maanantai 30. joulukuuta 2013

Joulu meni jo

Ensin iski kiireet ja sitten vuosituhannen flunssa. Jälkimmäistä podetaan vielä niin, että jouluiset jälkiruokamaljat odottaa käsinpesua altaassa edelleen.

Joulu meni iloisesti ja rennosti. Aatonaattona hepulit miehelle, joka makaa sohvalla ja odottaa että joulu valmistuu. Aattona sitten hepulit puurokattilalle, joka valmistaa riisipuuron tunnissa vaikka riisipaketin kyljessä lukee puoli tuntia. Meinasi jäädä vettynyt joulurauhanjulistus väliin. Sitten anopin epäherkulliset jouluateriat napaan ja odottamaan joulupukkia. Olin ollut kiltti, samoin lapseni. Joulupäivänä vihdoin ne miehen valitsemat jouluruuat ja sen jälkeen lähetettiin omat vanhempani kotiin. Sitten paljon lautapelikierroksia ja legonrakennusta ja vaan olemista. 

Koko koti on kerrostettu Prinsessan mekosta pudonneella glitterillä ja joulukuusesta tippuvilla neulasilla. Viileässä vaatehuoneessa on sinne unohtunut hyasintti. 


maanantai 23. joulukuuta 2013

Viime tippa

Mitäs luulette, kun tänään lähden töistä ja menen ostamaan ne loput joululahjat ja ruokaostokset, niin eihän siellä kaupoissa ketään muuta enää ole? Kaikki muut on tehnyt jo tarvittavat hankintansa, eikö niin?

Muistisäännöksi itselleni: ikinä enää mies ei päätä joulunvietosta. 

Mitään päätöksiä ei ole kuulunut. Ei viettotavan saati ruuan suhteen. Tai että mies olisi jotain asian eteen tehnyt, ei. Viikonloppuna käskystä heilutti kyllä imuria, mutta oli sen imurointinsa jälkeen valmis pakkaamaan sen siivouskaappiin. Kun sanoin, ettei kannata, niin hän ihmetteli mihin sitä nyt vielä tarvitaan kun hän on juuri imuroinut. Kun tämän imuroinnnin jälkeen menin esikoisen huonetta siivoilemaan, niin mies ihmetteli, että mitä mä siellä nyt enää siivoan kun hän on jo sen siivonnut. Eli imuroinut. Tavaroiden järjestely ja pölyjen putsaushan ei sisälly siivoukseen.

Sitten lahjahankintoihin. Tätäkin yritin sälyttää miehen niskoille, mutta totesin, että tulee lahjaton joulu jos en itse toimi. Miehen vastuulle jäi lahjat omille vanhemmilleen ja tiettykin vaimolleen. Arvatkaa mitkä lahjat meillä on vielä ostamatta? Just ne helpoimmat, appivanhemmille. Juurikin ne, joille minun tekee kovasti mieli ostaa ansaittuja lahjoja. Tokihan siellä kaupassa on vielä ne miehenkin lahjat, mutta sehän nyt on asia erikseen.

Näinhän sitä varmaan saisi sen vuotavan vatsahaavan itselleen. Kun antaa miehen päättää ja hoitaa.

Ei muuta kuin pitkää pinnaa muillekin myöhäisille ja joulumieltä, perkele!

lauantai 21. joulukuuta 2013

Voi sotku!

Tavallaan tiesin kaivavani verta nenästäni. Joulusiivouksen tiimellyksessä kysyin meillä vierailevalta naapurin pojalta, että onko heillä koskaan näin sotkuista kuin meillä. Vastaus oli odotettu: Ei oikeastaan...

Pitänee jatkaa siivousta, tuli jotenkin sellainen tunne, että pitää jatkaa.

PS.
Saako sillä edes vähän anteeksi, että naapurin rouva on aina kotona. Paino sanalla aina.

Joulutervehdykset

Joskus sitä yllättää itsensäkin. Leivoin pikaiset cantuccinit opettajalle ja päiväkodin väelle, paketoin eväspusseihin, vähän narua ja kortit tulostumaan. Vin Santot jäi vaan paketista, juon ne itse kunhan stressittömältä joulultani kerkiän.

Piti Prinsessan sänkyyn vain vaihtaa uusi patja ja lakanat, vaihtui taas huonekalujen paikat koko huoneessa. Näin ei tehdä sitä rivakkaa joulusiivousta.

