torstai 28. helmikuuta 2013

Vahvin lääkitys

Se parhaiten nauraa, jolla on vahvin lääkitys.

Toimiikohan se?

Tänään kyllä uutisissa oli vähän päinvastaista tietoa:KLIK

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Lapsuusmuisto

Näin talviseen aikaan sopii talvinen lapsuusmuisto.

Elettiin runsaslumista talvea joskus 80-90 luvun taitteesta ja meillä oli koulussa hiihtokilpailut. Luokkamme tytöt vastustivat kilpailuluonteista hiihtoa ja yhdessä tuumin sovittiin, että tullaan kaikki yhdessä maaliin. Se joka lähtee ekana jää odottamaan muita. Tietenkin se, joka ekana lähtee tulee viimeiseksi kilpailussa, tällä kertaa siis näyttävän yhteismaaliintulon seurauksena.

Arvatkaa kuka lähti ensimmäisenä? Kuka olikaan aakkosjärjestyksessä ensimmäisenä? Niin, minä! Ikinä en ollut tykännyt hiihdosta ja taisin minäkin sitä kilpailua vastustaa. Lähdin sitten ensimmäisenä ja jäinkin sinne jonnekin hidastelemaan ja odottelemaan kanssasisaria. Kun sitten paikalle suhisteli se aakkosissa seuraava, hän olikin muuttanut mieltään. Ja suhisteli siis ohitseni. Jatkoin matkaa, en tietenkään kilpailutahtisesti, mutta edeten. Kohta takaa suhisteli seuraava ja suhisteli ohitse. Hänkin oli muuttanut mieltään. Tästä tulistuneena suhistelin hetken päästä yhden ohitse, sitä ekaa en enää saanut kiinni.

Ikinä en ole niin hyvin ja lujaa hiihtänyt. Tulin loppukilpailussa kuudenneksi ja se olikin ala-asteikäni paras koulujen hiihtokilpailutulos. Tarinan opetus on tietenkin se, että jos ei muuten, niin kiukulla pääsee tavoitteeseensa. Ja se toinen opetus, että älä ikinä luota niihin jotka hiihtävät perässäsi.

Hiihto ei silloinkaan ollut mikään ykkösjuttu. Isäni kyllä ahkerasti kuskasi meitä sisaruksia hiihtokilpailuhin joka tiistai. Joku meistä voitti jotain lusikoita ja mitaleitakin, minä kuitenkin vähiten. Eikä tästä kuudennesta sijasta saanut siitäkään kuin pahan mielen.


PS.
Se, joka ekana suhisteli ohitseni tuli kilpailussa onneksi vasta kolmanneksi. Mä olisin voittanut, jos olisin sisuuntunut jo ensimmäisestä ohittajasta. Näin ainakin uskon näin vuosikymmenien jälkeen.

Terveisiä oravanpyörästä

Kolme viikkoa ja risat takana konttorirottana. Takaisin työhön on palattu ilman sen suurempia yllätyksiä. Salasanojakin oli vielä muistissa, vaikka kuukauden välein niitä pitäisi vaihtaa. Työpaikalla kuohuu, muutoksia ja tuoreet yt-neuvottelut pitävät jännitteet korkealla. Kaikki muutokset ei tunnu hyviltä ja se syö motivaatiota työhön. Hommaa on paljon, eikä pahemmin odotella, että minä päivitän tietojani. Toivon, etten paljon puhu läpiä päähäni (ihme sanonta muuten). Koen epävarmuutta monessa asiassa. Muistanko oikein, onko joku muuttunut, onkohan tämä vielä näin...

Päätökseni säilyttää positiivinen asenne on toistaiseksi säilynyt. Olen saanut siitä varsinaissuomalaiseen tapaan negatiivista palautetta. Mutta en anna sen lannistaa, odotan ja toivon, että se tarttuu. Sitä pahintakaan ruttuturpaa en saa iloiseksi, mutta jos edes jonkun. Positiiviseen asenteeseeni kuuluu myös reipas palautteen antaminen, niin hyvässä kuin pahassa. Lisäksi olen päättänyt olla parempi esimies. Miten se sitten onnistuu, en tiedä. Se on vielä työn alla.

Tässä on siis tämä työkulissi.

Kuopus on huutanut kaikki aamut, illat ja yöt. Viime viikon hän oli rauhallisesti isän kanssa lomalla kotona, mutta maanantaina huuto alkoi taas päiväkodin ovelta. Yksikätisesti (lapsi toisessa) on kotityöt tehtävä ja jos lasken hänet alas, alkaa huuto. Päiväkodin mukaan aamuitkun jälkeen heillä on iloinen ja rauhallinen poika. Mutta kotona meillä ei ole rauhaa nähtykään. Huutava taapero kainalossa syö myös sen yhteisen ajan vanhempien lasten kanssa, sillä he eivät jaksa kuunnella huutoa.

Kahden päiväkodin rumba on melko työläs. Aamulla aikuiset jakaantuu 'näppärästi' kahteen päiväkotiin. Iltapäivällä olen kyllä monet kerrat painanut turhankin paljon kaasua, että ehdin hakea molemmat ennen päiväkodin sulkemista. Sitten kun pitäisi vielä vaihtaa muutama sana hoitajan kanssa päivän kulusta. Varsinkin tämän nuoremman osalta. Sitten vielä pitäisi muistaa kahteen eri päiväkotiin kertoa erikoistapauksista tai että muistaa mistä päiväkodista tuli mitäkin viestiä kotiin. Molemmat on yleensä päiväkodeissaan viimeiset lapset. Tässä kohtaa voitte miettiä yksinäistä lasta itkemässä päiväkodin aidan vieressä. Eihän se ihan todellinen kuva ole, mutta se kuva on minulla päässäni kun kaasuttelen kohti päiväkoteja.

