Väittäisin, että ensimmäistä kertaa kävi niin, että olen iloinen etten kuulu porukkaan. No onhan niitä porukoita mihin en halua kuulua noin muutenkaan (vrt. helvetin enkelit), mutta tällä kertaa kyse oli futismutseista.
Esikoinen aloitti sunnuntaina jalkapallokauden heti kahdella pelillä. Paikalla oli reipas joukko näiden tulevien litmasten äitejä, olivat oikein puffetin pistäneen pystyyn. Ja voi että kun heillä oli hauskaa. Kuuntelin hetken ja totesin, että mä en ymmärrä niiden juttuja saati huumoria. Sitten kun mukaan heitetään raivokasta huutoa sinne pelikentälle ja vastustajan arvostelua en ymmärtänyt enää sitä toimintakaan. Sanotaanko, että lause 'Pitääkö tässä erikseen mainita, että MUN poikani teki maalin!' katkaisin aasin selän tässä kohtaa ja otin reippaita harppauksia poispäin tästä joukosta.
Punaisia kortteja voisi saada jakaa myös katsomon puolelle. Samoin kuin vastustajan valmentajalle. Tämä kun huusi pää punaisena omalle tiimilleen, että käyttäydytte kuin pikkukakarat, nyt järkeä tähän touhuun. Oli siinä 8-9 -vuotiaat pojat ihmeissään, kun olivat vielä reippaassa johdossa.
Samoin kuin niitä Fair Play -merkkejä voisi jakaa meille vanhemmille, jotka annamme valmentajien hoitaa pelaajien ohjaamisen ja me vain kannustamme.
Esikoisen valmentaja sanoi moneen kertaan vaihtopenkkiläisille, että pitäkää hauskaa siellä kentällä. Meinasin mennä halaamaan.
PS.
Olenhan mä tehnyt sen faktan selväksi, että mielestäni jalkapallo on tylsää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rillo hykertelee ilosta jokaisesta kommentista. Kiitos!