PS.
Cantuccinit kuivui uunissa sen aikaa kun kävin Loirin konsertissa. Selvisin kyynelittä, vaikka pari kertaa oli aika hilkulla.

PS2.
Jouluiset tagit löytyi osoitteesta www.simpleasthatblog.com



torstai 19. joulukuuta 2013

Hirvee ressi...

Katastrofin aineksia ilmassa.

Piparitaikinaa on vaikka kuinka ja paljon, muotit on kateissa! Voiko taikinan vain syödä?

Perjantaiaamuna pitäisi ojentaa lahjat opettajalle ja päiväkodin väelle. Mitä, miten ja mistä? Tykkäisikö nekin piparitaikinasta?

Joululahjat on enimmäkseen vielä kaupassa. Kuka ne hakee ja mistä? Ja mitä kenellekin?

Koti pitäisi siivota edes asuttavaksi. Missä välissä sen tekee joku ja kuka joku? Menin vielä kutsumaan kavereita glögille viikonloppuna. Niille pitäisi ne glögitkin keittää...

Mutta jotain hyvääkin.
Anoppi pitää mykkäkoulua, kun ilmoitin että vietämme heidän kanssaan vain aaton. Joulupäivänä ollaan ihan oman perheen kesken. Voi tätä hetkellistä rauhaa.


maanantai 16. joulukuuta 2013

Syleile muutosta

Otsikko on muutoskouluttajan innostava loppukaneetti. 

Näin kevätorganisaation julkistusta odotellessa yritän muistaa sen. Samoin tänään yt-neuvottelutulosten ratkettua yritän muistaa tämän. Jotenkin se positiivisuus on välillä niin persiistä!

Kyllä se aamupäivällä hieman kylmäsi, kun puhelin soi ja linjan päässä oli herra isoherra. Pyysi käymään. Mutta tällä kertaa verokortti ei tipahtanut tähän osoitteiseen, vaan piti suunnitella miten tästä eteenpäin. Iltapäivällä piti olla suunnitelmat valmiit.  Miten suunnitella asioita, joista ei tiedä? Mutta nyt ne on silti tehty. Väritetään isolla kynällä välillä, niinhän ne muutkin tekee.

Syleile muutosta. Teen niin heti kunhan migreeni helpottaa.

lauantai 14. joulukuuta 2013

Mitä vitt...

Minut saa sanattomaksi tämä.

Toisaalta taas julkaisupainotonta tekstiä löytyy vaikka kuinka paljon samasta aiheesta.

VMP!

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Kiltti vai tyhmä?

Esikoinen täytti eilen yhdeksän vuotta. 

Koulusta palattuaan esikoinen esitti toiveen, että kutsutaan appivanhemmat synttärikahville illalla. Suostuin, sillä olihan minulla niin ihanan huomaavainen yhdeksänvuotias. 

Kun appivanhemmat sitten saapuivat, anoppi puhui heti sivu suunsa. Anoppi oli soittanut synttärisankarille koulumatkalla ja pyytänyt esikoista huolehtimaan, että heidät kutsutaan. 

Näin asiat hoidetaan lasten kautta. Mitä jos illaksi olisi ollut muita suunnitelmia?

Siinä kahvinkeitintä täyttäessä mielessä kävi, että kumpi: kiltti vai tyhmä? Minä siis.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Kuin sadusta

Tietänette sellaiset satukirjamaiset tilanteet, joissa äiti lapsineen leipoo piparkakkutaloja nauraen ja hyvässä hengessä. En olisi ikinä uskonut, että voisin sanoa tämän, mutta meillä oli sellainen hetki. Isommat lapset saivat tehdä juuri sellaiset talot kuin halusivat ja kuopus söi taikinaa. Ehkä talollisen taikinaa.

Aikaisemmat talonrakennustalkoot on yleensä jossain vaiheessa kääntynyt sinne huutamisen ja kiukuttelun puolelle. Nyt ei yhtään kiukuttelua eikä tappelua. Tosin uuninvahtimiset, jälkisiivoukset ynnä muut mukavat jätettiin näppärästi äidin tehtäväksi. Piparkakkutalot on...no, kyllä ne taloiksi tunnistaa. Rakentajat on niistä ylpeitä.