En tiedä onko se onni vai ongelman aiheuttaja, mutta lapset on päiväkodeissaan vain 11 päivää kuukaudessa. Muut päivät kuluu sitten isovanhempien hellässä huomassa. Tämä tietenkin aiheuttaa minulle PALJON ongelmia a-nopin kanssa, enkä ihan täysin varma ole, että toteutuuko se hieno ajatukseni isovanhempien kanssa vietetystä laatuajasta. Että onko se laadukasta aikaa vai sotkeeko se vain kuopuksen totuttelun päiväkotiin.

Tässä siis arkitodellisuus.

Mutta ilolla nokka kohti uusia pettymyksiä!

tiistai 26. helmikuuta 2013

Kehityskeskustelun satoa

Päiväkodeissakin käydään nykyään kehityskeskusteluita. Juuri kun sama teema on töissä ajankohtainen, sain kutsun viisivuotiaan Prinsessan kehityskeskusteluun.

Töissä kehityskeskusteluissa yritän aina toteuttaa hampurilaismallia. Eli ensin jotain positiivista, sitten sitä negatiivista (sitähän aina on) ja lopuksi vielä jotain positiivista. Ettei se negatiivinen jäisi päällimmäiseksi asiaksi koko keskustelussa.

Arvatkaapa odotinko tässäkin keskustelussa sitä pihviä sieltä välistä. Syitä olettaa jotain negatiivistakin löytyvän kyllä oli. Minua odotetuttiin listaamalla sitä kuinka huipputyyppi lapseni on. Minähän sen nyt jo tiesinkin. Kuulemma tyttäreni on suosittu leikkikaveri, reilu muita kohtaan ja omaa huomattavat sosiaaliset taidot ikäisekseen. Keneenköhän on tullut?

No sitä pihviä sitten. Tyttäreni kertoo juttuja ruokapöydässä ja näin häiritsee ruokailua. On kuulemma muutamaan kertaan siirretty istumaan eri pöytään, mutta lopputulos on aina sama. Juttua kun riittää. Miten se onkaan niin, että ne huomattavat sosiaaliset taidot ei päde enää ruokapöydässä. Keneenköhän se on tullut?




maanantai 25. helmikuuta 2013

Koukku

Olen viimeisen kahden viikon aikana onnistuneesti vierottanut itseni siitä pahimmasta koukusta. Kofeiinikoukusta. Ja koska en ole ikänäni juonut kahvia, vaan kerännyt päivittäiset suositusannokset ylittävän määrän tuota iloainetta toisesta ruskeasta nesteestä, kokiksesta. Nimenomaan siitä Zero versiosta.

Yhdellä riuhtaisulla tätä kivuliasta vieroitusta ei ole voinut toteuttaa, sillä koko ajan vaanii nurkan takana kivulias coca-cola-päänsärky (TM). Päivä päivältä pienempi lasillinen ennen päänsäryn alkua ja jo pärjää. Viikonloppu meni jo täysin ilman. Taputtelen itseäni olalle.

Elämä alkaa vaikuttamaan melko askeettiselta, sillä herkuton helmikuu on helpottanut sokeriaddiktiota eikä telkkaristakaan tule enää mitään katsomisen arvoista. Lisäksi kun tähän lisää vielä alkoholittomuuden ja uudenvuodenlupauksen syödä enemmän kasviksia, niin mitä jää jäljelle...

No blogistania ja HayDay (virtuaalista maatilanhoitoa).

Voi miksen voisi koukuttua vaikka liikunnan riemusta?

PS.
Opettelin ja muistuttelin mieleeni muuten viime kesänä virkkaamisen jaloa taitoa! Aika koukuttavaa sekin.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Tottumus


TGIF!

Nyt on taas tottuminen näihin työviikkojen perjantai-iltoihin. Joka on siis viikon ehdoton kohokohta! Tänään tosin iltaa ja rentoutumista häiritsi viime tippaan jätetty kauppareissu. Kun kotiintullessa ei kaapista löytynytkään muuta kuin puhtaaksi nuoltu valo, oli pakko toimia, vaikka takkatuli ja sohvannurkka houkutteli enemmän.

Iltaan kuului sisarusten välinen painiottelu, leikkimielinen onneksi. Minä katselin ja mietin kuinka suuri rikkaus se on kun on painikavereita. Kaksi vanhinta tietenkin sai myös riidan aikaiseksi, tosissaan tällä kertaa. Tärkeää on myös, että on tappelukaveri. Sopiakin pitää ja halata päälle.

Pidin puhuttelua esikoiselle, joka ei ikinä usko kieltoja. Ei ainakaan heti.

Minä: "Miksi pitää aina tehdä ainakin kaksi kertaa se minkä olen juuri kieltänyt?"
Esikoinen: "Eikun viisi kertaa."

Niin, olen huomannut...

