siinä kävi mielessä, että joku herkullinen wasabilohi maistuis kyllä mullekin. Varsinkin kun en ole hernekeiton ystävä, vaan lapset sai valita tänään ruokalajin. Ja valitettavaa kyllä, niiden herkkua on hernekeitto.

Muutenkin mun arkiruokaprojektini on täysin nollissa tällä hetkellä. Lasten mielestä jopa koulun makaronilaatikkokin on parempaa kuin äidin. Ja mielummin teen lapsille maistuvaa ruokaa, kuin että ekat sanat on yök-en-syö! Vaikka se nyt tulee joka ruuasta, usein jo ennen  kuin tietävät mitä on ruuaksi. Minussa asuva superkokki tekee kuolemaa...

Mutta äiti kaipais kyllä vähän jotain wasabia ruokaansa. Ei ihan toi vahva porilainen sinappi tehnyt hernekeitossa sitä tarvittavaa potkua.

Suuri erokeskustelu

Eilen illalla sitten nostin kissan pöydälle. Tai paremminkin pidin esikoista niin kauan kuulustelussa, kunnes puheeksi tuli Villen vanhempien ero. Oli sitten hankalaa!

Mutta kun päästiin aiheeseen, kysymyksiä riitti. 

"Miksette te ole eronneet?"  (Villekin sai kaksi synttärilahjaa)
"Eroatteko te?"
"Miksiköhän ne erosi?"

Omien vanhempien eroa oli kyllä siellä pienessä päässä mietitty. "Mä kyllä ajattelin, että te eroatte, kun iskä aina vaan vitsailee." ja "Se olis sitten kyllä tosi hankalaa, kun iskä asuis jossain tosi kaukana ja pitäis viikonloppuaamuna mennä jäähallille"

Lisää kysymyksiä on varmasti vielä luvassa, varsinkin kun samassa keskustelussa selvisi, että toisenkin luokkakaverin vanhemmat on eronneet kesäloman aikana. Onneksi mun on kuitenkin helppo löytää perustelut kysymyksiin, miksi ei olla erottu ja erotaanko. Toivottavasti ne perusteet löytyy jatkossakin.


tiistai 6. marraskuuta 2012

Missä tasa-arvo?

Esikoinen on aika tarkka tyyppi. Kyselee ja kyseenalaistaa. Paljon. Oikeastaan koko ajan.

Telkkarista tuli mainos, jossa kehotettiin ostamaan jotain ja jokaisesta ostetusta paketista menee euro tyttöjen koulutukseen kehitysmaissa.

Esikoinen: "Miksi vain tyttöjen koulutukseen? Miksei poikienkin?"



Seuraava mainos, hiivatulehduksen hoitoon. Mainoksen alareunassa lukee, että vain naisille, joilla on ennenkin todettu hiivatulehdus.

Esikoinen: "Miksi toikin on vaan tytöille! Ihan epäreilua!"

Mitäs siihen sitten toteamaan kuin, että elämä on!

maanantai 5. marraskuuta 2012

Puhjennut kupla

Kirjoitin aikaisemmin kulissista, johon pääsin kesällä osalliseksi. No nyt tämä kulissi on tullut rymisten alas. Aikuisten kesken asiasta on meidän perheessä puhuttu sivistyneesti englanniksi tai ruotsiksi. Ollaan odoteltu, että milloin tässä kulissiperheessä asiasta puhutaan lapsille ja sitä kautta myös esikoinen kuulisi asiasta.

Viikonloppuna esikoinen sitten oli mummilassa yökylässä ja oli siellä ottanut tämän asian puheeksi. Meille hän ei ole puhunut mitään. Ville oli koulussa 'kehunut' kuinka vanhemmat eroaa ja sitten hänellä onkin kaksi äitiä. Anopin mukaan tämä asia pohdituttaa esikoista kovasti.

Mitä nyt pitäisi tehdä? Ottaa asia puheeksi vai odotella, että esikko ottaa asian puheeksi? Miten sitten selittää, että joskus aikuiset eroaa, mutta omat vanhemmat ei koskaan? Voiko sanoa ei koskaan? Vaikka tässä on omaan liittoonsa sitoutunut ja se toinenkin osapuoli vaikuttaa olevan, eihän sitä koskaan tiedä. 

