Taas on yksi ilta vietetty jalkapallokentän laidalla. Suoraan sanottuna jalkapallo on mun mielestäni yksi tylsimmistä lajeista, ainakin seurata. Joo, tiedän, KOKO muu maailma on kanssani eri mieltä.
Tänään keskityin tietenkin esikoiseni mahtaviin suorituksiin kentällä. Mutta oikeastaan se paras näytelmä käydään siellä kentän laidalla. Siellä on äidit ja isät kultanuppujaan kannustamassa, ihan niinkuin minäkin. Ja tokihan haluaisin, että juuri minun poikani olisi se 7-vuotiaiden Beckham, niin se vain ei ole ja olen hyväksynyt tämän tosiasian. Poikani pelaa jalkapalloa koska pitää siitä, mutta ei tunne mitään suurempia intohimoja sen pallon perässä juoksemiseen tai siitä taistelemiseen. Minä siis seuraan peliä, kehun ja taputan tarpeen mukaan. Luotan siihen, että valmentaja kertoo miten kentällä pitäisi toimia. Kuvittelen siis käyttäytyväni sivistyneesti, ihan niinkuin siellä kentänlaidalla pitäisi olla sivistyneesti.
Mutta jokin kumma niihin futismutseihin ja futis-isiin iskee siellä kentänlaidalla. Huudetaan kun maailma loppuisi jos pikku-Helmeri ei tee nyt maalia tai jos joku on nyt vienyt pallon pienen Vili-Petterin jalkojen juuresta. Ja sitten ne ohjeet, ymmärtääkö ne pienet ihmisen alut edes mitä heidän käsketään tehdä kun joukko äitejä huutaa, että "KAIKKI YLÖS". Hyvä kun tietävät mikä on oma maali.
Minä, sivistynyt futismutsi, karjun sitten matkalla kotiin. En suinkaan pelitilanteista vaan yleensäkin jalkapallon harrastamisesta. Jos jätkästä näkee, että se vaihtopenkkihauskuus on lajissa parasta eikä pallon perässä juokseminen, niin onko tässä mitään järkeä. Yleensä sieltä pelintiimellyksestä kuuluu poikani ääni, kertomassa vitsejä tai muuten vaan hauskuuttamassa joukkuekavereita.
Joka kerta poika on sitä mieltä, että hän tykkää ja haluaa pelata. Sitten minä kuskaan ja välillä käyn huomauttamassa, että peli on käynnissä kentällä, ei vaihtopenkillä. Ja pyydän anteeksi, että karjuin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rillo hykertelee ilosta jokaisesta kommentista. Kiitos!