PS.
Meni vähän aiheen vierestä, mutta siis uusiin tai uudenlaisiin perjantai-iltoihin on taas totuteltava.

torstai 21. helmikuuta 2013

Olen hyvä

Tätä otsikkoa kannattaisi hokea mantran tavoin. Vähintään joka aamu muutamaan kertaan, peilin edessä. Jos sitten vaikka alkaisi uskomaan itseensä.

Ja onhan se kiva kuulla muiltakin olevansa hyvä, edes jossakin. Tässä siis haaste sinulle: kehu tänään vaikka työkaveria tai puolisoa tai lehdenjakajaa tai kaupan kassaa. Uskon, että se kantaa kehun kohdetta vielä pitkään.

Äläkä unohda kehua sitä peilikuvaa!


PS.
Raportoin, kunhan saan kehuttua. Kommenttiboksissa on tilaa, jos sinäkin haluat lähettää kehuraportin.

EDIT klo: 15:13
Olen ollut tänään oikein positiivisella mielellä ja ehkä hieman ylikorostetusti ja ylisanoin kehunut. Yhtä tyyppiä kehuin vuolaasti oma-aloitteellisuudesta ja alaistani kehuin, kun joutui lievässä paniikkitilanteessa joustamaan enemmän kuin olisi ollut tarve. Yhdelle rouvalle huikkasin ohimennen, että hieno huivi. Tarttuuhan se positiivisuus, tarttuuhan? Mutta ainakin kyseiset kehuttavat ilahtuivat ja selkeästi ryhtikin parani.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Tahtotiloja

Tässä keskustelua meiltä sunnuntaina:

Esikoinen: Missä iskä on?
Minä: Jossain kavereidensa kanssa.
Esikoinen: Ai, en mä tiennyt, että sillä on kavereita.

Noin tuntia myöhemmin.
Prinsessa: Missä iskä on?
Minä: Jossain kavereidensa kanssa.
Prinsessa: En mä tiennytkään, että iskällä on kavereita! Oho!

Tämä keskustelu kertoo paljon sosiaalisen elämämme tilasta tällä hetkellä.

Tiedättehän, kiirevuodet ja muuta liibalaabaa tähän kohtaa. Tosiasiassa, vaikka minä en olisi kiireinen, niin kuitenkin ne menot menee kaverin kanssa juurikin limittäin. Eli kun minulla on vapaata, kaverilla ei. Vaatii eräänlaisen tahtotilan löytää se yhteinen vapaa ja kuinka tärkeitä ne ystävät onkaan.

Viime sunnuntainakin jumppasivat viisi miestä kalentereitaan kuntoon, että kävivät kahvilla. Ja jättivät meidät vaimot kotiin...

tiistai 19. helmikuuta 2013

Teen kaiken vuoksesi

Vai teenkö?

Paluu työelämään on taas muistuttanut minua tästä juuri työelämäänsä aloittelevasta X-sukupolvesta. En mitenkään halua yleistää, mutta melko moni nuori odottaa saavansa sen pomon paikan heti koulunpenkiltä päästyään eikä rutiininomainen työ oikein nappaa. Oma-aloitteisuuskin on monella nolla. Tämä tietenkin aiheuttaa sen, että tämä neiti tai herra X ei sitoudu työhönsä siten, että häntä voisi kuvitella koskaan nostavansa sinne pomon pallille. Toinen jalka on koko ajan ovenvälissä, etsimässä haastavampaa ja korkeampaa jakkaraa.

Mistä se sitten johtuu? Meistä vanhemmista kai. Niinkuin kaikki muutkin murheet elämässä. Me vanhemmat nostamme lapsen itsetunnon niin korkeuksiin, että he uskovat voivansa tehdä elämässään ihan mitä vain. Lopullisen niitin antaa opinahjot, joissa heille kerrotaan, että teistä valmistuu johtajia ja asiantuntijoita. Mitä sitten, kun todellisuus tarjoaakin jotain ihan muuta?

Pettymyksiä. Vanhempien tarkoitus on tuottaa lapsilleen pettymyksiä. Hyvän omatunnon omaava lapsi nostaa nokkansa kohti uusia haasteita ja uusia pettymyksiä, toki myös onnistumisia. Onnistumisen ilo on entistä suurempi kun on oikeasti tehnyt jotain sen eteen. 

Jos jokainen mielipahan aiheuttaja lakaistaan maton alle jo ennen ensimmäistäkään vastalausetta, millaista lapsihirviötä silloin kasvatetaankaan? Vai heistäkö tulee niitä voittajia? Vai onko se ensimmäinen pettymys koko maailman romahduttava?

Me vanhemmat varmasti teemme kaikkemme lastemme eteen, mutta kannattaako se? Teemmekö samalla karhunpalvelusta?

PS.
Onneksi tässäkin sukupolvessa löytyy niitä, jotka haluavat omalla työllään (sillä rutiininomaisellakin) näyttää pystyvänsä ottamaan haasteita vastaan ja sitoutumaan työhönsä.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Tasa-arvoröyhy

Armas Prinsessani päästi aamulla oikein ison röyhtäyksen. 
Hän yllättyi itse, melkein pelästyi ja kysyi: Saako tytötkin röyhtäillä?

Hän kun ei ole koskaan kuullut kenenkään tytön röyhtäisevän, niin hän luuli sitä poikien ominaisuudeksi. Voi apua! En olisi ikinä uskonut, että tästäkin aiheesta pitää keskustella suhteellisen vakavaan sävyyn. 