Sanoin eilen miehelle, että ehkä meidänkin pitäisi enemmän osoittaa kiintymystä toisiimme, ihan edes hälventääksemme esikoisen pelkoja. Mies kysyi nauraen, että pitääkö tässä jotain kulissia rakentaa? Tässä on siis yksi asia joka on kiireessä ja vauvan myötä vähentynyt. Se vaan on niin, että kun kolme lasta vuorottelee sylissä, niin mies jää ilman hellittelyä ja huomiota.

Muistan omasta lapsuudesta muutamia vanhempien keskisiä hellyydenosoituksia. Muistan ne ehkä siksi, että ne oli aika harvinaisia. Silti en koskaan pelännyt, että vanhemmat eroaisi. Tai en varmaan edes tiennyt, että joku voisi erota. 

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Nǐ hǎo

Voiko yhdestä siideristä tulla krapula? Näemmä voi. Just mun tuuriani.

Miehelläni on melko tiivis viiden kaverin porukka. Mies on joskus varsinaissuomalaiseen tapaansa todennut, että hän ei tarvi muita kavereita. Tämä porukka vaimoineen ja lapsineen oli siis eilen meillä. Keksimme teeman ja sen mukaan juhlitaan. Tällä kertaa suljetussa lippuäänestyksessä aiheeksi valikoitui Kiina ja juhlimme siis kiinalaiseen tapaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun meillä oli myös lapsia mukana, lapsenvahtien puutteesta johtuen, joten juhliminen oli melko lailla erilaista kuin ennen. Aikaisemmin olemme itse tehneet ruuat yhdessä, tällä kertaa luotettiin paikalliseen kiinalaiseen ravintolaan. Ja hyvä niin, ruuat olisi kiehuneet yli tai palaneet pohjaan, kun lapsien kaitseminen vei oman aikansa. Olisihan se keskeyttänyt myös  aikuisten juttelut ikävästi. Mutta kylläpä teki hyvää aikuinen seura!

Vieraiden jo lähdettyä, sihautin sen siiderin. Ja nyt sitten on paha olo ja päätä särkee. Aloittelijamaista.

Ensi kerran teemamaana onkin Ranska ja meidän tehtäväksi tuli pääruuan loihtiminen. Oh my! Vai Oo-la-laa!

Mistä tulikin mieleeni tämä (klik), Joey opettelee ranskaa...


lauantai 3. marraskuuta 2012

Silmäpusseille täytettä

Sitten joskus kun saan öisin nukkua.

Sitä ei nyt kannata odotella, se ei tule tapahtumaan toviin. Ehkä sitten eläkkeellä. Nyt valvon vauvan kanssa yöt ja kohta sitten odottelen jo esikoista yöjuoksulta. Ja sitten kun saisi nukkua, ei enää nukuta. Siis silloin eläkkeellä.

Jos tänä aamuna väsytti, niin väsyttää huomennakin. Tänään nimittäin saadaan tupa täyteen vieraita ja huomenna on esikoisen lätkätreenit kahdeksalta. Myöhäinen ilta ja aikainen aamu. Näillä silmäpusseilla vois jo osallistua johonkin kilpailuun. Tokihan sellaisetkin jossain päin maailmaa on?

Tämä on siis toteamus, ei suinkaan valitus. Kauneus on katsojan silmissä, ei silmäpusseissa.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Poimittua

Eilen saapuneesta naistenlehdestä, lukijalta -palstalta lainattua:

"Hiukset - ja muutkin karvat -nousivat pystyyn, kun luin juttunne pyssysankarittarista. En voisi ikimaailmassa olla sellaisen ihmisen ystävä, joka tieten tahtoen tappaa eläimiä ja nauttii siitä. Onneksi maaseutu tyhjenee nuorisosta ja metsästys vähenee, kuten jutussa todistettiin. RAUHA"

Niin ja maailmanrauha olisi hyvä juttu kanssa, hih.

Olettaisin, että tälläkin sheivaamattomalla cityhipillä menisi idut väärään kurkkuun kun se harventamaton eläinkunta tulisi kierrätyspisteellä vastaan. Jos niistä sitten olisi ystäviksi...





torstai 1. marraskuuta 2012

Askartelunurkka

Kerroinkin aikaisemmin, kuinka raivasin itselleni askartelunurkan kodinhoitohuoneen tasolle. Otin kuvan, ennenkuin täytän sen sinne kuulumattomilla tavaroilla.


