Meidän ikkunoista ei näe enää ulos. Saati sisälle.
Aurinko kun paistaa sopivasta kulmasta, niin myös kadulta näkee kuinka likaiset ne ikkunat on. Ja minä kun olen luullut, että ohikulkijat ihastelevat meidän taloa. Taitavat kuitenkin kauhistella niitä likaisia ikkunoita.
Ikkunoiden pesu on oikeasti kivaa hommaa. Lopputulos on heti nähtävillä ja mikä onkaan kivempi kuin ikkuna joista näkee ulos ja joista myös valo pääsee pilkistämään sisälle. Harmi vaan, että se ikkunoiden pesu yksivuotias taapero nilkassa ja viisivuotias Neiti Avulias siivousapuna aiheuttavat sen, että montaa ikkunaa ei kerralla pysty pesemään.
Niitä ikkunoita on 27. Aloitan tänään kadunpuolelta, takapihan puolella kukaan ei edes huomaa että ne ei ole pesty. Paitsi ilta-auringon porottaessa olohuoneeseen. Hemmetti, kaikki ne on pestävä!
Tämä siivouslaiskuus on periytyvää. Neiti Avulias kyllä auttaa kodin siivouksessa, mutta oman huoneen osalta siivous jää. Kysyin eilen illalla, että eikö olisikin kiva leikkiä siistissä huoneessa. Vastaus: Joo, mutta mä oon niin laiska, etten jaksa. Minähän en vielä tähän ikään mennessä myönnä, että olen laiska. Lähinnä keskityn syyttämään muita sotkuista ja siivoamuudesta. Jotain edistystä kuitenkin on sukupolven vaihtuessa tapahtunut, tosiasioiden tunnustaminen.
EDIT: Tämä postaus sopii myös päivän tarinaksi, aiheena kun oli laiska.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rillo hykertelee ilosta jokaisesta kommentista. Kiitos!