Sanoin, että tytöt voi tehdä ihan samoja juttuja kuin pojatkin. 
Prinsessa: "Ai niinkun heilutella pippeliä?"
Minä: "Joo, muttei omaa."

Olikohan tää keskustelu tässä?


Dove

Buzzadorina sain testattavakseni Doven Pure&Sensitive vartalovoidetta.

Doven tuotteista olen aikaisemmin testannut oikeastaan ja ainoastaan päivettävää vartalovoidetta. Ja voin kertoa, että se on tälläiselle lakananvalkealle iholle näppärä kaveri. Varsinaiset ruskettavat voiteet kun aihettavat ennemminkin sellaisen epäonnistuneen suihkurusketuksen efektin. Muillekin vampyyreille ja zombeille suosittelen siis sitä.

Mutta tämä testituote siis oli ennakkoluuloista huolimatta oikein kelpo tavaraa. Mieto tuoksu, joka on lähes ykköskriteerini, toteutui tässä ja on helposti levitettävää ja imeytyykin nopeasti, eikä jätä mitään inhottavaa kalvoa ihoon. Suosittelen siis tätäkin.

Nyt ostin rutikuiviin hiuksiini myös Doven sampoota. Katsotaan miten sen kanssa käy...


Buzzadorina saa tosiaan testattavaksi tuotteita ja tälläkin kertaa kahdeksan onnellista sai minulta näppärän matkakokoisen rasvaputelin nätisti paketoituna.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Lovea jakoon

Sain tunnustuksen Neolta, kiitän ja kumarran.

Tätä sydäntä ei saa yksin itsellään pitää, vaan tarkoitus on jakaa se viidelle alle 200 lukijan blogille eteenpäin. Tietenkään varsinaisista lukijamääristä ei ole tietoa, mutta tunnustautuneiden lukijoiden mukaan minäkin tunnustan. Tokihan tämä päätyy koristamaan blogin sivupalkkia, mutta ensin pitää jostain löytää ne viisi blogia, joissa ei ole yli 200 lukijaa. Pitää siis palata asiaan.

Ilmoittautua tai vinkin saa jättää sähköpostitse tai kommenttiruutuun...

Tuhti

Tiedättehän sen olotilan, kun on vaikka ravintolassa syönyt juuri oikein hyvän ruuan tai oikein hyvän alku-, pää ja jälkiruuan, vatsa on täynnä. Olo on tuhti. Pöytäseurueessa on ollut naurua ja poskiakin kivistää se kaikki nauraminen.

Melkein joka seurueesta löytyy se tyyppi joka sanoo, että nyt on huomenna ryhdistäydyttävä, kun tuli syötyä niin paljon. Tai oikeastaan tämä sama tyyppi on jo siinä jälkiruuan paikkeilla pohtinut, että tohtiiko sitä makeaa nyt vielä syödä. Se on kyllä melkoinen tunnelmanlatistus ja omakin vatsa tuntuu entistä tuhdimmalta sen jälkeen.

Vai olenkohan vaan kade, kun itsellä ei ole mielessä minkäänlaiset ryhtiliikkeet. 

Mutta mua voi löydä vaikka avokämmenellä, jos minä joskus puhun ruokapöydässä jostain ryhtiliikkeistä. Jos vaikka niitä päätän tehdäkin, sitä ei tarvi julkistaa.




lauantai 16. helmikuuta 2013

Havuja perkele!

Lähdin tänään ostamaan muutamaa unohtunutta juttua lähikaupasta, kävellen. Lähikauppa on kolmen kilometrin päässä ja sinne olen ennenkin vaunutellut. No tällä kertaa päähäni sain kokeilla toista reittiä. Hyvin hoidettu kävelytie vaihtui lumisohjoiseksi tieksi, mutta minäpä puskin eteenpäin. Vieressä suhisteli hiihtäjät omalla ladullaan. Minä puskin eteenpäin, kunnes sitten se kävelytie päättyi ja jatkui latuna! Luulin jo pettämättömän suuntavaistoni pettäneen minut ja sadattelin menemään siinä takaisinpäin tarpoessani. Olin aivan varma, että sieltä puistoteiden lomasta pääsee yhdellä ylämäkinousulla melkein kaupan pihaan. Tuttu reitti löytyi ja sen tutun reitin varrella näin, kuinka se yksi ylämäkinousu oli latua! Ilmeisesti se on herra latumestarin mielestä ihan ookoo, että kävelijät kääntyvät takaisin, ja kiertävät sen reilun kilometrin takaisin, sillä ladulla ei saa kävellä eikä varsinkaan lastenvaunujen kanssa.

Mulla on ollut jo jonkin aikaa into tuohon hiihtämiseen. Siis olen suunnitellut suksien hankintaa, en suinkaan hiihtänyt ole. Prinsessa on aivan innostunut hiihtämisestä ja hiihti torstaina viisi kilometriä ja perjantaina kolme. Sekin olisi ihan kivaa koko perheen tekemistä. Mutta nyt kun siinä ladun vartta kuljin ja niitä hiihtäjiä katselin, niin tuli taas se totuus siitäkin hommasta mieleen. Niinhän se on, että silloin kun pitäisi luistaa, niin ei luista. Ja sama juttu on sitten sen pidonkin kanssa. Että ei se hiihtäminen ihan oikeasti niin kivaa olekkaan, tasasella ei pääse eteenpäin ja sukset lipsuu. Ja sitten vielä ne ylämäet, niiden harppominenhan oli ihan kamalaa hommaa. Tänä päivänä en varmaan uskaltaisi tulla edes pienintä mäkeä alas sellaisilla kaposilla suksilla. Mun sukset voi siis edelleen jäädä sinne alennusmyynteihin. 