Vika siis kaikkiin aikaisempiin kiukutteluihin onkin ollut minussa. Jos osaisin luopua siitä neuvomisesta ja täydellisyyden tavoittelusta, niin kuinka leppoisaa meillä olisikaan. Ja taikinaa saisi syödä niin paljon kuin pystyy...

perjantai 6. joulukuuta 2013

Itsenäisyyspäivä

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Mulla on tässä vielä aika kampaajalle ja meikkiin ennen linnanjuhlien alkua. Kuohuvat taidan tänä vuonna jättää väliin ja olihan se kuuluisa linnan boolikin skipattu tältä vuodelta.

Yksi kierros junapeliä ja sitten Prinsessan omaan muuttumisleikkiin. Kaikkeen sitä lääkehuuruissaan lupautui.

PS.
Prinsessan syvälliset kysymykset:
Kumpi on tärkeämpi:
Ihminen vai raha?
Ruoka vai raha?
Telkkari vai tyyny?

torstai 5. joulukuuta 2013

Kun kissa on pois...

Olin tosiaan sairaalareissulla vähän päälle kaksi vuorokautta. 

Sinä aikana anopin armollisella johdatuksella meillä on käynyt joku superjärjestely, jonka seurauksena muutamatkin sisustusesineet on löytäneet (varmaan vahingossa) sopivammat paikat. Anopin kommentti näihin on, että se on varmaan kuopus niitä siirtänyt. Sehän just saa siirrettyä esimerkiksi kukkaruukkuja hyllyn päälle, hän on todella voimakas ja pitkä melkein kaksivuotias. 

Lisäksi rouva on ilmoittanut päiväkotiin ne päivät, jotka hänen kalenteriinsa sopii lasten viettää siellä. Ihan kivasti niin, sillä mehän olimme ilmoittaneet vain ne päivät, jotka meidän perheelle sopii. Lisäksi hän näki vaivan kinastella kanssani siitä, onko nuhaiset lapseni päiväkotikuntoisia.

Kotiinpaluu ei anopin läsnäollessa ollut kovin mieluisa. Anoppi hääräsi kuin viimeistä päivää, eikä sillä ollut aikomustakaan lähteä kotiin. Kun yritin lasten kanssa keskustella, niin anopilla oli aina juuri samaan aikaan jotain asiaa juuri samalle lapselle. Jos ja kun pääsin omaa asiaani esittämään, niin anoppi vastasi siihen lapsen puolesta. Ihan kuin kävisin jotain valtataistelua äidin asemasta, tai ainakin joku on haastanut minut.

Tietenkin sain luennon siitä, että minua ei olisi vielä saanut päästää pois sairaalasta. Tuohan on heittellejättö, kun lähetetään äiti kotiin pienten lasten kanssa toipumaan. Eriävällä mielipiteelläni ei ollut mitään merkitystä. Hän kysyi leikkaavan lääkärin nimeä, en muistanut, mutta appiukolle hän kertoi sen olevan heidän vanhan naapurinsa. En jaksanut lähteä korjaamaan, vaikka käsittääkseni kyseinen herra on jo vainaa.

A-Noppi oli tietenkin käynyt keskusteluja tilanteesta äitini kanssa, jonka huolestumistaso oman kuopuksensa voinnista on ollut hyvin lähellä nollaa. Eläkepäiviään viettävä äitini oli jollain ompelukurssillaan kun anoppi oli häntä tavoitellut 32 kertaa. Ripittänyt äitini siitä, että ettei tämä vastannut puhelimeen kun hänen asiansa...niin, ei ollut mitään asiaa. Luulen, että koko Ruotsinpuolen sukukin on kuullut tarinan sappirakostani ja sen leikanneesta entisestä naapurinsedästä.

Nyt kun hän on häärännyt sydämensä kyllyydestä, tyhjentänyt mm. lukemattomien naisten ja sisustuslehtien kasani paperinkeräykseen (tämä oli jo toinen kerta)u. ja antanut lapsille luvan syödä ruokaa telkkarihuoneessa, hän ilmoitti eilen illalla, ettei torstaina voi osallistua lastenhoitoon. Heillä kun on illalla juhlat joihin pitää valmistautua koko päivän.

Eli ensin minun olisi pitänyt pysyä pidempään poissa, mutta kun kampaaja-aika lähenee, ei puuronkeitot sovellu enää päivärytmiin. Pysy tässä sitten kärryillä. Onpahan ainakin anopilla tarinaa kerrottavaksi hapankerman kokoontumisessa.



keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Sairaalaraportti

Kävin testaamassa paikallisen yliopistollisen sairaalan toimintaa. Siitähän on viime aikoina kirjoiteltu paljon, niin pitihän asia käydä itse toteamassa.