 Itseasennettu tanko ja valo vielä paikallaan. 
 Säilytystilaa pikkutavaroille.

 Nämä hienot peltilaatikot bongasin taannoin ostosretkeltäni ja ne oli pakko kotiuttaa. Mulla alkaa olla näitä peltilaatikoita enemmän kuin niille oikeasti on tarvetta. 
Mutta kun ne on NIIN hienoja! Voitte kutsua minua myös nimellä Hullu Peltilaatikkonainen.



Ne on kyllä turhan herttaisia meille, mutta sopivat hyvin tarkoitukseensa. 

Eikä tämä askartelunurkka ole enää siisti. Kuvan ottamisen jälkeen innostuin taas pitkästä aikaa korutehtailusta. Nyt sitten hiotaan ja viilataan oikein urakalla. Ihanaa on se, ettei tarvi välillä siirtää työkaluja syrjään ja voi sitten jatkaa heti töitä kun aikaa löytyy edes se pieni hetki. 

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Valitsen kepposen

Olikos tänään se virallinen halloween?

En oikein tykkää tän jenkkijuhlan rantautumisesta Suomeen. Varsinkin kun niitä keppostelijoita saattaa olla oventakana useampana päivänä. Jokainen on tehnyt oman tulkintansa viettopäivästä. Kurpitsalyhtyjä voi tietty kotonaan poltella, mutta meillä taidetaan ottaa ovikellosta patterit irti...

Joskus meillä kävi aivan vääränä päivänä keppostelijoita. Ei ollut karkkia eikä edes rahaa. Oli pakko valita se kepponen. Oli niinkin paha kepponen, kuin kaksi palaa vessapaperia rappuharjan alla. Voin siis jatkossakin itse syödä ne karkit.

Tässä näköalaa meidän takapihalta. Ilmassa vielä usvaa ja oranssia taivasta. Vois olla vähän spooky. Mutta kotisohvalta katsottuna ei niinkään.



Asiakas on aina...ööö...oikeassako?

Vietin eilen useamman tunnin ostoksilla. Yrityksenä löytää puuttuvat palaset lasten talvipukeutumiseen. Viime viikonlopun talvi ilmeisesti on yllättänyt muitakin vanhempia, sillä melko tyhjää oli kenkä- ja toppahousuosastoilla. Mutta mikä minut iloisesti yllätti, oli hyvä palvelu monessakin kaupassa.

Niin, paitsi siinä yhdessä kenkäkaupassa. Vuoropuheluun pitää lisätä myyjän kohdalle välinpitämätön äänensävy.

Minä: "Olisiko vielä 28-koon kenkiä, tytölle olisi tulossa"
Myyjä: "Sä oot kyllä nyt aika myöhässä, mut kai mä voin katsoa"
Minä: (?)
Myyjä: "No on näistä yksistä kengistä vielä sitä kokoa, mutta nää on tosiaan jo mennyt tältä talvelta. Että kannattais ens kerralla tulla vähän aikaisemmin."

Ihan vaan tuli sellanen juttu mieleen, että ketä se kenkäkauppa tässä nyt palvelee? Vain niitä asiakkaita, jotka ostavat talvikengät syyskuussako? Mä toki tiedän, että ne talvivaatteet ja -kengät ostetaan ajoissa, mutta eikös kauppojen pitäisi vastata kysyntään myös vaikkapa helmikuussa. Meitä mattimyöhäisiä on muitakin kuin minä, vai onko?

Ja vaikka se meidän prinsessa nyt on ilman kenkiä, niin eiköhän ne jostain vielä löydy. Tohon kauppaan tosin en eksy toiste.

Toinen vaihtoehto eli hyvän palvelun kaupassa, myyjä juoksi toisesta kerroksesta hakemaan mulle urheilusukkia. Sinne taidan mennä uudestaankin.

PS.
Bongasin yhden kaupan mainoksesta, että myydän sukkia myydään kolmen sukan paketissa. Eli siis ei parina vaan kolme sukkaa paketissa. Kun se yksi menee kuitenkin hukkaan. Vaikka siinä mun sukkapaketissani taisi olla syynä ihan lapsityövoimasta johtuva laskuvirhe, niin joku on oikeasti löytänyt siitä jonkun markkinaraon.