Kaupasta piti muistaa ostaa kolme asiaa. Paluumatkalla tajusin, etten ostanut kuin kaksi. Sen verran oli silmät huurussa kassajonossakin vielä, että tervehdin iloisesti tuttua miestä. Kunnes sitten ymmärsin kurkata uudelleen, että se olikin joku paikallinen juoppohullu, eikä siis tuttu ollenkaan. Kotiin tultuani hyppäsin sitten auton rattiin ja hurautin vielä kauppaan hakemaan sen yhden unohtuneen asian. Otetaan tämä siis ihan kuntoilun kannalta.

torstai 14. helmikuuta 2013

Ystävänpäivän kihlat

Minäpä sain postissa kotiin kaksi sormusta. Minut kihlattiin tuplasti iihanilla huulikiiltosormuksilla. Joskus hyvä mieli tulee pienessä paketissa ja yllätyksenä. 

Hyvää ystävänpäivää!


keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Syrjällään

Sydän syrjällään, kuinkas muuten.

Lasten takia lähinnä. Yleensä sitä huolehtii ihan turhaan, kuten esimerkiksi vauvaa kanniskellessa pelkää humauttavansa sen lapsen pään vaikka avoinna olevaan oveen tai vastaavaan. Eihän sitä nyt itsekään normaalisti päin ovia kävele. Vaaranpaikkoja näkee siellä sun täällä, varsinkin siellä missä lapsi näkee sen hienoimman leikkipaikan (esimerkiksi iso oja tai lumitunneli).

Kaksi lasta on päivät päiväkodissa, yksi koulussa. Kyllä minä ainakin sydän syrjälläni mietin niitä koulumatkoja ja vapautta, jota lapsi sen koulun jälkeen harjoittelee. Ja siellä päiväkodissakin voi sattua mitä vaan, tosin yritän kaikkeni luottaa päiväkodin henkilökuntaan tässä asiassa.

Maanantaina sitten soi puhelin ja puhelimen toisessa päässä on hillittömästi itkevä ja huutava koululaiseni. Kaveri on lyönyt häntä nenään ja nyt siitä tulee verta. Olivat olleet ulkona jossakin kauempana kotoa ja painiottelun tiimellyksessä kävi näin. Turpaanvetäjä pelästynyt niin paljon, että häipynyt paikalta nopeasti ja vähin äänin. Itkevä ja verta vuotava poikani siellä yksin. Repusta paperia, lunta nenään ja kotia kohti, puhelimessa lohduttavat sanat on jotenkin niin vähän. Soitan hetken päästä uudelleen, puhelimeen vastaa aikuinen, vieras nainen. Hän oli bongannut vertavuotavan ja huutavan lapsen ja tarjonnut auttavan kätensä. Iso kiitos siitä hänelle ja hänen kaltaisilleen (niinkuin Nollikselle). Valitettavan usein kuulee, että lapsen hätään ei ole ohikulkevat aikuisetkaan ole puuttuneet. Ja toisaalta taas, jokaiseen aikuiseenkaan ei ole luottaminen.

Sydän syrjällään siis aina vaan!

tiistai 12. helmikuuta 2013

Ei vieläkään

Esikoiseni, herra hätähousu, on ottanut tavakseen tulla mukaan Prinsessan jumppakyydityksiin. Ensin hän tekee läksyt ja sen jälkeen salaa tirkistelee kun jumppasalillinen tyttöjä jumppaa. Toivon, että tämä jälkimmäinen ei jää tavaksi.

Jumppasali sijaitsee koulun yhteydessä. Samainen koulu on purku-uhan alla, uudesta koulurakennuksestakin on ollut jo puhetta. Viime viikolla siellä juuri oltiin ja tänään kun kaarrettiin parkkipaikalle esikoinen totesi, ettei vieläkään ole sitä uutta koulua. Onkohan sitä missään rakennettu uusia kouluja viikossa?

Kun sitten läksyt oli tehty ja oli aika lähteä tirkistelmään, putosi nuoren herran kännykkä lattialle. Puhelinta nostaessaan hän totesi, ettei se vieläkään mennyt rikki. Toiveajattelua.

Tuo samainen kännykkä on ollut esikoisen käytössä nyt esikoulun päätösjuhlasta lähtien. Halvin ja yksinkertaisin malli, sillä luottavaisten vanhempien olettamus oli, että se kapine on viikon päästä hukassa tai rikki. Tai jopa molempia. Kaikilla (esikoisen mukaan) on hienot kosketusnäyttöpuhelimet ja sellaista meillekin nyt toivotaan. Jonain hövelinä hetkenä sen sitten lupasin ostaa, kahdella ehdolla. Ensinnäkin koulu hoidetaan kunnialla ja se näkyy kevättodistuksessa. Ja toinen ehto on se, että pitää sinne kevätjuhlaan asti hyvää huolta nykyisestä puhelimesta. Jos nuori herra jää kiinni puhelimen tahallisesta rikkomisesta, ostan hänelle senioripuhelimen. Sellaisen jolla voi vain soittaa, niinkuin voisi kuvitella olevan puhelimen tärkein ominaisuus, noin niinkuin yleensä.