Harmi vaan, että testikeikkaan sisältyi paljon kipua. Viime lauantai-iltana alkoi vatsaa poltella ja yötä kohden entistä enemmän. Odottelin, josko se siitä menisi ohi. En saanut enää itseäni edes ylös sohvalta, jotta herättäisin miehen kanssani sairaalareissulle. Ensimmäinen lapsi kun aamulla heräsi sai tervehdykseksi kiukkuisen: herätä iskä ja pakota se tänne! Miehen uskomuksen mukaan kyseessä on kuitenkin vaan ilmavaivat, ihan turha on minnekään lähteä. Ei vaikka vaimo ei pysty tuskaltaan pahemmin liikkumaan saati puhumaan. No lähtihän se sitten kuskiksi.

Perillä selitin asiani, pääsin odotustilaan ja jotakin näytteitäkin otettiin heti. Sitten odotusaulaan odottamaan. Olohan oli edelleen huono, mutta ymmärrän ettei tuon kokoista laitoista pidetä juuri minua varten hälytysvalmiudessa. Harmi vaan, että ihan kaikki ei ollut samaa mieltä. Eräs rouva ihmetteli suureen ääneen, että mitä tämä nyt on. Hänellä on ruoka kotona valmiina ja täällä vaan pitää odottaa. Miksei tapahdu mitään? Jokaiselta ohikulkevalta henkilöstön edustajalta piti tätä myös tiedustella, eikä mitenkään yställiseen sävyyn.

Minua tutkittiin koko päivän ja jouduin odottelemaan aina välillä. Sain kipulääkettä ja pärjäsin. Illalla sitten sain diagnoosin, tulehtunut sappirakko ja huomenna leikataan. (Leikattiin maanantaina).

Osastolla oli sitten viereisessä pedissä mies, joka ei sanojaan säästellyt. Hänellä oli toki kaikki hyvin, hän oli hyvinkin iloinen yrittäessään nipistellä hoitajien takapuolia ja kertoa niille kaksimielisiä tarinoita. Pari kertaa kirosin kovaan ääneen kun otti se äijän jutut päähän ja se ainakin keskeytti hänet hetkeksi. Jos olisin pystynyt nousemaan, olisi se tyyppi saanut puristella omaa turvonnutta poskeaan. 

Operaatio meni hyvin, ainakin näin potilaan näkökulmasta. Tokihan kipuja on vieläkin, mutta se kai kuuluu asiaan. Ja sieltä tulehtuneesta sappirakosta löytyi pingispallon kokoinen sappikivi, joka ei ihan vuorokaudessa sinne muodostu. Mulle kun on aikaisemmin lääkärit sanoneet, että kärsin närästyksestä. Aika hukkaan on mennyt nekin Renniet.

Kun palasin leikkauksesta, samaan aikaan osastolle tuotiin mies joka vaahtosi siitä kuinka häntä on kohdeltu huonosti oman kotikuntansa terveyskeskuksessa eikä oltu lähetetty sairaalaan ja nimenomaan tähän yliopistolliseen sairaalaan. Hän oli tiensä kuitenkin keplotellut sinne ja pääsi tarkkailuun. Koko päivänsä hän vietti selittäen tarinaansa puhelimessa ystävilleen ja ketä nyt jaksoikaan kuunnella. Samalla selvitettiin myös päivän politiikan vääristymiä ja taloyhtiön hallituksen murheita. Väittäisin, että jos tyypillä on noin paljon tarmoa, niin hän oli aivan väärässä paikassa. Muut kun osastolla miettivät miten ikinä uskaltaa nousta sängystä tai mikä on kun kurkusta ei tule ääntä. Siinä ei ihan kiinnosta yhden valesairaan tarinat siitä, miten keplotellaan sisäänpääsy tyksiin.

Mulla ei ole kuin hyvää sanottavaa. Minua hoidettiin ja minusta välitettiin, kaikki jaksoivat hymyillä ja antaa minulle aikaansa. Ihan pakko on nostaa hattua niille kaikille, jotka joutuvat päivästä toiseen kuuntelemaan noita idiootteja, jotka ei anna heidän tehdä arvokasta työtään rauhassa. Tuskin ne idiootit kaikki sattui just samana päivänä mun kanssa sinne.

Joiltakin tyypeiltä pitäisi vaan aina mitata kuume peräaukosta.

PS.
Kun kissa on poissa, hiiret hyppii pöydille. Asiaa anopista huomenna.