Tultiin kotipihaan, esikoinen juoksi ovelle. Minä irrotin kaksi lasta istuimistaan ja kuulen kuinka ovella huudetaan: etkö sä nyt vieläkään saa tätä ovea auki? 

On se inhottavaa, kun joutuu AINA odottamaan!

maanantai 11. helmikuuta 2013

Liikuttaa

Minusta on tullut oikea Itku-Iita, liikutun milloin mistäkin. Välillä ottaa oikein päähän kuinka pehmo minusta on tullutkaan. 

Ei se aina ole ollut näin. Käänteentekevä hetki on ollut Markin kuolema. Siis sen lääkärin teho-osastossa. Niin siinä telkkariohjelmassa. Silloin itkin koko tunnin ja ehkä vähän ylikin. Seuraava itkun paikka oli Rachelin kuolema (Rimakauhua ja rakkautta).

Sen jälkeen kun minusta tuli äiti, mikään ei ole pidellyt patoja. Suurin pudottaja ja Emmerdale tulee tässä nyt viimeisimpinä mieleen. Toivottavasti tuo pakollinen vanhentuminen korjaa tilannetta.

PS.
Muita liikuttavia tilanteita: vauva-uutiset, naima-ilmoitukset, suru-uutiset, kivusta itkevä lapseni, hauska tapahtuma, onnellinen ystävä...


Kaaos

Meillä kotona on täysi kaaos.

Ruokailutilan maalaus päätettiin alkaa ex-tempore -meiningillä lauantaina. Varttia ennen rautakaupan sulkeutumisaikaa soitin sinne puhelun, että pistäkääs maalit sekoitukseen, tullaan kohta hakemaan. Varsinaiseen maalaukseen pääsin käsiksi vasta sunnuntaina. Heitin perheen pihalle ja maalasin. Toinen kerros sitten kun nukkumatti oli korjannut satoaan. Aamulla olikin taas mielenkiintoista nähdä, mitä sitä on tullut tehdyksi.

Mutta se kaaos. Ruokapöytä on keskellä olohuonetta, tuoleja siellä täällä. Keskellä keittiötä on ruokahuoneen senkki. Kun sitten vielä äiti on rönttövaatteissaan maalipurkkien äärellä, kukaan ei täytä ja tyhjennä astianpesukonetta saati pese pyykkiä. Ilomielin tosin tänään suljin aamulla oven takanani. Tosin se kotiinpaluu ei tule olemaan yhtä iloinen.

Lisäbonuksena kaaokseen on tietenkin se päiväkotiuransa aloittanut pieni mies, joka huutaa ja takertuu äitiin. Lauantaina elettiin pieni hetki, kun hän ehkä jo kuvitteli sen päiväkodin olleen vain pahaa unta, ja minulla oli se iloinen ja nauravainen pieni poika.

PS.
Kävihän se siinä maalaillessa mielessä, että onhan mulla se mieskin. Hän kun ei jaksa hakea maalausvaatteitaan varastosta yhden huoneen maalausta varten. Ihan muutama ärräpää lensi sinne suuntaan, mutta tulipa tehokkaasti maalatuksi. Ja vähänpä hän tietää. Tänään kun sinne seiniin aletaan kiinnittämään taulua ja hyllyjä, joko miehen kanssa tai ilman. Se mies kun suorastaan vihaa rei'itettyjä seiniä...

PS.II
Kiitokset kummitädille 'maalausavusta', todella hyvin teipattu!

PS.III
Tämä on kirjoitettu ruokatunnilla.

torstai 7. helmikuuta 2013

Petetty

Tänään juhlittiin perheen pienintä herkkukakulla. 

Tosiasiassa pienin sai siitä vajaan teelusikallisen ja loput meni muun perheen suihin. Pienestä kakusta jäi pieni pala jäljelle, jota sitten itselleni jo säästelin. 

Lapset oli saatu nukkumaan, siivoilin sotkuja ja menin suihkuun. Suihkussa jo mietin sitä kakunpalaa, joka minua odottelee keittiössä.

Vaan kun pääsin suihkusta keittiöön, niin lautanen olikin tyhjä.

Aika paska fiilis. Menen nukkumaan.

PS.
Syyllinen löytyy tunnisterivistä.

Vauvahömppä

Huom! Otsikko on samalla varoitus!

Vuosi sitten syntyi maailmaan ihana ihana pieni poika. Takana on elämäni ehkä rankin ja vähäunisin vuosi, mutta sekuntiakaan en vaihtaisi pois.

Tasan vuosi sitten heräsin kaikessa rauhassa (viimeisin muistikuva nukutusta yöstä), mies oli vienyt isommat lapset hoitoon ja kouluun. Laskettu aika oli jo mennyt muutama päivä sitten, olo oli möhköfanttimainen. Yhdentoista aikaan alkoi kovasti väsyttämään ja pistin pitkäkseni sohvalle. Kolmelta pitäisi mennä lääkärintarkastukseen, ehdin vielä ottamaan nopeat unet. Unista vaan ei tullut mitään kun olo oli outo ja supistelikin jonkin verran. Soitin miehellekin, että jos tulisi kotiin. Ei mitään vauvaa tänään varmaan tule, mutta jos tulisi minun kanssa sinne lääkäriin. Olo ei oikein ottanut parantuakseen ja kun olisi pitänyt lähteä tulikin jo oikein kivuliaat supistukset. Mies päätti, ettei mennä lääkäriin vaan synnyttämään. Minä kun matkalla kellotin supistusten väliksi kuusi minuuttia tarkalleen, enkä siltikään ollut varma, että syntyykö tänään meille vauva. Näin sitä kolmannellakin kerralla voi olla täysin pihalla. Vartin yli kolme oltiin sairaalan pihassa ja vauva oli maailmassa 17:38. Tässähän oli ruhtinaallisesti aikaa, vaikkakin kätilö ei syntymähetkellä ehtinyt hanskoja käteensä laittaa ennenkuin tyyppi oli jo ns.hollilla.

Kuukaudet on kulunut aivan liian nopeasti. Ensimmäisistä hymyistä ja jokelluksista on jo aikaa. Tällä hetkellä odotellaan lisää hampaita (lisää unettomia öitä) ja uskallusta kävellä ilman tukea. Sanavarastosta löytyy sanat ÄITTI ja ITI. Syöminen ei ole kiinnostanut oikein koskaan. Mitä nyt kissankupin sisältö on kiinnostanut enemmän kuin äidin tekemät herkkuruuat. Painoa näin yksivuotiaana koossa piirun alle yhdeksän kiloa ja pituutta huimat 76 senttiä. Päiväkotia takana kolme itkuntäyteistä päivää ja iltaa, yöt entistä risaisempia. 

Mutta tänään juhlitaan yksivuotiasta kullanmurua oman perheen kesken! Suvun ja kummien voimin sitten myöhemmin. Nyt toivutaan tästä hoidonaloituksesta ensin. Ja töiden aloituksesta myös.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Sohvaperunan kommentti

Hesarissa oli tänään juttua siitä, kuinka lasten harrastukset on liian kalliita. Niinhän ne on. Mutta niissä lasten harrastuksissa mättää joku  muukin, ja pahasti.

Lapsi on luontaisesti kiinnostunut monesta asiasta. Sama pätee myös harrastuksiin. Olisi kiva tehdä sitä ja tätä, oppia sitä sun tätä. Vaan kun ei ole aikaa, eikä vanhemmilla rahaakaan. Lisänsä tähän soppaan tuo tietenkin myös se, että lajivalinta on tehtävä aina vaan nuorempana. Jos ekaluokkalainen joutuu valinnan eteen, että haluatko sä pelata jääkiekkoa vai jalkapalloa, niin jossakin mättää. Lapsen pitäisi saada harrastaa ja tutustua moniin lajeihin ja ehkä löytää sieltä se oma vahvuutensa. Liikunnan ilo, joka kuitenkin on se tärkein asia, pitää löytyä monipuolisuudesta, eikä siitä että nyt sitten kolmasluokkalainen treenaa jääkiekkoa kuusi kertaa viikossa ja tosissaan. Johan siinä alkaa haisemaan muutkin kuin varusteet.

Mitä harrastaa ne, jotka eivät havittele koivuiksi tai grönlundeiksi? Sellaiset, jotka vaan nauttivat liikunnasta ihan sen itsensä vuoksi. Nehän tipautetaan joukkueista pois tai siirretään pois tulevien tähtien tieltä muuhun joukkueeseen (esim. nuorempien). Siinä se loppukin motivaatio kuolee ja näin tulevasta aktiiviharrastajasta tuleekin liikuntaa vihaava penkkiurheilija, jos sitäkään. Pitääkö jokaisesta junnusta kasvattaa huippu-urheilijaa? Näin maallikkona voisin väittää, että monipuolisesta liikunnasta on hyötyä lajissa kuin lajissa.

Lisäksi me maksajat emme välttämättä pysty vaikuttamaan seuran toimintaan mitenkään. Emmekä niihin maksuihin, jotka joku muu osapuoli on katsonut tarpeelliseksi meidän maksaa.

Vaikka aina olenkin kannattanut vapaita arki-iltoja ja liiallisten harrastusten karsimista, löydän itseni siitä tilanteesta, jossa illat aikataulutetaan lasten tankkauksen ja harrastusrumban mukaan. Kannatan tätä siis edelleen, vaikka en tiedä miten saan lapseni ajattelemaan samoin. Into kun harrastuksiin on suuri.

Näin meillä: Esikoinen aloitti luistelukoulussa oppiakseen luistelemaan. Harjoitukset kivasti kerran viikossa. Jonkin ajan kuluttua luistelijan käteen lyötiin maila ja siitä lähtien on ollut kova into jääkiekkoon. Nyt sitten harjoituksia on kolme kertaa viikossa, viikonloput täyttyy turnauksista ja harjoituksista. Salibandy aloitettiin, kun sinne meni kaikki kaveritkin. Harjoitukset oli kivasti kerran viikossa lauantaisin, äiti kävi sillä aikaa kaupassa. Moni kaveri on lopettanut, mutta meillä riittää intoa maalivahdin hommiin. Harjoituksia kaksi kertaa viikossa ja turnauksia viikonloppuisin. Taekwondon alkeiskurssi, harjoitukset kivasti kerran viikossa ja kestääkin vain muutaman kuukauden. Pojalla suuri innostus hienoon pukuun ja potkuihin. Alkeiskurssin loppuessa sidotaan keltaista vyötä ja pojan kasvoilta löytyy entistä suurempi innostus. Seuraava vyö on vihreä. Harjoituksia kolme kertaa viikossa. Suurin synttärilahjatoive oli kitara. Ai, pitäiskö sillä opetella soittamaankin? Soittotunteja?

Eikä varmaan tarvi mainita, että ensi kaudella harjoitusmäärät taas nousevat, samoin kuin kustannukset.



Sivuääniä

Työpäivä numero kolme:

Radiosta löytyi vihdoin oikea kanava (Jaajoa!)
Ilmastointilaite hurisee
Ruokalan kilinä ja kolina (tämänkö takia mulla on koko ajan nälkä?)
Yläkerrassa kopisee kengät
Puhelin soi (sulosointuja)
Sähköposti kilkattaa
Käytävältä kuuluu jutustelua (juoruja?!?!?)

maanantai 4. helmikuuta 2013

Ohi on

Ensimmäinen päivä takana. 

Päiväkotiin jäi itkevä lapsi. Töihin suuntasi itkevä äiti.

Päiväkodissa oli ruokailusta kieltäytyvä lapsi. Töissä keräsin vanhan lounasjengin kasaan (ei ollut entisensä).

Päiväkodista hain nukkuvan lapsen ja suuntasin kotiin jälleen tippa linssissä.

Ilta onkin mennyt kitinän ja vitinän voimin, sylitellen. Ja tämä oli vasta eka päivä.

PS.
Kyllä mua vähän naurattikin. Minun lastani varten koko päiväkoti sai tänään aamupalaksi puuroa. Ja sitten tämä 'syyllinen' kieltäytyi syömästä sitä.

Jotain sinistä

Kurjuuden maksimoimiseksi, ensimmäisen työpäivän lisäksi, aloitin suklaalakon.
Ei mitään sinistä, ei edes sitä suosikkiani johon on sekoitettu keksimuruja.

Alkanut muuten tosi vahvasti tää lakko. Vetäisin tuossa ruuan päälle lapseni karkkipäiväkarkit. Tai siis, mitä niistä oli jäljellä...

Jotain sinistä...

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Paljain jaloin

Nykyisen kotikaupunkini Facebook-sivustolla keskustellaan, että kuka tunnustaa olevansa paljasjalkainen kaupunkilainen. Siellä sitten kehuskellaan, että kuinka monessa polvessa ollaankaan täältä kotoisin.

En tiedä, olenko jotenkin kateellinen vai mikä on, mutta kyseinen kysymys ärsyttää. Itse en koskaan voi olla paljasjalkainen ja jos vaikka palaisin nyt sinne synnyinseudulleni, olisin sielläkin paluumuuttaja. 

Kun nyt olen muuttanut sen reilut sata kilometriä etelään, ensin tosin vain 50 kilometriä ja loput sitten myöhemmin, olen menettänyt paljasjalkaisuuteni. Toisaalta en kadu päivääkään tätä muuttoa ja toisaalta taas... Reilut kymmenen vuotta sitten sieltä synnyinseuduiltani lähdin, enkä mielestäni kovin pitkälle. Se, mitä muutto on tuonut elämääni, on paljon ja ei kuitenkaan kovin paljon.

Miehen perässähän minä aikoinaan muutin. No, opiskelemaan aluksi, mutta miehen perässä sitten ne loputkin kilometrit. Olisi niitä töitä irronnut sieltä kotiseudultakin, mutta...no se mies.

Toisaalta taas on hyvä, että en ole paljasjalkainen. Pikkukaupungissa kun kaikki tuntee kaikki. Minua ei hetkauta mitä kukakin on nuoruudessaan tehnyt tai sanonut, kun en ole heitä silloin tuntenut. Samoin olen iloisen tietämätön siitä kuka on kenenkin kanssa seurustellut tai muuten ollut jotain sutinaa saati sitten perhesuhteista. Kaikki tuttavuudet on uusia ja he tuntevat minut sellaisena kuin olen nyt. Oma historiani on samantekevä.


PS.
Mies on täältä kotoisin ja hän tietää kaikki mahdolliset juorut. Mutta hän kun on luonteeltaan sellainen, ettei se niistä mehukkaimmistakaan pahemmin perusta, niin jää vaimoltakin ne kuulematta. Tässäkin on hyvät ja huonot puolensa.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Kaksin käsin

Tänään on viimeinen arkivapaani. Tästä päivästä, hetkestä, haluaisin pitää kiinni kaksin käsin.

En varsinaisesti karsasta työtä. Olen omasta mielestäni ainakin joskus ja monen muun mielestä hyvä siinä mitä teen. Eiköhän se oravanpyörä pyöri kuten ennenkin, kunhan saan vaihteen silmään. Vaihteistossa oleva vika johtunee osittain motivaation puutteesta ja motivaation puute taas siitä sekamelskasta, joka siellä työpaikallani tällä hetkellä vallitsee.

Kaksin käsin kuitenkin pitelisin pientä poikaani, jota en halua vielä päästää silmistäni. Kaksin käsin pidän kiinni myös siitä ajasta ja energiasta, jonka olen voinut viimeisen vuoden aikana jakaa kaikille kolmelle kullanmurulleni. Miten voikaan olla näin haikeaa.

PS.
Kaksin käsin saan myös repiä päälleni jotain työvaatteita. Hemmetti kun ovat kutistuneet kaapissa!